Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

23.11.2014

Ruma Koskinen


Pasin kiljahdusten saattelemana poistuimme Nissanilta kohti keskustaa. Herkko tutkaili infosta saamaansa karttaa ja yritti suunnistaa parhaimpansa mukaan. Kyselin kävellessämme, että mitä hän meinaa meille täällä näyttää. Mies mutisi vastaukseksi, että vähän sitä sun tätä, mitä nyt sattuu vastaan tulemaan. Kyselin piruuttani, että eikö matkaohjelmassa pitäisi olla merkattuna käyntikohteet.

- Tämä on tutustumismatka, hän kivahti.
- Kait me nyt jonnekin ollaan menossa.
- Ollaan, ollaan, mennään ensin tuohon Rinko-puistoon.

Näin teimme, eli kävelimme muutaman korttelin matkan ja päädyimme rannalla olevaan puistoon, jossa paikalliset näyttivät olevan syömässä eväitään. Rambe katseli niitä päätään raapien ja kysyi:

- Katsellaanko vaan, vai mennäänkö syömään noiden eväät?
- Kaunis paikka, eikö olekin? Herkko hehkutti.
- Paskat ole!

Ääni joka tuon sanoi, kuului meidän takaamme. Olimme kaikki rintamasuunnassa puistoon päin. Äänessä oli jotain hyvin tuttua. Pyörähdin ympäri ja näin tutun miehen ihmeellisissä vaatteissa. Kysyin hippivaatteisiin sonnustautuneelta mieheltä:

- Kaunis, mitä sinä täällä?
- Ruma, mies vastasi.
- Mitä? hämmästelin vastausta.
- Hähähää, katos perkele, itse Ruma Koskinen, Rambe rähähti nauramaan.
- Mikä helvetin Ruma, Kaunishan sinä olet, joskin ihme hippivaatteissa, intin.
- Vaan kun en ole.
- Voihan sushipimpero, sinä olet täällä, Rambe hämmästeli.

En voinut vieläkään uskoa, että mies edessämme oli Ruma, eikä Kaunis. Rambea asia nauratti kovasti. Tovin räkätettyään hän kertoi, että kyseessä on todellakin Kalle ”Kaunis” Koskisen kaksoisveli, Kalle ”Ruma” Koskinen. Molemmat Kallet olivat saaneet nämä nykyiset lempinimensä aikuisena. Syntymästään saakka aikuisikään asti he olivat olleet Kalle eka ja Kalle toka. Kaunis oli eka, koska syntyi ensimmäisenä. Selitystä kuunnellessani aloin jo epäillä Japanin auringon olevan minulle jollain tapaa haitallista, sillä tämä juttu ei mennyt jakeluun ihan oikeaan lokeroon.

Ruma avasi asiaa kertomalla, että heidän äitinsä oli ollut jo heidän syntymänsä aikaan täysin pihalla tästä maailmasta ja nimesi ensimmäisen syntyneen lapsensa Kalleksi. Perässä tuli toinen ja taas lapsi sai nimen Kalle, koska heidän äitinsä oli jo unohtanut ensimmäisen syntymän. Ristiäisissä oli ollut sama juttu, papille oli annettu lapsista sama nimitieto, ja se oli pitänyt loppuun saakka.

Ruma hekotteli, että olihan siitä ollut paljon hyötyäkin, sillä äiti oli ilmoittanut kouluun vain yhden Kalle Koskisen. Koulua oli käyty vuorotellen. Siitä oli saatu aikaan monet nyrkkitappelut, että kumman vuoro oli lähteä aamulla kouluun. Aika usein oli käynyt niin, ettei kouluun mennyt kumpikaan mustasilmäinen Kalle Koskinen. Autokoulun ja ajokortit he olivat ajaneet kumpikin erikseen.

- Mitä teet täällä Japanissa? kysyin Rumalta.
- Virkkaan lähinnä.
- Äitikin virkkaa, Pasi innostui. – Teetkö myös muumeja?
- Toki, yksi suosikkihahmoistani.
- Voi eikä, nyt minä olen haltioissani, Pasi hypähteli.
- Muumit ovat kovaa kamaa täällä, Ruma nyökytteli päätään.

Pasi oli niin haltioissaan muumihenkisestä tuttavasta, että halusi ehdottomasti lahjoittaa Rumalle yhden muumikukkaroistaan. Jälleen kerran muumikukkaron sisältö tyhjennettiin ja tyhjä kukkaro vaihtoi omistajaa. Ruma otti sen käteensä, tuijotti sitä tovin ja virkkoi:

- Pääsen sittenkin käymään Suomessa vielä tänä vuonna, eikä tarvitse miettiä asumiskustannuksia ainakaan vuoteen.
- Miten niin? hämmästelin.
- Nämä kukkarot ovat täällä niin kovassa huudossa, että tästä saa ihan mitä vain kehtaa pyytää. Pyydän edestakaiset lentoliput Suomeen ja katon pään päälle vuodeksi. Pitäisi olla vielä kohtuu pyyntö.
- Jee, minä olen aina sanonut, että Muumimaassa käyminen kannattaa, Pasi riemuitsi.

Ruma ilmoitti Pasin riemuitsemisen jälkeen, että hänen täytyy nyt antaa vastalahja, vaikka se ei olekaan näin arvokas. Hän otti selästään harmaan repun ja penkoi hetken sitä. Lopulta hän ojensi Pasille jonkinlaisen virkkaustyön.

- Jännän näköinen, mikä tämä on? Pasi pyöritteli sitä kädessään.
- Kalukukkaro kylmiin öihin.
- Öihin? Pasi raapi päätään.
- No jos vaikka tykkäät viuhahtaa öisessä puistossa kulkuset paljaana, niin tällä voit suojata itse tatin, Ruma ohjeisti.

Pasi tunki kalukukkaroon etusormensa ja totesi, että kyllä tähän mahtuu kevyesti ihan kaikki, etteivät nekään kulkusjutut palellu kylminä öinä. Heitin väliin Rumalle kysymyksen:

- Virkkaatko jotain muuta?
- Muumeja, myssyjä viina- ja olutpulloille ja melkein mitä vaan. Lisäksi seison poronsarvet päässä yhden ravintolan ulkopuolella houkuttelemassa asiakkaita.
- Täälläkö?
- Ei, olen täällä vain myymässä tuotteitani. Täällä on tänään suuri Aasia-markkinatapahtuma, jossa muut Aasian maat esittelevät ruokiaan. Ne ovat tuolla punatiilirakennusten välissä.

Ruma viittoili puhuessaan poispäin Yokohaman päärautatieasemasta. Se oli suunta, jonne olimme olleet menossa ennen puistossa piipahtamista. Samalla hän kertoili, että on kiertolaisena maailmalla. Hän oli opetellut virkkaamaan jo nuorena poikana. Kaunis opiskeli leipuriksi, mutta hän vain virkkasi. Siitä minulle tuli mieleen taas yksi kysymys:

- Eikö kukaan kettuillut sinulle virkkaamisesta, kun olitte nuoria jässiköitä?
- Juu, mutta oppivat aika pian, että kannattaa ennemmin olla hiljaa minun virkkaamisesta, kuin arvostella sitä ja nauttia ruoka letkun kautta ilman hampaita.
- Meinaatko palata jossain vaiheessa Suomeen? jatkoin utelua.
- En, kyllä yksi Kalle Koskinen meidän suvusta saa riittää Suomelle. Maailmalla on avarampaa. Käyn kyllä välillä.
- Lähdetkö meidän kanssa syömään?
- En. Ajan junalla Kamakuraan ja käyn myymässä siellä virkattuja ison Buddhan patsaita. Menevät kuin kuumille kiville. Viikonloppu on sesonkiaikaa siellä. Täytyy mennä, pitäkää huolta velipojasta.

Lupasimme katsoa Kauniin perään ja kohta Ruma oli poissa. Tiedustelin Rambelta, että mistä hän tunsi Ruman. He olivat tavanneet pari kertaa, kun Ruma oli piipahtanut Suomessa. Rambe oli yrittänyt palkata Rumaa hommiin, mutta mies oli vastannut, ettei tee hommia kelloon katsellen eikä ajele navigaattorin neuvojen mukaan.

- Mikäs siinä, vapaana on helppo olla, ei tarvitse olla toisten käskytettävissä, totesin Ramben kommenttiin.
- Eipäs pulista muodostelmassa, suunta kohti Yokohaman keskustaa, Herkko komensi.

Herkko lähti harppomaan pitkin askelin ja puhisi mennessään, että kaikenmaailman maankiertäjät vievät hänen aikaansa. Ei aikatauluja kuulemma laadita huvin vuoksi, eikä virkkaamalla kukaan elä. Painuin perään ja tiedustelin, että miten sitä pitäisi elää?

- Vaikka autoja myymällä, eli kovalla työllä.
- Myyhän Rumakin.
- Vai myy? Tuotteen pitää olla intohimoja herättävä ja laadukas, jotta se tuo suurimman mahdollisimman tyydytyksen.
- Entä jos tyytyy vähempään, esimerkiksi siihen, etteivät kulkuset sinisty yöllä viuhahdellessa?

Herkko pysähtyi, katsoi minua suoraan silmiin ja virkkoi:

- Kyllä huomaa miten eri puolella myyntitiskiä me kaksi olemme. Minä pidän verotulojen muodossa yhteiskuntaa pystyssä, olen yksi sen tärkeimmistä tukipilareista ja sinä virkkaat. Tajuatko miten paljon enemmän arvonlisäveroa maksetaan autosta verrattuna virkkuukoukkuihin tai lankoihin?
- En, mutta ei minun tarvitsekaan, en ole niin köyhä.

Ei minun tarvinnut miettiä arvonlisäveroja. Maksoin aina tuotteet ja sillä siisti, oli veroa paljon tai ei. Raha ei ollut ongelma, sen sijaan itsensä muita ylemmäksi nostavat ihmiset tuppasivat välillä rasittamaan. Autokaupan alalla niitä oli ollut aina ja tuli olemaankin. Onneksi nykyisin kilpailu oli pudottanut tympeimmät tyypit jakkaroiltaan ja asiakaspalvelu oli parantunut huimasti menneisiin vuosikymmeniin verrattuna. Tämä siis pääpiirteittäin, sillä poikkeuksia mahtuu jokaiseen junaan.

Jutustellessamme kävelimme Yokohaman maailmanpyörän ohi. Jatkoimme matkaa määrätietoisesti harppovan matkanjohtajamme vanavedessä. Ehdottelin kuppinuudelimuseon kohdalla, että voisimmeko jo katsella ruokapaikkaa, mutta mitä vielä, Herkko lisäsi vain höyryä. Viimein yhden kävelysillan ylittämisen jälkeen olimme punatiilirakennusten luona. Siellä oli paljon muutakin porukkaa. Ruokaa olisi ollut tarjolla vaikka kuinka, mutta valitettavasti vain seisomapaikoilla. Joka ikinen tuoli oli miehitetty japanilaisten toimesta.

- Johan nyt on perkele, Rambe kirosi.
- Mennään tuonne sisälle, siellä pääsee varmaan istumaan, Herkko viittoili toista punatiilirakennusta.

Näin teimme, mutta siellä emme päässeet edes lähelle yhtään ruokapaikkaa, koska jonot olivat niin pitkät. Rambe kääntyi ympäri ja marssi ulos. Pihalla hän ilmoitti, että menee nyt suorinta tietä takaisin asemalle ja syö siellä, sillä asemilla on yleensä ruokapaikkoja ja se olisi riittävän kaukana tästä ryysiksestä.

Herkon ei auttanut muuta kuin suostua hinurijätin tahtoon, sillä minä ja Kaaleppi seurasimme Rambea. Harppoessaan ilman karttaa Rambe ei sattunut ihan samalle reitille mitä pitkin olimme tulleet, mutta suunta oli kuitenkin oikea. Herkko yritti saada tilannetta haltuunsa ja vikisi:

- Pitäisi pysähtyä lukemaan karttaa välillä.
- Hah, ei tarvitse. Kyllä minä aina löydän sinne takaisin mistä olen tullutkin. Sen takiahan minä täälläkin kurkistelen niin usein kimonoiden alle, hähähäää, Rambe kuittasi takaisin.

Matka jatkui ja joutui nyt Ramben vetämänä. Kävelimme kapean kannaksen poikki. Molemmin puolin oli vettä ja maisemat olivat hienot. Räpsin matkalla muutamia kuvia muistoksi. Kannaksen ylittämisen jälkeen Rambe jäi nuuhkimaan ilmaa. Hetken päästä hän ilmoitti:

- Tuonne.

Ja niin me menimme sinne. Parin sadan metrin päästä olimme liikennevaloissa odottamassa niiden vaihtumista vihreiksi. Kadun toisella puolen silmiini sattui Hard Rock Cafen kyltti. Rambe oli myös huomannut sen ja suuntasi valojen vaihduttua askeleensa sitä kohti.

- Meidän pitäisi tutustua japanilaiseen ruokaan, Herkko jurnutti perässä kävellessään.
- Kerro sitten miltä se maistuu, Rambe totesi astellessaan sisälle HRC:n ravintolaan.

Ei Herkkokaan jäänyt pois seurasta, vaan tuli perässä ja pian olimme täpötäydessä ravintolassa. Täällä sentään pääsi istumaan, vaikka vapaat pöydät olivat aika harvassa. Meillä kävi tuuri, sillä saimme kaksi vierekkäistä vapaata pöytää. Teimme ruokatilaukset ja aloimme nauttia tarjoilijan tuomia oluita. Pasi kylläkin otti limsaa.

- Minusta tämä päivä on ollut ihan pöljä, Närä purnasi.
- Ei minusta, oli ihana nähdä se Datsuni, Pasi hehkutti.
- Krööh, näin päätoimittajan silmin sanoisin, että tämä päivä on ollut ammatillisesti hyvin avartava kokemus, Kaaleppi röhisi.
- Millä tavalla tämä tulee vaikuttamaan Sumuvaloon? kysyin häneltä.
- Hyvällä tavalla, krööh. Tarkempi analyysi on vielä tekemättä, kun kaikki on vielä pohjustusvaiheessa, krööh.

Rambe vilkaisi rannekeloaan ja totesi:

- Perkele, sehän on viimeinen päivä täällä sushirakojen luvatussa maassa. Se on tempaistava oikein kunnon känni paikallisilla tuotteilla ja auottava paikallisia simpukoita kuin viimeistä päivää, hähähäää.
- Aika kuluu nopeasti, kun on mielenkiintoista katseltavaa, totesin.
- Pyh, eikä kulu. Varmaan jo viikko oltu täällä tympeässä Yokohamassa. Ihan pöljä paikka, Närä jurnutti.
- Mikä nyt mättää? kysyin papparaiselta.

Närä puhisi, että hän ei lähtenyt reissuun aivopestäväksi. Hän ei tulisi vaihtamaan automerkkiään vaikka miten kuskattaisiin ympäri maailmaan eri merkkien näyttelyissä. Lisäksi hän kyllä tiesi miten huonoja ne olivat Toyotaan verrattuna, eikä niitä sen vuoksi tarvitse lähteä tutkimaan. Hän olisi mieluimmin käyttänyt tämän ajan harvinaisten Toyotan mallien bongailuun Tokion kaduilla.

Onneksi ruoka saapui, joten pääsin selättämään kovaksi yltyneen näläntunteen. Aamiainen oli hotellilla sen verran köykäinen, ettei sillä pärjännyt kovin pitkään, ei edes näin vähätöinen mies, kuin minä. Onneksi tässä ruokapaikassa oli annosten koko kohdillaan ja laatu tuttua. Söimme kaikki hyvällä ruokahalulla ja joimme päälle jokusen oluen, osa enemmän kuin toiset. Laskun ollessa ajankohtainen, Kaaleppi alkoi kröhistä:

- Krööh, tuota miten nyt sattuikaan niin hassusti, että lompakko jäi taas hotellille.
- Hah, hah, olipa hassua, Närä teko nauroi.
- Miten siinä nyt niin kävi? ihmettelin minäkin.
- Krööh, varmaan tippui aamulla vessanpytyn viereen, kun istahdin siihen alustamaan yhtä juttua. Voisiko tuota, krööh, joku maksaa?

Minua ei olisi huvittanut yhtään maksaa mokoman loisijan sapuskoja, mutta huokaisin sitten ja lupasin pistää safkat koko porukalle. Aivan sama, köyhäthän ne rahasta valittavat ja lokittavat toisia. Olin ojentamassa korttiani tarjoilijalle, kun Kaaleppi sanoi:

- Tarjoilija, vielä yksi olut.
- Ei, ilmoitin ja pyysin saada maksaa.

Armoitettu päätoimittaja murisi, että johan on ihmeellinen ilmainen ruokailu, kun ei saa juoda janoaan pois. Hän on kuulemma tottunut autotoimittajana parempaan palveluun, siis sellaiseen jossa ei tarvitse olla kuivin suin.

- Minä taas olen tottunut autolehtiin, jotka saan kotiin ilman, että tarvitsee juottaa ja syöttää päätoimittajaa, heitin takaisin.
- Krööh, katsos, voit ottaa sen vaikka kokemuksena tai pienenä sponssina lehdelle.
- Olen nyt sponssanut lehteäsi niin paljon, että saan varmaan jatkossa siihen oman ilmoitukseni, mikäli haluan ostaa tai myydä joitain, vaikka auton.
- No, krööh, periaatteessa joo. Käytännössä pitää katsoa, krööh, miten se painoteknisesti onnistuu. Katsos, krööh, kun tavalliset lukijat eivät tajua miten monimutkainen tuollaisen lehden painoprosessi on.
- Teet sen Wordilla ja printtaat pdf-tiedostoksi, mitä vaativaa siinä muka on?
- Krööh, fontit esimerkiksi.

Kyllähän taas tuli selityksiä kuin automyyjältä ensimmäisen vian ilmestyessä käytettynä myytyyn autoon. Saatuani korttini takaisin, nousin pöydästä ja ilmoitin käyväni HRC:n myymälässä ostamassa matkamuistopaidan. Rambe ja Pasi lähtivät mukaani ja ostivat myös paidat. Närälle ei paita kelvannut, sillä hän ei luottanut amerikkalaisen ketjun tuotteiden laatuun, kun sen maan autotkin olivat itsestään räjähtävää sorttia.

Paitaostosten jälkeen kävelimme takaisin Yokohaman päärautatieasemalle ja nousimme ensimmäiseen Tokioon menevään junaan. Se oli nopeampi mitä aamuinen juna. Junan vaihto Tokion asemalla tapahtui nyt nopeasti, sillä tiesimme oikeat laiturit. Perillä Uenossa piipahdimme jälleen ruokakauppaan, jossa Rambe osti päätoimittajalle kaksi pulloa paikallista viskiä. Niitä ojentaessaan hinurikuski totesi:

- Paskaa huomista lentomatkaa sinulle päätoimittajan retale, hähähää.
- Krööh, tattista, nyt alkoi lyyti, eli päätoimittaja kirjoittaa. Saattepa nähdä, että huomenna suunne aukeavat hämmästyksestä kun näytän mitä olen saanut aikaan.
- Älä näytä, pliis, puistelin päätäni.

Hotellille päästyämme teimme suunnitelmat huomisen suhteen. Herkko kertoi, että kentälle on hyvä lähteä ajoissa, sillä Tokion aamuruuhkassa oli vaikea kulkea matkalaukkujen kanssa, varsinkin kun meitä oli tällainen isompi lössi. Niinpä hän ilmoitti, että lähdemme aamulla tästä aulasta tasan kuudelta.

- Kuudelta! Rambe hämmästeli.
- Onko se joku ongelma sinulle? kysyin.
- Hähähää, ei minulle, mutta sille viimeiselle paikalliselle sushipupulle, joka seisoo oveni takana. Voipi jäädä ilman suomalaista, hähähää.
- Minä menen ainakin vielä tuohon kadunvarteen kuvaamaan Toyotoja, Närä ilmoitti ja astui takaisin kadulle.

Minua väsytti hitosti. Onneksi huoneessa oli vielä brandya ja muovipussissa oli muutama olut. Niillä tulisi hyvin uni, ja ilta kuluisi kuin siivillä, vaikka en tekisi mitään. Toivottelin muille hyvät yöt ja menin huoneeseeni. Kerkesin olla huoneessani vain vartin, kun Pasi soitti:

- Rutinoffin kuski, lähdetkö ostamaan kanssani sytytystulppia?
- Siis teen mitä?
- Ostamaan sytytystulppia.
- Eikö ajatus oikein kulje vai mikä mättää?
- Tuliaisia Suomeen, aitoja japanilaisia sytytystulppia.
- Juu en lähde, olen liian väsynyt ja oma sytytykseni on tulpaton.
- Aika harmi, mutta ei se mitään. Pyydän Herkon, se kyllä lähtee.
- Tee niin ja öitä.
- Ja muumeille yötöitä, Pasi kilkatti.

Jatkuu...


Haluatko pysyä kärryillä, rattailla tai jousilla siitä mitä Rutinoffin kuskin sivustolla tapahtuu? Liity Facebookin Rutinoff-ryhmään, niin olet paalupaikalla, etkä vain haistele pakokaasuja.


Kiinnostavatko autojen koeajot Rutinoffin kuskin toimesta? Kyllä tai ei, niin niitä löytyy Korvikeautojen koeajosivuilta.



© Rauno Vääräniemi