Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

26.10.2014

Marginaalimerkki


Herkko lunasti tiskiltä meille tiketit, ja menimme hisseille odottamaan seuraavaa kuljetusta. Meidän edellä oli jonkin verran porukkaa, mutta hissi osoittautui aika suureksi, joten sovimme kaikki samaan kyytiin. Ja sitä kyytiähän sitten piisasi. Pasin kiljunta herätti pientä hilpeyttä paikallisten keskuudessa. Voin kyllä itsekin myöntää, että enpä ole noin nopeassa hississä ennen ollut ja tuskin olen jatkossakaan. Hississä oli korkeusmittari, joka näytti hissin pysähtyessä 350 metriä. Olimme siis siinä korkeudessa mikä esitteissä luvattiin. Päästyämme pois hissistä, kalpeaksi valahtanut krapulaa poteva armoitettu päätoimittaja ilmoitti:

- Krööh, pitääpäs tässä käydä omilla asioilla.

Mies lähti kävelemään sellaista Aku Ankka tyyliä, että osa taisi olla jo pöksyissä. En enää ihmetellyt ollenkaan Sumuvalon verkkaista ilmestymistahtia, kun päätoimittaja oli rapajuoppo vätys, jolla oli kyllä suunnitelmia, mutta kaikki toteutus puuttui. Tosin kaikki suuret taiteilijatkin olivat yleensä olleet tavan retkuja. Ehkä Sumuvalokin paistattelee jossain vaiheessa päivänvalossa tai ainakin kirkkaan halogeenin loisteessa. Toivottavasti.

Kaaleppi katosi näkyvistä, ja aloin katsella paikkaa, josta pääsisin kurkkimaan ulos ja alas. Katseeni osui Pasiin, joka käveli takaperin ikkunan ääreen ja kurkkasi ulos olkapäänsä yli. Mies kurkki vuorotellen molempien olkapäidensä yli. Asia vaati tarkempaa perehtymistä, joten kävelin kukkakepin eteen ja kysyin:

- Jänskättääkö?
- Juu, mutta äiti neuvo eto neuvon. Pitää kurkkia itsensä takaa, niin ei pelota niin paljon.
- Ahaa. No toimiiko se?
- Toimii, en pelkää nyt ollenkaan tätä korkeutta.

Ei Pasin konsti huono ollut, se voisi auttaa muitakin korkeista paikoista kärsiviä. Joka paikassahan tuollainen kurkkiminen ei onnistu, mutta täällä se luonnistui vallan helposti. Närä tuli viereemme kamera tanassa. Papparaista eivät korkeat paikat häirinneet, kuten eivät minuakaan. Närä vaahtosi maailman parhaasta näköalasta ja räpsi kuvia kuin kamerassa olisi ollut moottoriperä.

- Perskule, pitäisiköhän rakentaa firman tallin pihalle tällainen. Voisi katella kiikarilla Tallinnaan, että mikä viina on tarjouksessa, hähähä, Rambe suunnitteli.
- Romu-Reiskahan on teillä vuokralaisena, sehän tehdä näppää tällaisen tornin sekennissä, vastasin.
- Pthyi, Rambe räkäisi lattialle. – Jos se vätys saa kaivettua edes nenäänsä niin, ettei hajota siinä samalla jotain, se olisi ihme.
- Miten niin?
- Kaunis vei sille Vanin eturenkaan tasapainotettavaksi, kun omassa rengaskoneessa oli jotain häikkää. Palauttaessaan rengasta, se painoi varmaan enemmän mitä koko muu auto. Enpäs ole perkele nähnyt niin paljon rautaa yhdessä vanteessa koskaan, vaikka olen sentään nähnyt yhtä sun toista, Rambe pyöritteli päätään.
- Ehehee, Reiskalla on niin sydäntä lähellä renkaiden tarkka tasapaino.

Rembe kertoi, että tasapainottivat renkaan uudelleen kun oma kone oli saatu kuntoon. He ottivat kaikki painot pois ja laittoivat sen jälkeen vanteeseen kaksi painoa, niin se oli siinä. Olihan siinä Reiskan Merkillisessä autokorjaamossa tapahtuneessa tasapainotuksessa se hyöty, että nyt heillä on Vanin vanteisiin sopivia tasapainotuspainoja auton loppuiäksi.

- Mitä ne pöljät inttää renkaista, katsokaa nyt kaunista Japania, Närä tuli selittämään.

Totta, maisemien katselu meinasi ihan unohtua. Aloimme katsella maisemia, ja ne olivat kieltämättä todella vaikuttavat. En ollut koskaan katsellut näkymiä näin korkeasta rakennuksesta. Kaupunki oli valtava ylhäältä katsottuna, mutta korkeatkin tornitalot vaikuttivat pikkiriikkisiltä nysiltä. Tällaista olisi siis olla lintu. Teimme Herkon johdolla kierroksen 350 metrin tasolla ja menimme sen jälkeen ostamaan liput 450 metrin korkeudelle. Kaaleppia ei näkynyt, mutta en ollut miehestä huolissaan. Istuu varmaan vessassa sen aikaa, kun me muut katselemme maisemia.

450 metrin korkeuteen ei tarvinnut juurikaan jonottaa. Vaikutti siltä, että sinne meni vain murto-osa tornin kävijöistä. Tilat 100 metriä ylempänä olivat aika paljon pienemmän kuin alemmalla tasolla. Siellä mentiin sellaista kapeahkoa käytävää pitkin viistosti ylöspäin. Yllättäen törmäsimme siellä ikkunanpesijöihin. Kaksi paikallista oli ikkunanpesukelkan kanssa tornin ulkopuolella. Tyypit pesivät lastoilla ikkunoita. Pasi käveli käytävän sisäseinän puoleista reunaa ja kurkki varovasti olkapäänsä yli. Me muut kurkimme ikkunoista ja räpsimme kuvia. Paitsi tietenkin Rambe, miehellä kun ei ollut kameraa mukanaan.

Näköalojen puolesta 100 metriä korkeampi taso ei tuonut oikeastaan mitään uutta, kaikki näytti vaan entistä pienemmältä. Ymmärsin nyt miksi suurin osa jäi alemmalle tasolle. Kävelimme reitin ylös saakka ja laskeuduimme sen jälkeen takaisin alemmalle tasolle. Siellä oli pieni matkamuistomyymälä. Opaslehtistä tutkiessani huomasin, että alhaalla 5 kerroksen tasolla olisi myös myymälä. Matkamuistomyymälästä poistuessamme törmäsimme Kaaleppiin, joka röhisi:

- Krääh, olisin ostanut Sumuvalon toimitukseen uuden kynän, mutta sattui rahapussi jäämään hotellille.
- Älä huoli, alhaalla on toinen myymälä. Jos siellä on kyniä, sponssaan sinulle sellainen. Kirjoitat sillä varmaan enemmän ja parempia juttuja, lohduttelin päätoimittajaa.
- Krööh, olen pitänyt aina huolen siitä, että mitä teen, on laadultaan huipputasoa.
- Kuten viimeöinen humala, vai?
- Kröh, kröh, kröh, sekin.

Laskeuduimme alas ja kävimme tekemässä kierroksen viidennen kerroksen matkamuistomyymälässä. Se oli huomattavasti suurempi mitä ylhäällä oleva ja hintataso oli aivan sama. Ostin Kaalepille sieltä kaksi lyijykynää ja kaksi kuivamustekynää. Hän oli erittäin tyytyväinen niihin.

- Näitähän voisi jakaa vaikka tilaajalahjoina, Kaaleppi katseli kyniä.
- Ai jaa, no mihin sinä ne loput kaksi laittaisit?
- Miten niin?
- Jos molemmille tilaajille menee kynät, niin mihin laitat nuo kaksi muuta?
- Öö, kirjoitan niillä lisää hyviä juttuja.

Närä osti myös kyniä, sillä ne sattuivat olemaan halvinta mitä sieltä sai Skytree-teksteillä ja kuvilla. Rambe ei ostanut mitään, koska siellä ei ollut mitään hänen mieltään nostavaa. Herkko löysi avaimenperän, joka menisi kuulemma lahjaksi hänen rakkaalle vaimolleen. Kassajonossa hän kuitenkin muutti mielensä ja kävi vaihtamassa avaimenperän postikortiksi. Ihmettelin moista mielenmuutosta.

- Isompi kuva ja postikortti säilyttää paremmin arvonsa. Katso, nämä ovat pakattuja muovikelmuihin. Voin ehkä myydä tämän joskus ja saada voittoa, matkanjohtajamme selitti.
- Mitä muuta meinaat ostaa vaimollesi?
- En mitään. Automyyjän vaimolle riittää kun se saa hyvät kyydit.
- Ou jesh, meidän ravattisonni onkin oikein kova panomies, hähähää, Rambe räkätti.
- Autoa tarkoitin, vaimo saa istua vieressäni firman esittelyautoissa. Ei sellaista etua ole kenen tahansa vaimolla. Vaimoni on etuoikeutettua kansanosaa, kuten minäkin.

Meinasin oksentaa tuosta etuoikeutetusta omakehusta. Ihan sekaisinko nuo automyyjät olivat? Ilmoitin Herkolle, että voinhan minäkin käydä koeajoon heidän firmasta minkä tahansa auton ja istuttaa viereiselle penkille kenet tahansa. Vaikka sitten sen vaimon, mikäli olisin naimisissa. Herkko katsoi minua alta kulmain ja totesi säälivästi:

- Se tunne, kun ajaa firman esittelyautoa ilman taskussa olevaa koeajolappua, on aivan toisenlainen kuin tavallisella koeajolapun kanssa ajavalla taviksella. Ei niitä voi verrata, valitan.
- Oletko tosissasi, vai oliko tuo huumoria?
- Olen, meillä myydään autoja, ei huumoria, Herkko ilmoitti.

Okei, se siitä sitten. En ollut nähtävästi päässyt autoilussani vielä Herkon tasolle. En antanut asian häiritä itseäni millään tapaa, sillä maailmassa riitti höyrypäitä jokaisessa ammatissa. Pienen jonottamisen jälkeen pääsimme kassalle ja maksoimme ostoksemme. Oma ostokseni oli Skytree-jääkaappimagneetti. Sillä sai muistilapun kiinni jääkaapin oveen ja se oli kokonsakin puolesta sopiva tuliainen.

Skytreeltä kävelimme Herkon johdolla takaisin alapuolella olevalle asemalle ja ajoimme sillä Asakusaan. Siellä Herkko tutkaili Pasin kanssa hetken raidekarttoja. Sopiva reitti löytyi metrolinjoista. Ensin Ginza-linjalla Ginzaan ja sitten sieltä Hibiya-linjalla Roppongiin. Molemmat asemat ja paikat olivat minulle tuttuja. Ginzassa oli ollut viime käynnillä mm. Nissanin näyttelytilat. Enää ne eivät ole siellä, vaan Yokohamassa.

Nousimme ensimmäiseen metroon ja lähdimme Ginzaa kohti. Koska ei ollut vielä ruuhka-aika, niin pääsimme hyvin istumaan koko porukka. Emme vierekkäin, mutta se ei haitannut ainakaan minua. Sain vierustoverikseni ainoastaan Pasin, joka alkoi selittää:

- Ajatella jos Helsingissäkin olisi metro. Olisi aika makeeta matkustaa maan alla ja laulaa, että olen suomalainen.

Vilkaisin riukua ja ajattelin, että onkohan tuo nyt ihan tosissaan vai onko tuo jotain huoltoneuvojan tai matkatoimiston omistajan huumoria.

- Helsingissähän on metro ja kohta se ulottuu myös Espooseen.
- Vau, enpäs tiennytkään. Mennäänkö joskus fiilistelemään maan alle?
- Miten et voi tietää Helsingin metrosta, sehän on avattu jo 80-luvun alussa.
- Minulla on ajokortti enkä asu Helsingissä.

Pasi oli todellinen automies, ei sellainen tiennyt mitään julkisista. Normi yksityisautoilijalle julkisesta liikenteestä oli tuttua vain bussit. Helsingissä autoilevat tiesivät myös ratikat. Sen sijaan junat ja varsinkin metrot olivat jo huomattavasti vaikeammin hahmotettavia. Tosin junista tiesivät ne landella asuvat, jotka asuivat tasoristeysten takana.

Meidän matkamme joutui hyvin ja kohta vaihdoimme metroa Ginzan asemalla. Tokiossa metron vaihtaminen toiseen oli helppoa, kunhan vaan tiesi millä linjalla jatkaa matkaa ja osaa katsoa oikean suunnan. Sekin oli helppoa, sillä kaikki linjat ja niiden asemat olivat hyvin esillä. Jos vaihtoi välillä metrosta toiseen, niin maksun aika tuli vasta kun poistui päätepysäkillä asemalta porttien läpi. Jos meni vaihtoasemalla metrosta junaan, niin silloin maksettiin matkat erikseen, eli asemat olivat erotettu toisistaan maksuporteilla. Isoilla asemilla oli myös julmettu määrä kauppoja ja niihinkin pääsi yleensä vain maksuporttien läpi kulkien.

Pääsimme näppärästi ja ilman ongelmia Roppongiin, jossa nousimme katutasolle. Kadulla Herkko alkoi pyöritellä päätään ihmeissään. Mies katseli karttaa, mutta ei löytänyt meidän paikkaa siitä. Herkko viittoili Pasin luokseen ja tiedusteli tältä meidän sijaintiamme. Pasi alkoi voivotella hetken päästä:

- Voi, voi, nyt taitaa olla kilauta äitille paikka.
- Hetkinen, mikä nyt on hätänä? puutuin asiaan.
- Pöljät on ihan pihalla, minä lähtisin tuonne, Närä osoitti suoraan kadun yli.

Katselin maisemia ja minusta tuntui siltä, että Närän osoittama suunta oli jotain ihan muuta kuin tuttua minulle. Olin käynyt aikaisemminkin täällä ja paikallisessa Hard Rock Cafessa. Lisäksi olin googlettanut paikan kartalta ja katsellut reitin ennen matkaamme.

- Mennään tuonne oikealle. Kävellään noin viitisen minuuttia, niin rokkikahvila pitäisi olla oikealla kädellä, ilmoitin muille.
- Menoksi sitten, perkele kun suuta kuivaa ja vatsa ihmettelee, että onko kaikki lihakarja tosiaan kuollut sukupuuttoon, Rambe murahti.

Lähdin kävelemään Rambe takanani. Takaa kuului jotain mutinaa, mutta onneksi se hukkui liikenteen meluun. Pari kortteliväliä käveltyäni Herkko ilmestyi vierelleni kännykkä kourassaan. Mies tuijotti sen ruutua ja alkoi selittää:

- Olen nyt kartalla, voin ottaa joukon komentooni.
- Ole hyvä, kunhan et putoa reunalta.
- Miltä reunalta?
- Kartan.

Automyyjä-matkanjohtaja mulkaisi minua rumasti ja kiihdytti edelleni. Hard Rock Cafe löytyi ja menimme ensin sen myymälään. Minä halusin itselleni matkamuistoksi yhden t-paidan. Sellainen oli kestävä tuliainen, sillä ne kestivät vuosia ja olivat vielä hyvännäköisiä vaatteita. Sopivat lisäksi hyvin bootsien ja mustien farkkujen kanssa. Kaikki muutkin änkeytyivät myymälään, vaikka paidan aikoi minun lisäkseni ostaa vain Rambe. Ihmettelin sitä.

- Sinä paitaostoksilla?
- Perskule, pitää se varmaan kerran reissun aikana paita vaihtaa. Näetkö miten nuo pakenee kun tuuletan kainaloitani?

Rambe nosti molempia käsiään ja antoi ilman siirtää kainalohikensä muiden haisteluelimiin. Se sai hetkessä muut asiakkaat toiseen päähän myymälää. Myyjätkään eivät tulleet kyselemään, että tarvitsemmeko apua. Ainoastaan kaksi hieman pönäkkää miestä eivät reagoineet Ramben kainalohikeen. Siirryimme pikkuhiljaa heitä lähemmäksi ja heidän vieressä ollessamme kävi ilmi, että kyseiset patut olivat suomalaisia. Heillä oli menossa antaumuksellinen keskustelu autoista:

- Se Hondan näyttely oli aivan loistava, valkopaitainen punanenä selitti t-paita kädessään.
- Kyllä, ne Hondan hybridit ovat parasta mitä rahalla saa, vaaleanpunaiseen t-paitaan sonnustautunut silmälasipäinen patu komppasi kaveriaan.

En ollut huomannut Närää tähän asti, mutta nyt papparainen ryntäsi paikalle tuulispään lailla ja alkoi tivata kaksikolta:

- Mikä Honda, missä sellainen epäauto muka on?

Suomalaiset patut kääntyivät katsomaan Närää. Heidän kasvoilleen levisi hymy ja valkopaitainen kysyi:

- Oletteko tekin suomalaisia? Kiva tavata.
- Ei tässä mitään kivaa ole, Närä kivahti. – Tiedättekö te, että Tokio on Toyotan kaupunki?
- Niin, miten se tähän liittyy? valkopaitainen hämmästeli.
- Täällä ei vaan puhuta Hondista. Se on sama kun, kun menisit vaikka suomalaiselle autotehtaalle kehumaan ruotsalaista autoa … vaikka, vaikka Saabia.
- Närä, siellä on tehty Saabia, huomautin väliin.
- No, se on sama kun vaikka laittaisit makkaran päälle ruotsalaista sinappia ja sanoisit sen olevan parempaa kuin suomalaisen.
- Sitäkin on tapahtunut, Turun sinappia tehtiin yhdessä vaiheessa Ruotsissa, huomautin taas.
- Ole sinä pöljä hiljaa, kun automiehet keskustelee, Närä kivahti minulle.

Vastasin samalla mitalla sanomalla, että keskustelkaa vaan, mutta älkää nyt herran tähden sotkeko niitä autojanne sinapilla, ei ruotsalaisella eikä suomalaisella. Väistyin hieman sivummalle kuuntelemaan keskustelun edistymistä.

- Ollaan molemmat Hondalla töissä, silmälasipäinen ilmoitti.
- Täälläkö? Närä hämmästyi.
- Suomessa. Ollaan automyyjiä ja meillä on sellainen kampanja, että uuden tai vaihtoauton ostaja saa Tokion matkan. Ollaan ikään kuin pilottimatkalla katsomassa paikkoja minne tuomme asiakkaitamme, silmälasipäinen jatkoi.

Samassa Herkko tunki itsensä mukaan keskusteluun:

- Hahaa, marginaalimerkki! Menevätkö ruohonleikkurinne miten hyvin kaupaksi?
- Mistähän herrat itse ovat, kun mielipiteet ovat noin teräviä? punanenä uteli.
- Toyotalta, olen Suomen kovin Toyota-myyjä, Herkko ilmoitti.
- Minulla taas on eniten kokemusta Toyotasta mitä kellään, Närä julisti.

Honda-kaksikko katseli toisiaan ja pyöritteli päitään. Ihan selvästi heillä ei suhtauduttu asioihin ihan samanlaisella fanaattisuudella, kuin mitä meidän pölhökaksikko. Viimein silmälasipäinen avasi suunsa ja sanoi:

- Meillä ei viitsitä inttää turhanpäiväisiä, ei ainakaan selvin päin. Tuossa pihan perällä on HRC:n ravintola. Mennään sinne ja katsotaan ne kovimmat jätkät tuoppihaasteella.
- Ai millä? Herkko hämmästeli.

Honda-miehet selittivät, että heillä on tapana katsoa miehestä mittaa kaatamalla tuoppi mahdollisimman nopeasti kitaan. Se voitaisiin ottaa illan tullen uusiksi vaikka parikymmentä kertaa, mikäli vain kunto kestää. Kaksikko mittaili katseillaan Närää ja Herkkoa. Lopulta he ilmoittivat, että jos tällä kertaa lähdettäisiin siitä, että juodaan ensin yhdet ja keskustellaan sitten.

- Herkko, tämä haaste on kuin sinulle tehty, olethan kehunut juoneesi vaikka ketä auton alle teidän Toyota-bileissä, muistutin matkanjohtajaamme.
- Entä pappa, miten sinä? silmälasipäinen kysyi Närältä.
- Hmph, pappa muka. Join jo silloin olutta kun isäsi suunnitteli sinua, Närä tuhahti.

Sovimme, että teemme ensin ostoksemme rauhassa ja menemme sitten koko porukka yhdessä ravintolan puolelle, että pääsemme istumaan vierekkäisiin pöytiin. Se sopi kaikille.

Jatkuu...


Haluatko pysyä kärryillä, rattailla tai jousilla siitä mitä Rutinoffin kuskin sivustolla tapahtuu? Liity Facebookin Rutinoff-ryhmään, niin olet paalupaikalla, etkä vain haistele pakokaasuja.


Kiinnostavatko autojen koeajot Rutinoffin kuskin toimesta? Kyllä tai ei, niin niitä löytyy Korvikeautojen koeajosivuilta.



© Rauno Vääräniemi