Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

5.10.2014

Mikki Hiiri


Tokiossa ei tarvinnut missään odotella junia kovin pitkään, joten nytkin seisoimme laiturialueella vain parisen minuuttia. Junassa meistä osa pääsi istumaan ja osa ei. Japanin junissa ja metroissa penkkejä oli huomattavasti vähemmän mitä meillä Suomessa. Siellä penkit ovat vain pitkittäin junavaunun seinämillä ja koko lattiatila on seisomapaikkoja. Näin junaan mahtuu huomattavasti enemmän matkustajia, kuin meikäläisellä penkkijärjestyksellä, jossa penkit ovat poikittain molemmin puolin ja keskellä vain ahdas käytävä. Rambe alkoi olla taas vauhdissa junassa, vaikkei kaljaa ollut juonutkaan.

- Onpas täällä paljon paikallisia lonttoperseitä. Mistähän se johtuu, ettei näillä kenelläkään ole sellaista kunnollista pyöreätä persettä? Rambe pohti ääneen.
- Aasialaiset ovat erilaisia, Herkko vastasi.
- Joo, mutta onneksi sushirako on ihan yhtä makea kuin suomalainen markkinarakokin. Sitähän se Reetukin tahtoo takoa siinä yhdessä biisissä, hähähää.
- Seuraava asema on Shin-Kiba. Siellä vaihdamme junaa ja ajamme Kasairinkaikoen asemalle, Herkko ilmoitti.

Junan vaihto sujui helposti ja olimme pian toisessa junassa. Rambe purnasi tulevaa sillien tuijottelua, mutta Herkko piti päänsä ja totesi, että matkanjohtajana hän määrää minne mennään ja koska mennään. Lampaat kuulemma seuraavat kun hän johtaa.

- Minäpä teen määräyksistäsi lapaset ja työnnän ne sinun perseeseen, mrrr, Rambe murisi.

Herkko vilkaisi Rambea, oli sanomassa jotain, mutta sulki suunsa. Ehkä näin oli parempi, sillä jätin kanssa ei kannattanut alkaa kinastella, siitä tuli helposti kipeä olo. Samassa Pasi alkoi kilkattaa kuuluvalla äänellä:

- Siinä se meidän asema meni, heippa asema, mentiin nopeasti ohi.
- Miten niin meni? Herkko säpsähti.

Katsoin itsekin ohitse viliseviä asemakylttejä, joissa luki Kasairinkaikoen. Ajoimme siitä sujuvasti ohi. Katsoin oviaukon yläpuolella olevaa kylttiä, ja seuraava asemamme olisi Tokyo Disneylandin asema. Herkko joutui pieneen paniikkiin ja mies ravasi edestakaisin käytävällä ja hoki:

- Miten tämä on mahdollista, miten tämä on mahdollista? Minä olen paras, olen huolellisin ja kovin Toyotoja myyvä matkaopas.
- Hei ravattisonni, älä ravaa, tulee pää kipeäksi tuota katsellessa, Rambe ärähti.
- Jäädään pois seuraavalla, ehdotin.
- Minä voisin soittaa äitille, se neuvoo, Pasi ehdotti.

Juna pysähtyi samassa Tokyo Disneylandin asemalle ja nousimme siitä. Sinällään pieni harhamatka ei haitannut, sillä täällä matka laskutettiin vasta kun poistui laiturialueelta. Mikäli ajoi harhaan, saattoi palata takaisin, eikä siitä tullut sen isompaa kulua. Aikaahan siinä toki meni, mutta suurkaupungissa meni aikaa kaikkeen. Laiturille päästyämme aloimme tutkailla keinoa päästä takaisin edelliselle asemalle. Junamatkallamme oli käynyt ilmi, etteivät kaikki junat pysähdykään edellisellä asemalla. Meidän muiden keskittyessämme junavuorojen tulkintaan, Rambe alkoi kommentoida perseitä:

- Voi kun on pieni. Oho, enpä panisi. Jes, mikäs se tuossa menee, vau, onpas siinä persettä kerrakseen!

Viimeinen kommentti herätti omankin mielenkiintoni ja käännyin katsomaan. Huomasin nopeasti mustiin nahkahousuihin verhotun perseen. Kyseisen ahterin omistajakin taisi kuulla Ramben kommentin, sillä Mikki Hiiren korviin pukeutunut nainen käännähti ympäri.

- Voi perkele! karjaisin hädissäni.
- Ite pääpiru! Rambe rääkäisi perään.
- Minä jo kuuntelinkin, että oma karvamussukkani siellä kehuu minun pyllyäni, hullu ämmä vastasi.

Edessämme seisoi ihan ihka elävänä Ramben asuinkumppani. Pistin silmät kiinni, avasin ne, pistin uudelleen kiinni ja avasin. Näky ei poistunut, vaan siirtyi koko ajan lähemmäksi. Epätodellista, todella epätodellista.

- En muuten vaihda sukkia, Rambe ilmoitti.
- Voi minun oma lutunen, en minä sinulle sukkia tullut tuomaan, hullu ämmä leperteli.
- Ai jaa, no mitä helvettiä sitten teet täällä?
- Turpa kiinni perkele, minullehan et kiroile! Tulin katsomaan Mikki Hiirtä. Luin naisten lehdestä artikkelin, jossa kysyttiin, että onko miehesi mies vai Mikki Hiiri. Tulin selvittämään asiaa.
- Tokioon asti, hämmästelin puolestani.
- Ja mitä vittua se sinulle kuuluu? Kysy vielä kerran jotain yhtä epäoleellista, niin täräytän hampaat kurkkuusi, hullu ämmä raivosi.
- Minä tykkään enemmän Aku Ankasta, Pasi ilmoitti.
- Pidäs sinäkin hammaslanka suusi kiinni, tai putsaan sinulla hammasvälini, hullu ämmä kivahti.

Hullu ämmä, eli Floora Hellä oli aika kipakalla päällä. Se nyt ei ollut mitenkään uutta tai epätavallista. Rambekin oli ihan hiljaa ja kuunteli mitä naisellaan oli sanottavaa.

- Anna pusu perkele, minä niin pidän tuollaisista herkistä mussukoista, Floora leperteli Rambelle.

Rambe astui askeleen taaksepäin ja pyyhkäisi suutaan. Näki, ettei tilanne ollut todellakaan hänelle mieluinen.

- Söin aamiaiseksi valkosipulia, Rambe ilmoitti.
- Mitä teit?
- Valkosipulia, ja sitä oli paljon, nam.
- Käskinkö minä sinun syödä yksin valkosipulia, käskinkö? En, minä käskin sinut perkeleen tollon vaihtamaan sukat, en syömään valkosipulia. Mikä vittu tässä maailmassa on vikana kun yksikään käsky ei mene perille? Floora raivosi.
- Aikaerorasitus, hähähää, Rambe hörähti.
- Ai jaa, ei minua vaan, Floora tuumasi. – Minäpä menenkin seuraavaksi vehtaamaan Mikki Hiiren kanssa, mitäs siihen sanot valkosipulisika?
- Rrööyyyyh!

Hullu ämmä sai sellaisen raivokohtauksen, että laiturialue tyhjeni kaikista paikallisista. Hetken päästä siellä ei ollut muita kuin meidän porukka. Tovin raivottuaan Floora rauhoittui ja sanoi:

- Kehuit nätisti minun pyllyä oma karvaperseeni. Saa sitä koittaakin, oma nallekarhuni.

Tilanne oli mielenkiintoinen, sillä Rambe ei pahemmin herkistellyt oman kultansa kanssa julkisesti. Sitä en tiedä millaista heillä oli kotona, mutta todennäköisesti ainakin joskus oli ollut herkkää, vaikka sitten hieman epäherkemmällä tavalla.

- On siinä persettä, ei sovikaan pienemmistä porttikongeista, Rambe sanoi.

Samalla mies läimäytti nahkapersettä sellaisella voimalla, että korvissa soi. Ajattelin tämän olevan nyt kaiken loppu, mutta mitä vielä. Hullu ämmä vastasi:

- Saat sitten kotona, nyt pitää mennä katsomaan Mikki Hiirtä.
- Oletko pitkälläkin reissulla? heitin kysymyksen.
- En. Vain yksi yö, minä ja Mikki Hiiri ja kotiin. Ja mitä vittua se sinulle kuuluu vai vonkaatko Minniä kun Mikki on minun seurassa?
- Jäivät nuo korvat kotia, osoitin hullun ämmän päässä olevia hiirenkorvia.

Samassa hullu ämmä pyörähti ympäri ja porhalsi rappuihin. Hänen kadottuaan näkyvistä, käännyin kysymään Rambelta:

- Miten tämä on mahdollista, että hullu ämmä on täällä?

Hinurijätti raapi päätään ja oli mietteliään näköinen. Nähtävästi asia ei ollut hänellekään ihan päivänselvä. Lopulta hän puisteli päätään ja ilmoitti:

- Hullun tuuria, enpä osaa muuta sanoa.
- Mistä sillä on edes rahaa tällaiseen matkusteluun?
- Meillä on yhteinen käyttötili. Akka ostaa safkat.

Lopuksi Rambe totesi, että mennään vaan katsomaan niitä sillejä. Hullu ämmä ei tule sinne, kun on jo itsessään kuin kävelevä sillitehdas. Minua puistatti, ja olen ihan varma, että aiheesta. Seuraavaksi utelin Herkolta, että onko juna-asia jo selvä.

- Kyllä on, tulimme tänne Rapid-junalla ja meidän pitää mennä takaisin Local-junalla. Se pysähtyy joka asemalla.
- Äiti sanoi ihan samaa, soitin sille, Pasi kilkatti. – Se ihmetteli, että onko se Herkko sellainen hätähousu, että hyppää mihin tahansa junaan?

Herkko mulkaisi Pasia, mutta ei sanonut yhtään mitään. Paikallisjuna tuli hetken päästä, ja nousimme sen kyytiin. Nyt pääsimme oikealle pysäkille, joka oli heti joen ylittämisen jälkeen. Olin miettinyt asemalta toiselle kävelemistä, mutta matka oli kyllä niin pitkä, ettei siinä olisi ollut mitään järkeä. Täällä on turha hukata aikaa asemien väliseen kävelemiseen, kun junissakin sai istua helposti pitkän tovin.

Laskeuduimme laiturialueelta alas ja aloimme katsella oikeaa suuntaa. Paikka oli radan ja meren välissä, joten suunnan paikantaminen oli helppoa. Lisäksi aseman kohdalta lähti tie oikeaan suuntaan, niin vaihtoehdot olivat aika vähissä. Lähtiessämme kävelemään, Herkko hoputti meitä, sillä lipunmyynti ei olisi enää kovin pitkään auki. Se suljettaisiin tuntia ennen paikan sulkemista.

Herkko osti koko porukalle liput lipunmyyntipisteestä. Sen jälkeen saimme kävellä vielä jonkin matkaa, ennen kuin olimme aika vaikuttavan lasisen rakennuksen luona. Rakennus oli aivan merenrannalla. Menimme sisälle ja aloimme tutkailla miten sitä kierretään. Siellä olikin selkeät opasteet siitä mikä on kiertosuunta, joten lähdimme seuraamaan opasteita.

- Hui, täällä on haita, minä niin rakastan haita, Pasi kalkatti.
- Hengenvaarallisia sillejä, hähähää, Rambe kuittasi.
- Ne eivät ole sillejä, Herkko mutristeli suutaan.
- Menen paskalle, Kaaleppi ilmoitti ja poistui paikalta.

Lämpimän ulkoilman jälkeen akvaario oli mukavan viileä paikka. Olihan tämä kuumana kesäpäivänä ihan siedettävä käyntipaikka, jos laski viileälle olotilalle jotain arvoa. Minua itseäni ei lämpö pahemmin haitannut, vaikka en auringonpalvoja ollutkaan. Närä katseli värikkäitä kaloja. Menin hänen vierelleen ja kysyin:

- Mitäs tykkäät kaloista?
- Pidän kaikista japanilaisista jutuista.
- Täällä on kaloja kaikista eri meristä.
- Aivan sama, ne ovat täällä Japanissa ja minä pidän siitä.
- Syötkö kalaa?
- Syön.
- Niin minä olen ymmärtänyt. Olen nähnyt sinun ostavan norjalaista lohta. Oletko rikkuri vai eikö näkö enää riitä tuoteselosteen lukemiseen?
- Hmph, minun ei tarvitse vastata tyhmiin kysymyksiin.

Akvaariossa oli mereneläviä aivan tajuton määrä. Niitä oli niin paljon, että sain niistä kohta ähkyn ja lähinnä vain kävelin eri merenelävälajien ohi. Otin jonkin verran kuvia. Täällä sai kuvata, kunhan ei käyttänyt salamaa. Kaikille muille vierailijoille se ei tuntunut olevan selvää, mikä ei yllättänyt minua ollenkaan. Osa ihmisistä kun ei välitä mistään, eikä lue mitään ohjeita. Viimein tuskallisen pitkän ajan päästä tulimme ulko-osaan, jossa pingviinit majailivat. Niillä oli ulkona oma aidattu alue, jossa oli kalliokoloja ja vettä. Herkko oli oikein tohkeissaan pingviineistä, ne kun olivat hänen ja hänen vaimonsa suosikkieläimiä.

- Minun bravuuri kotonakin on esittää pingviiniä, Herkko ilmoitti.
- Eh, tuota, miten? kummastelin.
- Pukeudun frakkiin, otan joko meidän asiakaslehtemme tai jonkun Toyotan esitteen ja luen sitä vaimolleni hassulla äänellä.
- Eikä?
- Totta. Haluatko, että annan pienen näytteen?

Herkko ei kerinnyt vastaamaan, kun Pasi alkoi selittää, että se on lähes kuten heillä kotona äidin kanssa. Hän esittää kotona usein eri muumihahmoja. Muumipeikon esittämistä varten äiti on tehnyt hänelle sellaisen asun, missä hän näyttää isommalta ja paksummalta. Kuunnellessani noiden kahden juttuja, totesin olevani ihan eri porukkaa heidän kanssaan. En esittänyt kotonani koskaan mitään, eikä minulla ollut mitään hassuja pukuja kaapit turvoksissa. Närä tuli sopivasti paikalle, joten tiedustelin häneltä:

- Mitä sinä esität kotona? Onko sinulla jotain hassuja vaatteita, joihin pukeudut Ulpukan kanssa?
- Johan oli taas pöljä kysymys. Ei kaksi aikuista tarvitse mitään hassuja vaatteita.

Vilkaisin Närän pussihousuja ja nahkasaappaita. Mieshän oli jatkuvasti pukeutunut kuin hevosmies, eli se niistä hassuista roolivaatteista. Toisilla se rooli oli päällä jatkuvasti.

- Jotain rituaaleja kenties, utelin vielä.
- Kyllä me vahataan yhdessä. Minä ruiskauttelen vahat ja Ulpukka hieroo ne pintaan.
- Makuuhuoneessako?
- Ihan umpipöljä, autotallissa tietenkin. Ei Yaris mihinkään makuuhuoneeseen sovi. Miten tuollaiselle on voitu antaa ajokortti?

Sitä on varmaan ihmetellyt moni muukin, ajaessaan perässäni neljääkymppiä, hihittelin itsekseni. Närä ei enää suostunut keskustelemaan vahaamisesta, joten keskityimme ottamaan kuvia pingviineistä. Herkko halusi todella monta yhteiskuvaa itsestään kera pingviinien. Pasi oli reippaana poikana ottamassa matkaoppaasta kuvia. Lopulta kuvaaminen riitti Herkolle ja jatkoimme matkaa. Kierros oli aika lopussa, joten pienellä hoputtamisella se ei enää kestänyt pitkään. Ulko-oven tienoilla törmäsimme Kaaleppiin. Mies oli jättänyt koko kierroksen välistä. Herkon ihmetellessä asiaa, Kaaleppi murahti:

- Ostan suolakalan lähikaupasta.

Se siitä keskustelusta. Armoitettu päätoimittaja ei ollut kovin hyvällä tuulella. Kävellessämme takaisin rautatieasemaa kohti, tiedustelin Kaalepilta syytä huonotuulisuuteen.

- Eräs Sumuvalon vakituisista avustajistani soitti ja pyysi rahaa, päätoimittaja murahti.
- Jaa, no mitä ihmeellistä siinä on?
- Viittä kokonaista euroa.
- Oho!
- Sanos muuta. Halusi muka ajaa julkisella liikenteellä ja tehdä siitä jutun. Sanoin, että unohtaa mokoman haihattelun ja tekee jutun vaikka polkupyörätelineistä.
- Sinulla on aika tiukka tuo linja.
- Ei sitä muuten päätoimittajaksi, krääh, pääsisikään. Auktoriteetin pitää olla kunnossa.
- Juu.

Tuossa hommassa pitäisi raha-asioidenkin olla kunnossa, mutta nehän eivät armoitetulla päätoimittajalla olleet edes siellä päin. Tosin lehden tekeminen oli Kaalepille nykyisin elämäntapa, ei tulonlähde. Siinä oli vissi ero, mikä näkyi varsinkin tilinauhassa.

- Katos, krääh, minä olen mies enkä Mikki Hiiri, Kaaleppi röhisi.

Asemalla nousimme jälleen junaan. Rambe piruile Herkolle, että pitäisiköhän käydä jostain eväät mukaan, kun tässä porukassa ei koskaan tiedä miltä asemalta itsensä löytää. Herkko mutisi vastaan, ettei hän voi ottaa vastuuta kaikkien junien kulkemisesta. Nyt hän on kuulemma korjannut tuon erehdyksen ja seuraava ryhmä menee jouheasti oikealla junalla.

Tällä kertaa meillä ei ollut vaaraa ajaa aseman ohi, sillä meidän kohdeasema oli Tokion päärautatieasema, eli Tokio-asema. Siellä vaihdoimme Tokiota kiertävään JR Yamanote Linen junaan. Työmatkaliikenne alkoi olla jo päällä, joten kaikki eivät päässeet istumaan. Rambe katsoi pahasti yhtä nuorta kundia ja tämä luovutti istumapaikkansa hänelle. Närä puolestaan meni nuoren japanilaisneidon eteen ja näytteli niin raihnaista, että sai hänen paikkansa. Rambe katseli nuorta neitosta, joka seisoi ihan hänen vieressään, mutta ei tehnyt mitään. Neidon jäätyä pois seuraavalla pysäkillä, tiedustelin, että miksi hän ei ollut tarjonnut neidolle paikkaa polvellaan.

- Sillä oli paha katse, ei ollut otillaan. Tuo toinen taas olisi, Rambe osoitteli yhtä naista.
- Pyydä sitä.
- Noup, se tuo minulle mieleen pornokanavan naisen, jolla oli se pölyhuisku perseessä. Menee vähän turhan siistiksi sellainen touhu, hähähää.

Kohta olimmekin Uenon asemalla. Tällä kertaa emme lähteneet etsimään ruokakauppaa kauempaa, vaan suuntasimme yhteen aseman kaupoista. Se kannatti, sillä löysin sieltä 0,64 litran pullon paikallista brandya noin 7 euron hintaan. Kaaleppi oli kärppänä perässäni ja tarttui kiinni samanlaiseen pulloon. Rambe oli jonossa kolmantena ja hän kysyi Kaalepilta:

- Mistä sait rahaa toimittajan retku?
- En kun … minä ajattelin sinun maksavan.
- Hähää, vaan kun en maksa sinulle mitään brandya. Ostan sinulle taas potun viskiä ja vain yksinomaan sen takia, että siitä tulee aivan helvetin sairas olo, hähähää.

Kaaleppi katsoi minua anoen, mutta käänsin pääni pois ja sanoin, etten puutu herrojen keskinäiseen kännäämiseen. Höyhensarjalaisena pysyttelen omassa sarjassani, eikä siihen kuulu pullollista paikallista tärpättiä joka yö. No ehkä puoli pullollista, jos nyt ihan tarkkoja ollaan. Armoitetun päätoimittajan ei auttanut muu kuin laittaa brandypullo takaisin hyllyyn ja ottaa tilalle saman valmistajan viskiä.

- Voinhan minä ostaa sinulle vaikka rypäleistä tehtyä mehua, jos se kelpaa, hähähää, Rambe ehdotteli.
- Viski on hyvää, pidän sen mausta, Kaaleppi kiirehti vakuuttelemaan.
- Herkko, otatko sinä mitään miestä väkevämpää? kysyin matkaoppaaltamme.
- Otan kaksi olutta. Minun pitää tehdä iltahommia.

Pasilta oli turha kysellä, mies kun oli vain pillimehujen perään. Närä noukki ostoskoriinsa myös pari olutta. Hän halusi kuulemma analysoida päivän Toyota-aiheisia ostoksiaan ja tutkailla ostamaansa autolehteä.

- Sinäkin ostit siis autolehden, totesin papparaiselle.
- Kyllä, haluan kehittää meidän kerholehteä ja tutkin miten hyvin japanilaiset tekevät lehtensä.

Maksoimme ostoksemme ja poistuimme hotellia kohti. Hotellin nurkalla Herkko sai päähänsä, että käymme katsomassa mitä hotellin takana puistossa näkyy. Siellä oli jonkinlainen lätäkkö ja hyvät kävelyreitit. Niinpä kurvasimme hieman ennen hotellia yhden poikkikadun kautta rantaan ja teimme pienen kävelykierroksen. Maisemat olivat erittäin upeat ja porukkaa oli liikkeellä kohtalaisen paljon. Näki selvästi, että paikalliset tykkäsivät käydä ulkoilemassa täällä puistossa. Viimein lenkki oli tehty ja palasimme hotellille. Tiskillä saimme avaimet, ja Närän kohdalla respan setä iski silmää ja kuiskasi:

- Niiiiissaaaaan!
- Hyi, yök, Närä parahti ja pakeni paikalta.

Väsytti aivan hitosti, joten en suostunut Ramben ehdotukseen mennä tuhoamaan yksi brandypullo hänen huoneeseensa. Toivottelin kaikille hyvät yöpöhinät ja painelin omaan ikkunattomaan bunkkeriini.

Jatkuu...


Haluatko pysyä kärryillä, rattailla tai jousilla siitä mitä Rutinoffin kuskin sivustolla tapahtuu? Liity Facebookin Rutinoff-ryhmään, niin olet paalupaikalla, etkä vain haistele pakokaasuja.


Kiinnostavatko autojen koeajot Rutinoffin kuskin toimesta? Kyllä tai ei, niin niitä löytyy Korvikeautojen koeajosivuilta.



© Rauno Vääräniemi