Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

30.11.2014

Kotimatka


Yö ei mennyt ihan suunnitelmieni mukaan. Ensinnäkin Pasi häiriköi tekstareilla ja sähköposteilla minua palattuaan sytytystulppakaupoilta. En kyllä tajua mistä hän niitä edes sai, mutta tulppien kuvia tuli sähköpostiin. En yrittänyt edes ymmärtää, vaan tein entistä tuhdimman brandypaukun.

Närä puolestaan ilmestyi koputtelemaan oveni taakse hieman ennen puolta yötä. Häntä ei kuulemma nukuttanut, kun se Nissanin mainos vei yöunet. Kysyin, että mitä helvettiä hän siitä minulle tulee tilittämään, en ole hänen nukkumattinsa. Närä sanoi saaneensa idean siitä miten saisi unta. Jos minä liittyisin hänen Toyota-kerhoonsa, niin se piristäisi häntä niin paljon, että uni tulisi varppina ihan heti. Ei tullut kauppoja, käskin Toyota-jäärän vetää kännin päälle ja sammua, kyllä se pää silläkin tavalla pysyy tyynyssä.

Hyvä, että pääsin papparaisesta eroon, kun Rambe alkoi mölytä käytävällä. Hän huusi jotain siihen malliin, että ei nyt perkele aio seota mihinkään koululuokkaan. Minun oli pakko vetää vaatteet päälleni ja käydä katsomassa. Näky käytävällä oli aika koominen, sillä siellä seisoi varmaan kymmenen koulupukuun sonnustautunutta nuorta naista. Tiedustelin Rambelta, että mikä mättää. Hinurijätti hörisi, että taisi soittaa väärään numeroon. Hän oli piipahtanut vielä ulkona parilla ja löytänyt jonkun lapun, missä oli kauniin naisen kuva. Hän pyysi respaa soittamaan siihen numeroon puolestaan. Tilanne oli sen jälkeen hieman räjähtänyt käsiin. Koska kyseinen oppilasaines näytti täysi-ikäiseltä, käskin Ramben ottaa kaikki jälki-istuntoon ja palasin huoneeseeni. Tämän jälkeen laitoin kännykän äänettömälle ja korvatulpat korviini.

Tulihan se aamukin vihdoin, todella heikosti nukutun yön jälkeen. Heräsin viideltä puhelimen herätyskelloon. Halusin suorittaa aamutoimeni rauhassa. Olin eilen ostanut kaupasta pientä purtavaa, joten nautin myös kohtalaisen aamiaisen. Päivästä tulisi pitkä, joten oli hyvä tankata heti aamusta. Silmät ristissä raahauduin vähän ennen kuutta alakertaan. Siellä ei ollut vielä ketään, joten istahdin odottelemaan. Parin minuutin jälkeen paikalle tuli Närä, joka tiedusteli:

- Onko niitä Nissanin rotteloita näkynyt?
- En minä ole huomannut, puistelin päätäni.

Samassa respan setä huomasi Närän ja ryntäsi luoksemme. Hän selitti jotain Närälle ja ohjasi tämän respan tiskin ääreen. Närä luovutti siinä huoneensa avaimen ja sai tilalle jumalattoman paksun Nissanin logolla varustetun kansion. Onneksi menin perässä, niin saatoin suomentaa Närälle respan puheet.

- Siinä on kaikkien Nissanin myynnissä olevien mallien esitteet.
- Hmph, eihän tämä perkeleen pöljä mappi mahdu edes minun laukkuuni, Närä äimisteli mappia.
- Ostat kentältä isomman, ehehee.
- No en varppina osta.

Luovutin samalla oman avaimeni ja kiittelin Närän puolesta mapista. Nissanin esittelijäkaksikko loisti poissaolollaan, mutta ehkä tuo mappi korvasi heidät. Kokeilin mapin painoa ja kiitin luojaani, etten ollut Närän saappaissa. Ryhtivikahan tuon roudaamisesta Suomeen tulisi. Varmaan lentokonekin lentää kallellaan, ellei tuota saa keskelle konetta. Yritin keventää Närän oloa noilla läpillä, mutta papparaisen ilme vain synkkeni.

- Nythän sinä voit mennä puhumaan nissania naapuritalon Jarno Koikkalan kanssa, sanoin Närälle.
- En varppina mene, sehän on ihan pöljä mies ja sen Qashqainkin omistaa sen vaimo. Pöljäke on tossun alla.
- No juttelet sen vaimon kanssa.
- Enhän juttele, minulla on oma Ulpukkani.

Samassa Herkko ja Pasi saapuivat alakertaan. Herkko oli täynnä intoa ja energiaa. Minua väsytti ja vitutti katsella tuollaista adhd-tyyppiä heti aamusta. Juttua tuli niin paljon, että annoin suurimman osan mennä täysin ohi. Sen tajusin, että mies oli yrittänyt illalla tehdä lähtöselvitystä netissä, mutta se ei ollut onnistunut ja tietokone oli mennyt lopulta täysin jumiin. Pasi puolestaan harmitteli, että oli kerinnyt jo paketoida sytytystulpat, enkä päässyt näkemään niitä. Onneksi, en nimittäin ollut kiinnostunut niistäkään. Nyt kiinnosti vain päästä kotiin.

Viimeisimpänä paikalla saapuivat Rambe ja Kaaleppi. Armoitettu päätoimittaja oli seinään juosseen näköinen. Arvattavasti kaikki kirjoitushommat olivat jääneet tekemättä. Yhdestä asiasta en voinut olla piruilematta:

- No Kaaleppi, jätitkö nyt lompakon huoneeseen?
- Krööh, mukana on, hän taputteli takataskuaan.
- No Rambe, miten koululuokan kanssa kävi?
- Hähähää, kertaus on opintojen äiti. Käytiin samat asia läpi jokaisen kanssa, hähähää, kirjoja avaamatta.

Herkko touhusi loput avaimet respaan ja hätisteli meidät kadulle. Se olikin täysin autio, mikä oli minulle suuri hämmästyksen aihe. En uskonut, että täällä voi olla joskus näinkin rauhallista. Käytännössä liikennettä ei ollut ollenkaan, vain pari autoa ja pari jalankulkijaa meidän lisäksemme. Saimmepahan rauhassa vallata koko jalkakäytävän. Uenon asemalla oli jonkun verran porukkaa junaa odottelemassa. Juna tuli pian ja totesimme sen olevan aika täysi. Survouduimme matkalaukkujemme kanssa junaan ilman mitään toivetta istumapaikoista. Vasta Tokion aseman jälkeen pääsimme istumaan Hamamatsuchon asemalle saakka, jossa vaihdoimme Hanedan lentokentälle menevään junaan.

Lentokenttäjunassa pääsimme istumaan, sillä olimme ensimmäisten joukossa sisälle mennessä. Se tuli lopulta niin täyteen, että hyvä kun viimeiset mahtuivat sisälle. Äkkiä katsellen suurin osa näytti olevan menossa töihin lentokentälle tai sen lähistölle. Tämä juna oli pikavuoro, joka pysähtyi ensimmäistä kertaa Hanedan lentokentän kansainvälisellä terminaalilla. Pois jäämisemme vaati aikamoista voimistelua, sillä olimme ainoat poistujat kansainvälisten lentojen terminaalilla. Kentälle päästämme katselin kelloa ja kysyin Herkolta:

- Meillä on reilusti aikaa, miten meinasit viihdyttää meitä?
- Minä en ole sirkuspelle, olen automyyjänne Herkko Herkoila.
- Ovatko nuo jotenkin poissulkevia asioita? Etkö voisi pelleillä autoja myydessäsi tai myydä autoja pelleillessäsi?
- En. Suomalainen haluaa ostaa autonsa vakavalta automyyjältä, ei pelleltä. Asiakkaat ovat usein aivan riittävän pellejä.

Näin mielessäni itseni ostamassa uutta autoa pellepuku päälläni. Olisihan se kyllä mielenkiintoista nähdä automyyjän ilme, jos menisin sellaisessa kostyymissä autoa ostamaan. Kertoisin olevani vielä ihan vakavissani autokaupoilla, enkä pelleilemässä.

Meillä oli aikaa tapettavana melkoisen paljon, joten istahdin alas, otin kirjan repusta ja aloin lukea sitä. Kaaleppi röhisi menevänsä asioille ja Pasi lähti pomppimaan ympäriinsä, kun oli niin villit fiilikset kotimatkan johdosta. Rambe istahti Närän kanssa seurakseni. Herkko lähti tutkimaan missä meidän lähtöselvitystiski on. Sitä ei ollut vielä edes näytöllä. En kerinnyt kovin montaa sivua lukea, kun Rambe jo kuorsasi täyttä päätä. Opettaminen oli nähtävästi imenyt kaikki mehut hänestä viime yönä.

- Onko sinulla kynää ja paperia? Närä kysyi.

Kaivoin repustani kynän ja annoin yhden printtaamani Google-mapsin kartan.

- Piirrä takapuolelle. Mutta jos piirrät ruman kuvan, niin älä signeeraa sitä.
- Hmph, minä en piirtele. Teen luonnoksen seuraavaan kerholehteen tulevasta artikkelista.
- Minne muuten se Nissan-kansio on jäänyt?
- Hups, unohtui junaan, Närä hymyili.

Annoin vanhuksen puuhastella rauhassa ja jatkoin lukemista. Sivusilmällä näin kun Herkko veti edes takaisin terminaalissa. Mies joko kuntoili tai sitten lähtöportti oli totaalisen hukassa. Turha hötkyillä. Me olemme riittävän ajoissa paikalla, eikä täällä ole ruuhkaa, niin mikä hätä tässä muka on. Joskus parikymmentä sivua myöhemmin Herkko paahtoi paikalle hiki otsalla ja sanoi:

- Se on tuolla toisessa päässä terminaalia.

Nostin katseeni kirjasta ja kysyin:

- Niin?
- Mennään jonottamaan, se avataan kolmen vartin päästä.
- Ei jaksa, tule sanomaan kun se on avattu. Sitä paitsi Ramben pitää saada nukkua ja Kaaleppi on asioilla.
- En minäkään kerkeä vielä, minulla on artikkeli kesken, Närä ilmoitti.

Vilkaisin mitä papparainen oli saanut paperille. Siinä oli otsikko: Nissan – tämän päivän romuko? Lapussa ei ollut yhtään mitään muuta, ei sanan sanaa. Kysyin Närältä, että meinaako hän kuvittaa jutun Yokohamassa ottamillaan kuvilla. Kyllä Närä siellä oli ottanut kuvia, vaikka olikin väittänyt, ettei ota kuvan kuvaa mokomista rotteloista.

- En kuvita, sillä ei kerholaiset halua nähdä niiden kuvia. Sanallisesti kerron.
- Mistä muuten voi tietää jonkun olevan huono, ellei ole sitä itse testannut? Ethän voi sanoa ruoastakaan ettet pidä, ellet maista sitä.
- Pyh, näkeehän sen autosta ja seuraan säännöllisesti AutoHuoli24-foorumia.

No just. Tiesin foorumin. Siellä kun kysyy, että millaiset öljyt pitäisi autoon vaihtaa, niin vastaukseksi saa, että rasvaa vain ketjut, ei sulla mitään autoa ole. Kukaan täysjärkinen ei lue sitä muuten kuin huumorimielessä, sillä kyseessä on foorumi, johon voi kirjoitella ilman rekisteröitymistä.

- Esimerkiksi Nissan Cherryn vikalista on aivan järkyttävän pitkä, Närä sanoi.
- Entä sitten, automallihan on 80-luvulta.
- Niin pöljä, entä sitten? Toyota Corolla on mallina paljon vanhempi ja vikalistaa ei ole. Mitäs siihen sanot?
- En niin yhtään mitään.

Kaaleppi raahautui paikalle hieman pirteämmän näköisenä. Heti perässä Herkko singahti selittämään, että nyt siellä on virkailijat tiskin takana ja jono kasvaa sekunti sekunnilta. Herättelin Ramben ja lähdimme tekemään lähtöselvityksen. Olihan siellä jonoa jonkin verran. Ei jono mitenkään pitkä ollut, mutta virkailijat toimivat todella hitaasti. Muistelin näin olleen aikoinaan Naritan kentälläkin, mikä ihmetytti hieman. Japanilaiset ovat yleensä aika tehokkaita joka asiassa, mutta lentokentän lähtöselvitys on aina kuin tervan juontia. Viimein tuli vuoromme ja saimme tiketit koneeseen. Sen jälkeen turvatarkastus ja maastapoistumiskaavakkeen jättäminen immigraatiotiskille sujuivat ilman jonottamista. Paahdoimme toisella puolella kiireesti yhdelle kahvikojulle nauttimaan mokat. Kaaleppi katseli meitä muita ja kysyi:

- Krööh, olisiko kenelläkään mahdollista pistää minulle kahvit?
- Jäikö lompakko vessaan? kysyin häneltä.
- Krööh, ei, rahat jäivät Suomeen. Tuli vähän kiire lähtö tähän reissuun.
- Olkoon, pistän kahvit ja pullat koko porukalle, lupauduin jalosti.

Kaalepilla oli aika tärinät päällä, mutta Rambe lohdutteli häntä sillä, että lentokoneessa on ilmainen viinatarjoilu koko matkan. Lufthansalla kyseinen tarjoilu jatkui vielä Saksan ja Suomen välillä, toisin kuin joillain muilla lehtoyhtiöillä. Tästä johtuen Kaalepilla ei tarvinnut palata lomaltaan selvin päin.

- Teen matkanjohtajan gallupin. Mitä tällä matkalla oli hyvää ja mitä huonoa? Herkko kysyi.

Pasi alkoi heti kilkattaa, että kiva kun pääsi tuttujen kanssa reissuun, se oli kaikista kivointa. Huonoa oli se, että äiti jäi Suomeen ja soittaminen äidille oli kallista.

- Mitäs pidit hotellista? Herkko kysyi Pasilta.
- Pidin. Tykkäsin katsella aamiaisella ikkunasta, kun se pukumies veti melkein kolmekymmentä leukaa yksi aamu.

Seuraavaksi Herkko kääntyi Närän puoleen ja teki samat kysymykset. Närä ilmoitti heti, että Nissanin takia hänen lomansa meni täysin pieleen. Ainoa valopilkku oli ollut se päivä jolloin kävimme Odaiballa Toyotoja katsomassa. Sinne olisi voitu mennä joka päivä. Myös ensimmäisen illan Honda-tuoppi oli saanut hänet pois tolaltaan. Olutkaan ei enää maistuisi kuten ennen sitä tragediaa.

- Miten sinä? Herkko kysyi minulta.
- Ihan kiva reissu, mitä nyt vähän nipo ja taitamaton matkaopas. Vaihtaisin matkanoppaan ensinnäkin kauniiksi naiseksi, sitten pidentäisin reissua ainakin parilla päivällä ja toivoisin matkaohjelman luettavaksi etukäteen.
- En kirjaa noita ylös, epäolennaisia, Herkko kivahti. – Jotain plussia sitten?
- Njaa, hotelli oli hyvällä paikalla, pääsi näkemään paljon sellaisia automalleja mitä ei Suomessa ole ja kelit olivat hyvät.
- Kirjaan nuo ylös.

Seuraavaksi Herkko kääntyi Ramben ja Kaalepin puoleen. Kaaleppi röhisi, että matka avasi uusia näkökulmia hänen toimittajan työhönsä. Rambe räkätti, että matkalla avautui hänellekin paljon erilaisia juttuja, mutta työhön niillä ei ole hevon vitun merkitystä. Negatiivisina puolina Kaaleppi mainitsi, että joutui jakamaan vessan Pasin kanssa ja päivällä tuli krapula päälle, kun ei ollut aikaa istua välituopposilla. Rambe ei juuri negatiivista sanottavaa keksinyt. Ainoastaan unet olivat jääneet vähiin, joten töihin paluu olisi raskasta.

- No Herkko, kerropas itse ihan samat asiat meille, patistin matkanjohtajaamme.
- Ensinnäkin kuulin turhaa vittuilua aivan liikaa. Olen täällä virkani puolesta pitämässä yllä edustamani automerkin pyhää mainetta. Toiseksi, sinuttelu tympii, eli voisitte teititellä minua.
- Mitä teitti? Pasi kysyi.
- Häh? Herkko äimistyi.
- Teittiä teititellään, Pasi kilkatti.
- Toiseksi, matkanjohtajaa pitää seurata ilman omia ajatuksia. Jos minä sanon minne mennään, niin silloin mennään. Ei vastaväitteitä.

Plussiksi Herkko kertoi, että on itse oppinut paljon tällä reissulla ja olisi jatkossa entistä viisaampi matkaopas. Koeryhmäksi olimme ihan tarpeeksi hankala, ja sitä kokemusta hän tulisi hyödyntämään myös jatkossa. Seuraavat matkalaiset olisivat tiukasti talutusnuorassa, ilman mahdollisuutta vastaväitteisiin.

- Meinaatko vaihtaa alaa? kysyin Herkolta.
- En, sillä mikään ei korvaa sitä tuoreen kumin hajua, kun ajan uuden asiakkaan auton pihalle, kun sisällä on pähkä uudet talvirenkaat.
- No rengasasentajaksi sitten?
- Ei, asiakaskontakti on sillä alalla paljon lyhyempi kestoltaan. Haluan nähdä työssäni tarjousteni tuoman tuskan, hampaiden kiristelyn ja sen onnen, kun rahoitusyhtiö omistaa autosta vain 80 prosenttia. Täydellinen hallinta, siis minulle.

Istuimme kahvilassa niin pitkään, että pääsimme koneeseen. Se tuli aika lailla täyteen, mutta olimme jälleen tutussa istumajärjestyksessä muuten, mutta Herkko istui erillään meistä muista. Sehän ei haitannut ketään, ei edes Herkkoa. En osannut taaskaan nukkua lennolla, joten luin kirjaa ja katselin Siperian kylmiä maisemia. Siellä olisi piisannut hiihtokelejä, eikä kesällä olisi varmaan pakkastakaan kovin paljoa.

Lentomme oli Saksassa aikataulun mukaisesti, kuten myös jatkolento Suomeen. Perillä Helsinki – Vantaalla olimme puoli yhdentoista aikaan yöllä. Matkalaukut saatuamme otin Närän ja Ramben kanssa kimppataksin. Kaaleppi jäi odottelemaan bussia, Herkkoa tuli vaimo vastaan ja Pasin nouti äiti.

Poistuttuamme kotikadulla taksista, kiittelin Närää ja Rambea matkaseurasta. Reissu oli ollut mielestäni erittäin onnistunut ja oli tuonut kaivattua vaihtelua harmaaseen arkeeni. Rambe röhähteli, että hänelle se toi suurinta vaihtelua seksielämään. Nyt jaksoi kuulemma touhuta kotonakin. Närää hinurikuskin kommentit puistattivat ja papparainen totesi, että reissu oli puoliksi yököttävä ja puoliksi kiinnostava ja informatiivinen. Olimme juuri eroamassa, kun paikalle pysähtyi toinen taksi. Taksikuski avasi ikkunan ja huikkasi siitä:

- Oskari Närä, onko joku teistä Oskari Närä?
- Minä olen, Närä vastasi.
- Hyvä, että sain kiinni. Teille olisi lähetys.

Taksikuski nousi autosta, otti takakontista painavahkon ruskean pahvilaatikon ja ojensi sen Närälle. Sen jälkeen kuski astui autoonsa ja poistui paikalta vienon dieselin käryn saattelemana. Närä repi malttamattomana paketin kulman auki ja kurkkasi sisään. Hänen naamansa meni aivan valkoiseksi, eikä papparainen saanut sanaa suustaan. Niinpä patistin häntä.

- No, mitä siinä on?
- Tä-tä-tä.
- Niin, jos saisin saman ihan selkokielellä.
- Nissani perkele! Närä kirosi ja pudotti laatikon maahan.

Sehän se, eli laatikossa oli Närän Tokiossa junaan jättämä Nissanin kansio. Repesimme Ramben kanssa ihan totaalisesti. Vedet silmistä valuen suuntasimme oman rapun ovelle, Närän jäädessä kiroilemaan jalkakäytävälle. Sitä saa mitä tilaa ja joskus saa jotain muutakin.

Se on loppu nyt!


Haluatko pysyä kärryillä, rattailla tai jousilla siitä mitä Rutinoffin kuskin sivustolla tapahtuu? Liity Facebookin Rutinoff-ryhmään, niin olet paalupaikalla, etkä vain haistele pakokaasuja.


Kiinnostavatko autojen koeajot Rutinoffin kuskin toimesta? Kyllä tai ei, niin niitä löytyy Korvikeautojen koeajosivuilta.



© Rauno Vääräniemi