Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

19.10.2014

Layota


Enzon hymy vain leveni, ennen kuin hän vastasi esittämääni kysymykseen Ladan tekniikkapäivityksestä. Tiesin, että niihin oli laitettu tehokkaita Fiatin Twin Cam -moottoreita. Olin itsekin aikoinaan testannut sellaista ja kovaa meni. Lisäksi lempinimi Enzo viittasi vahvasti italialaiseen autoon.

- Tyypit tilasivat johonkin välisatamaan Toyotan Levinin tekniikan. Ne vanhat kun ovat takavetoisia, niin sovitettiin sellainen hieman piristetty lähes 200 heppainen Levinin kone tuohon keulalle. Kyllä muuten keulii ja sutii ryssänpulkka, Enzo hehkutti.
- Eikä, ei voi olla totta, voi perseensuti ja muut härvelit, Närä alkoi repiä harvoja hiuksiaan.
- Mikä tuolle tuli? Läppä ihmetteli.
- Vanha mies, mikä lie kohtaus, kohautin olkapäitäni.

Närä raivosi ja pomppi ympäriinsä, että on suorastaan pyhäinhäväistys tehdä tuollaista Toyotan pyhällä tekniikalla. Sitä ei pitäisi päästää metriä lähemmäksi mitään venäläistä paskaraatoa.

- Annettiin autolle siellä laivalla uusi nimikin, se on nyt Layota, Läppä virnisteli.
- Mitä, mitä te pöljät olette menneet antamaan nimeksi? Närä kiehui.
- Haluatko testata? Enzo kysyi Närältä.
- Pois, pois silmistäni paskarottelo, hyi katoa, katoa, katoa.

Tiedustelin papparaiselta, että eikö hänen pitäisi olla vain mielissään, kun tuollainen hänen suuresti arvostamansa tekniikka on löytänyt uuden kodin. Kiroilutulvan keskeltä erotin sen verran, että mikäli auton keulassa ei lue alkuperäisen valmistajan siihen laittamaa Toyota-nimeä, ei tekniikkaakaan pidä mennä laittamaan sellaiseen autoon. Ryssänpulkka olisi kaivannut vain vanhan neuvostoliittolaisvalmisteisen polkupyörän ruosteiset polkimet.

- Missä se teidän kuski on? kysyin pojilta.
- Ei mitään hajuakaan. Iltaisin se jättää meidät aina tänne ja lähtee jonnekin. Kyllä se palailee aina jossain välissä.
- Kuinka pitkään te olette olleet jo täällä Tokiossa?
- Viikon ehkä, tai kymmenen päivää, Nuge laski sormiaan.
- Ollaan yleensä oltu humalassa joka päivä, Läppä virnisteli ja kaivoi Layotan takakontista uuden pullon.

Viinaa pojilla tuntui riittävän. Mainitsin siitä heille. Läppä kertoi, että ei sillä väliä vaikka nämä loppuisivat, heidän kuskinsa on luvannut hankkia sen jälkeen tilalle paikallista tärpättiä ihan yhtä edullisesti mitä Tallinnasta saa alkoholia. En epäillyt sitä ollenkaan, sillä olihan jo Uenon kaupoissa paikallinen alkoholi ollut melkoisen halpaa. Varmaan jostain vähän sivummalta sitä saisi vieläkin halvemmalla.

- Onko teillä rahaa? kysyin pojilta.
- On, saatiin ne lopputilirahat ja tehtiin loppujen lopuksi laivallakin hommia, pimeästi. Lisäksi matka tänne ei maksanut mitään, ja kaupanpäälle saatiin autoonkin uusi tekniikka, Enzo kertoi.

Kävi ilmi, että laivan konemiehet olivat tehneet tekniikkapäivityksen ihan harrastuspohjalta. Tekniikka oli löytynyt jonkun merimiehen tutun autotallista ja jonkun toisen tuttu oli ollut töissä rahtifirmassa, joka oli lennättänyt sen välisatamaan. Varsinkin laivan venäläinen konemies oli ollut erittäin liikuttunut tekniikan vaihdosta. Ei vaan meinannut raaskia päästää sitä ulos laivasta.

- Missä te käytte ruokailemassa? Herkko uteli pojilta.
- Täällä lähettyvillä on edullisia opiskelijaruokapaikkoja, sinne saa mennä kuka tahansa syömään, Nuge sanoi.
- Entä suihkussa?
- Niitä löytyy useammastakin hotellista. Esimerkiksi tuolla asemien lähellä on Kinuya-hotelli, jonka yhdeksännessä kerroksessa on sellainen pieni kylpylä, Nuge jatkoi.
- Se on meidänkin hotelli, kerroin pojille.
- Hampaita me ei pestä, kurlataan hammaspeikko tainnoksiin virolaisella vodkalla, Läppä naureskeli.

Tiedustelin pojilta, että milloin he aikovat lähteä kotimatkalle. Vastaus oli, että viimeistään 90 vuorokauden sisällä, sillä ilman viisumia ei maassa sen pitempää voi olla. Etumoto San palaa myös takaisin Suomeen. Miehellä on kuulemma siellä joku it-alan yritys.

- Se hullu koodasi välillä laivallakin pari päivää putkeen nukkumatta, Enzo kertoi.
- Juu ja sitten kun se vaihtoi viihteelle, se veti sakea useamman päivän putkeen ja lauloi vittu sitä japanilaista karaokeaan muiden japsityyppien kanssa, Nuge tilitti.

Rambe kierteli ja katseli autoa. Viimein jätti avasi kuljettajan oven ja veti konepellin avausvivusta. Konepellin alle kurkattuaan Rambe ilmoitti:

- Kyllä täällä on Toyotan mylly. Taitaa saada ryssän ruoste kyytiä näillä palikoilla, hähähähää.
- Minä en ainakaan mene katsomaan paskarotteloa, Närä puhisi.

Astelin auton eteen ja kurkkasin konehuoneeseen. Siellä tosiaan oli Toyotan kone ja vielä aika siistin näköinen. Näytti siltä, että konehuoneeseen ja keulaan oli jouduttu tekemään isoja modifiointeja tekniikan sinne saamiseksi, mutta siellä se näkyi olevan. Onhan ne yksityiset ihmiset tehneet alkeellisissa olosuhteissa kokonaisia autojakin, niin miksipä laivallinen merimiehiä ei saisi yhtä Toyotan konetta Ladaan.

- Tule nyt Närä katsomaan, harmittelet myöhemmin jos et tätä näe, patistin papparaista.
- En varppina tule!
- Voitaisiin muuten pyöräyttää tuolla donitsit tähän asfalttiin, mutta meillä kenelläkään ei ole paikallista ajokorttia ja on tullut jo vähän maisteltua, Enzo selvitti.

Etumoto San oli kertonut, ettei täällä kannata alkaa ajaa suomalaisella ajokortilla. Tai onnistuisihan se niin pitkään kun poliisi ei pysäytä, mutta jos pysäyttää eikä ole paikallista ajolupaa, niin hankaluuksia tulee. Kansainvälisellä ajokortilla voisi ajaa vuoden, mutta eihän heillä kenelläkään ole sellaista, Tallinnassa kun voi ajaa suomalaisella ajokortilla.

- Meinaatteko viedä auton takaisin Suomeen? kysyin.
- Jaa, voi olla, että viemme tai sitten emme. Joku Etumoto Sanin ystävä kävi katsomassa tätä ja oli enemmän täynnä intoa kuin ilmapallo, Enzo kertoi.

Paluumatka oli auki monella tapaa. Mikäli sinne palataan auton kanssa, kestää matka laivalla taas noin kuusi viikkoa, mikä ei hirveästi enää houkutellut poikia. Jos auton saisi myytyä, niin he lentäisivät Suomeen. Mikäli auto jää tänne, ei sitä saa japanilaisiin kilpiin, mutta Etumoto Sanin ystävä ajaakin öisin laittomia katuautokisoja. Lada kuskattaisiin sellaisiin kuorma-auton lavalla ja sillä ajettaisiin sitten niissä ihan hupi mielessä. Sillä olisi turha lähteä kisaamaan 1000 hevosvoiman rakennettuja urheiluautoja vastaan, mutta se olisi hyvin erilainen ja sillä saisi sitä kautta huomiota.

- Ryhmä huomio! Aikataulumme kusee, se oikein lorottelee! Herkko alkoi möykätä.
- Mitäs te täällä teette? Enzo uteli.
- Ollaan Toyotan sponssaamalla ryhmämatkalla. Sellaisen sai kun osti Toyotan Suomessa, kerroin.
- Ilmankos tuo papparainen on niin päre, katuu varmaan kauppoja vieläkin, Nuge osoitteli Närää.

Närä kuuli Nugen kommentin, mutta tyytyi vain puhisemaan ja punoittamaan taustalla. Lopulta päätimme lähteä. Hyvästelimme pojat ja toivottelimme heille hyvää jatkoa täällä nousevan auringon maassa. Pojat päättivät lähteä etsimään jostain aamiaista ja me lounasta. Meillä oli palanut auton luona sen verran aikaa, että nyt alkoi myös Herkolla olla nälkä, ja hän oli suostuvainen lounastamiseen. Astelimme pikamarssia Uenon asemalle ja aloimme katsella ruokapaikkaa. Sellainen löytyi, kun laskeuduimme yhdet portaat alas metrolle mentäessä. Siellä oli pienehkö ruokapaikka, johon Herkko iski silmänsä.

- Tänne me menemme, rakastan pastaa, Herkko ilmoitti.
- Ensin pingviinit ja nyt pasta, yrittäisit höynä päättää mikä on rajun rakkautesi kohde, hähähää, Rambe räkätti.
- Ne ovat kaksi eri asiaa, Herkko mutisi.

Astuimme sisälle ruokapaikkaan, ja meidät ohjattiin siellä istumaan pienelle parvelle. Siellä oli muutama asiakaspaikka ja me täytimme lähes koko tilan. Parvella olevissa pienissä pöydissä istuttiin vain toisella puolen. Meillä oli suora näkymä ruokapaikan isompaan alakertaan. Saimme eteemme ruoka- ja juomalistan. Valinta piti tehdä erilaisten pastojen ja nuudeliruokien välillä. Otin jotain pastaa ja summamutikassa jonkun juoman. En ymmärtänyt japania, eikä tarjoilija osannut selittää sitä englanniksi. Kaikki muutkin tekivät omat valintansa.

- Krööh, minulla sattui jäämään rahapussi hotellille, voisiko joku vipata vähän rahaa? Kaaleppi röhisi.

Kaaleppi katseli lähinnä Rambea, mutta tämä pyöritteli päätään ja ilmoitti, että voi maksaa päätoimittajan juomiset, mutta jotain turhuutta, kun lounasta, hän ei ala enää maksamaan. Tämän jälkeen Kaaleppi kierrätti katsettaan meissä muissa surkean näköisenä. Viimein Pasi ilmoitti:

- Äiti on aina sanonut, että aina pitää auttaa, eli minä maksan.
- Ainako, krööh? Kaaleppi piristyi.

Ennen kuin Pasi kerkesi pistää itsensä syvälle armoitetun päätoimittajan kroonista rahapulaa, puutuin asiaan ja sanoin, että aina tarkoittaa tässä tapauksessa vain tätä hetkeä, ei koko loppumatkaa. Päätoimittajan ilme synkkeni piirun verran. Minulle itselleni tuli hieman yllätyksenä, että Kardaani oli todellakin noin paha pummi ja hyväksikäyttäjä. Miehellä ei ollut selkärankaa ollenkaan. Ehkä hän oli aikaisemmassa elämässään tottunut siihen, että muut tarjosivat. Aikaisemminhan Sumuvalo oli ollut iso ja menestyvä lehti, ja Kaaleppi siellä vain autotoimittaja. Myöhemmin lehti meni perseelleen, ja Kaaleppi sai tai lunasti sen pilkkahinnalla itselleen. Kukaan muu ei sitä tainnut enää huolia, ja näin Kardaanista tuli armoitettu päätoimittaja ja omistaja. Saimme nopeasti alkusalaatit ja juomat. Pasi ei saanut pillimehua, joten hän tilasi omasta mielestään Cokista. Mies maistoi lasistaan ja kiljaisi:

- Mitäää täää oooon?
- Mistä minä sen tiedän, vastasin.
- Eikä, tämä maistuu ihan kylmältä kahvilta. Miten minä nyt nukun, voi ei, unirytmini meni ihan sekaisin.
- Unirytmi, päiväuniako piltti tarkoittaa? Rambe hämmästeli.
- Kofeiini tuhoaa ruumiini, rapauttaa terävän älyni ja pistää minut pissalle, Pasi nyyhki.

Lohduttelin Pasia, että niinhän se tekee meille muillekin, että tervetuloa vaan joukkoon tummaan. Kerroin kofeiinin piristävän, mikä sai Pasin mietteliääksi. Niinpä tiedustelin häneltä:

- Etkö juo kahvia?
- Juon minä joskus, mutta se pitää suunnitella hyvin etukäteen, ettei unirytmi mene. Äitin mukaan elämässä pitää kokeilla kaikenlaista, mutta välttää yllätyksellistä kofeiinin nauttimista.

Söimme salaatit ja saimme heti perään ruoka-annoksemme. Ne eivät olleet kyllä millään mittarilla mitattuna kovin isot. Tiesin jo annokseni nähtyäni, että jopa minulle jää siitä nälkä. Herkko sen sijaan katseli annostaan myhäillen ja totesi, että tällä sitä jaksaa raavaskin mies pitkän päivän. Rambe katsoi sekä omaansa, että Herkon annosta ja murisi:

- Kyllä tällä annoksella jaksaa juuri ja juuri pitää luomia kiinni jos makaa liikkumatta paikallaan. Kaikkea perkelettä sitä kutsutaankin lounaaksi, murr.
- Ruoka pitää nauttia hitaasti ja nauttien, Herkko ohjeisti.

Rambe teki juuri päinvastoin ja haarukoi oman annoksensa kitusiinsa muutamassa sekunnissa. Sen jälkeen hän vislasi tarjoilijan paikalle, näytti lautastaan ja pyysi toisen samanlaisen. Tarjoilija oli hämillään hetken, sillä Ramben suomi-englanti-artikulointi oli aika epäselvää. Herkko joutui kääntämään sen ymmärrettävälle kielelle, ja hetken päästä Rambella oli toinen samanlainen annos edessään.

Lounastimme ihan rauhassa, sillä Herkko halusi nauttia lounaasta rauhassa. Pasi oli myös aika hidas ruokailija. Hänellä meni spagetti tämän tästä solmuun ja se aiheutti pikkumiehelle ongelmia. Katselin hänen syömistään ja pyörittelin päätäni. On siinä Pasin äidillä kestämistä, ellei äiti ollut samanlainen. Närä yritti epätoivoisena etsiä langatonta nettiä puhelimellaan, mutta eihän sellaista missään ollut. Japani on siitä ihmeellinen maa, ettei siellä ole juuri missään langattomia nettiverkkoja. Hotelleissa niitä oli, Starbucksin kahviloissa, joillain rautatieasemilla ja turisti-infopisteissä. Paikalliset käyttivät puhelimiensa 3G ja 4G -mobiilidataa, eivät Wi-Fi-verkkoja. Ihmettelin papparaisen hätää saada puhelin nettiin ja kysyin häneltä:

- Mikä nyt mättää?
- Ai mikä mättää? Se, että en pääse nettiin.
- Niin mutta miksi sinne pitäisi päästä? Menet illalla hotellilla.
- Ai jaa, että vasta illalla pääsisin kertomaan muille mielipiteeni, pah! Minä haluan sanoa sen nyt ja tässä.
- Mitähän se koskee, tätä lounasta vai?
- Pöljä. Sitä venäläistä paskarotteloa. Olisin dissannut kaikilla autofoorumeilla Ladat ja paskarotteloiden kommunistikuskit.

Närä puhisi, ettei tulisi koskaan antamaan espoolaisille anteeksi sitä, että olivat menneet sillä tavalla häpäisemään Levinin tekniikan. Hän suunnitteli jo Suomen Tokion suurlähetystöön soittamista ja pyytämistä, että pojilta otettaisiin Suomen kansalaisuus pois ja auto palautettaisiin täältä Venäjälle. Matkakin olisi kartan mukaan aika lyhyt. Osa noista Närän kommenteista sattui ihan oikeaan, sillä Japanista vietiin paljon käytettyjä autoja Venäjälle, ja Japanin puoleisessa osaa Venäjää autokanta oli oikealta ohjattavaa, toisin kun muualla maassa.

Viimein ruokailu oli ohi, ja Pasikin oli saanut juotua irvistellen kylmän kahvinsa, jota luuli tilatessaan colajuomaksi. Se oli todellisuudessa jääkahvia. Maksoimme ateriat ja lähdimme etsimään metroa. Se löytyi helposti ja matkustimme seuraavalla Ginza-linjan metrolla Asakusan asemalle. Siellä pohdimme hetken jatkoa, eli kävelemmekö vai menemmekö julkisilla Skytreelle. Päädyimme lopulta menemään junalla ja nousimme seuraavaan Toby Skytree Linen junaan. Matkan aikana kävi jälleen selväksi, että eipä olisi kannattanut lähteä kävelemään, välimatka oli yllättävän pitkä ja jalat kiittivät. Lisäksi tämä juna jätti meidät suoraan Skytreen alapuolelle.

Jouduimme kiertämään katutason kautta ja sitten portaita pitkin viidenteen kerrokseen asti, että pääsimme Skytreen lipunmyyntiaulaan. Se olikin taas ihan oma kokemus sinällään, sillä siellä oli varmaan saman verran porukkaa jonottamassa lippuja, mitä keskikokoisessa suomalaisessa kaupungissa on asukkaita. Näky oli sanalla sanoen aivan toivoton, kun zoomailin katseellani ihmismerta. Pasi oli innoissaan asiasta:

- Vau, näin monta japanilaista samassa tilassa ja lähes kaikki minun pituisia.
- Mitenköhän meidän aikataulun nyt käy? Herkko mumisi ja tutki vihkoaan huolestuneena.
- Paskalle pitäisi päästä, krööh, Kaaleppi röhisi.
- Miten muuten Sumuvaloon tulevat artikkelit ovat edistyneet? kysyin päätoimittajalta.
- Krööh, hyvin. Olen miettinyt asioita vielä otsikkotasolla. Lähden siitä sitten, krööh, jäsentelemään juttua tekstitasolle.

Jono veti yllättävän hyvin, vaikka porukkaa oli todella paljon. Meidän lisäksemme muualta tulleita turisteja oli yllättävän vähän, siis sellaisia jotka erosivat aasialaisista. Saattoihan paikalla olla turisteja muista Aasian maista, mutta eipä niitä juuri erottanut paikallisista. 2012 avattu televisiotorni oli todella suosittu näköalapaikka. Se näkyi myös lippujen hinnoissa, sillä 350 metrin korkeuteen maksoi noin 16 euroa per henkilö ja siitä 100 metriä ylemmäksi vielä 8 euroa lisää.

- Ammattitaitoinen automyyjänne Herkko maksaa teidät 350 metrin korkeudelle. Mikäli menette ylemmäksi, niin maksatte itse, Herkko ilmoitti.
- Mitä sinne ylemmäksi enää, krööh, Kaaleppi röhisi.
- Minä ainakin menen niin ylös kuin pääsen, pöljää olla menemättä, Närä ilmoitti.
- Minä myös, äitikin on aina sanonut, että kuusi pitää käydä katsomassa latvassa asti, Pasi kilkatti.

Minä meinasin myös mennä ihan ylös asti, sillä eipä tänne välttämättä tule tultua toista kertaa, ellen nyt jostain syystä osta Herkolta toista Toyotaa. Toivottavasti en, sillä kohta varmaan hävittäisin haarukat ja veitset ja siirtyisin bambupuisiin puikkoihin ja nahkarotsi ja buutsit vaihtuisivat tennareihin ja tuulipukuun. Hyi kun alkoi puistattaa ajatuskin siitä. Pasi katsoi puistaustani ja kysyi:

- Jänskättääkö?
- Ei, mietin vain sitä, että jos ostaisin toisen Toyotan, niin olisiko se harakirin paikka.
- No olisiko?
- En tiedä, sillä yritän tehdä kaikkeni, ettei minua nähdä jatkossa Toyotan ratin takana, kunhan pääsen eroon Aristostani.
- Minä ostan sen, maksan kylläkin vain käytetystä käytetyn hinnan. Saat siitä puolet siitä minkä maksoit, Herkko ilmoitti.
- En myy sitä sinulle sillä hinnalla. Tahdon siitä kaksi tonnia enemmän mitä itse maksoin. Merkkihän säilyttää hyvin arvonsa, eikö totta?

Herkko jäi mutristelemaan suutaan, sillä olin oikeassa. Niin hänkin oli, mutta lahjottaisin autoni ennemmin vaikka purkamolle kuin möisin Herkolle pilkkahinnalla.

Jatkuu...


Haluatko pysyä kärryillä, rattailla tai jousilla siitä mitä Rutinoffin kuskin sivustolla tapahtuu? Liity Facebookin Rutinoff-ryhmään, niin olet paalupaikalla, etkä vain haistele pakokaasuja.


Kiinnostavatko autojen koeajot Rutinoffin kuskin toimesta? Kyllä tai ei, niin niitä löytyy Korvikeautojen koeajosivuilta.



© Rauno Vääräniemi