Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

14.9.2014

Hotaluna


Yö meni kohtalaisen hyvin, mitä nyt johonkin aikaan yöstä naapurihuoneessa juostiin edestakaisin. Olivat jotain paikallista porukkaa kielellisestä ilmaisusta päätellen. Muuten sain kyllä nukuttua ja sänky oli hyvä nukkua, vaikka se olikin ollut nähtävästi käytössä jo viime vuosisadan puolella. Ehkä nukuin jonkun kuuluisan samurain vanhassa sängyssä, hihittelin hampaita pestessäni. Siihen aikaan ei tosin ollut joustinpatjoja, joten kait sänky oli vähän uudempi. Retrossa hotellissa oli se hyvä puoli, ettei vessanpytty jodlaillut eikä kastellut persettä jos painoi väärästä napista. Aika tasan puoli yhdeksän astelin alakerran ruokapaikkaan. Tarjoilija oli minua vastassa ja viittoili kassan kohdalta oikealle. Kävelin sinne ja huomasin Herkon, Pasin ja Närän olevan jo paikalla. Närällä oli edessään värikkäitä papereita. Luulin niiden olevan ravintolan menuja, joten nappasin yhden käteeni.

- Älä, papparainen parahti.
- Mitä, Nissanin mainos, tuijotin esitettä.
- Ne tuotiin heti kun Närä tuli pöytään, Pasi kilkatti.
- Minähän en ole näitä tilannut, ihan paska auto tuollainen Micra, Närä vaahtosi.
- Hys, päätä särkee, Herkko sihisi.

Päätään pidellen Herkko ilmoitti, että heidän firmansa sponsoroi valitusti reissun antimia. Ensimmäinen sponsorikerta olisi tämä aamiainen, eli jokainen sai ottaa mitä halusi aamiaiseksi, ja hän maksaisi sen.

- Miten se on mahdollista? hämmästeli asiaa.
- Ei ole minusta kiinni. Jos olisi, niin ette söisi Toyotan laskuun mitään. Minulla on tiukka linja, mutta firman pomot lepsuilevat, Herkko selvensi.
- Minäpä söin jo aamiaisen, puikoilla, Pasi kilkatti.
- Miten kurssi meni, joko olet pätevämpi huoltoneuvoja? kysyin Pasilta.
- En minä sitä huoltoneuvojakurssia käy, narrasin eilen. Minun piti tulla tänne puikonsyönnin ja kumartamisen peruskurssille, mikäli aion pitää huoltoneuvojastatukseni.

Pasi kertoi, että huoltoneuvojalisenssi pitää uusia kolmen vuoden välein. Nyt joku oli Japanin päässä huomannut, ettei Pasi ollut suorittanut pakollisia peruskursseja ja ne pitäisi suorittaa välittömästi. Pasin onneksi kursseja on silloin kun on oppilaita, ja Toyota maksaa kaiken.

- Eilen olin niin pillimehuissani, että nolotti kertoa totuutta.

Samalla paikalle saapuivat Rambe ja Kaaleppi. Kummatkin olivat aika punakan näköisiä patuja. Paksuja puhallellen he ottivat paikat viereisestä pöydästä. Herkko selvitti maksetun aamiaisen, ja tarjoilija kävi ottamassa tilaukset. Kahvi piti pyytää vielä erikseen ja jokainen otti sitä. Kahvit tuotiinkin pöytään lähes välittömästi. Aamiaista odotellessa käännyin Ramben puoleen ja kysäisin:

- Miten yö meni, oliko tullihommia?
- Mrrr, ei ollut, katselin paikallista pornoa televisiosta.
- Mikä, missä? Herkko havahtui.
- Töllössä. On ne japsinaiset vaan törkeän siistiä porukkaa, yhdelläkin oli pölyhuiska perseessä. Harmi vaan, ettei ne näytä sushipiirakkaa, täällä on vain pikselipillua tarjolla televisiossa. Aika pihtaamista, eihän se katsomisesta kulu, prkele.
- Entä Kaaleppi, miten yö meni, teitkö kirjoitushommia? kysyin päätoimittajalta.
- Paskat, yritin kirjoittaa tekstaria, mutta eihän sekään onnistunut. Karmee olo.

Kävi ilmi, että kaksikko oli vetäissyt puoliksi yhden pullon paikallista viskiä Ramben huoneessa. Nähtävästi siitä aineesta tulee aika kipeäksi. Olin minäkin sitä maistellut, mutta vain pari pientä paukkua. Olo oli kyllä kuin eilen ryypänneellä, mutta ei mikään ylettömän paha.

Tarjoilija toi meille aamiaiset ja lisää kahvia. Itse ruokailu tapahtui hiljaisuuden vallitessa. Kenelläkään ei ollut mitään halua ylläpitää keskustelua. Jossain vaiheessa aamiaista kiinnitin huomioni pöydällä olevaan muumikukkaroon. Se oli täysin samanlainen kuin millä olimme eilen illalla syöneet ja juoneet. Katsoin Pasia ja kysyin:

- Haitko kukkarosi takaisin?
- Noup. Minähän sanoin eilen, etten ole mikään eilisen pulun Pasi, mies hymyili.
- Että se on pöljä, eilen se oli sorsa ja tänään pulu. Se on TEERI, Närä puhisi.
- Minulla on näitä kukkaroita matkalaukussa useita. Kävimme äitin kanssa useita kertoja Naantalissa.
- Siis silloin kun olit pieni.
- Niin, ja viimeksi tänä kesänä.

Kävi ilmi, että Pasi on käynyt Naantalin Muumimaailmassa jokaisena 22 kesänä mitä se on ollut olemassa. Pasi oli todellinen konkari. Muumikukkaroita oli kertynyt aikamoinen pino, sillä hänen mielestään muumit ovat niin luotettavia, että vain niille voi uskoa omaisuutensa. Tiedustelin siitä hämmästyneenä, että miksi Pasi sitten luopui muumikukkarostaan.

- Äiti sanoi, että pitää saada makuuhuoneeseen tilaa minun vaatteille, etten voi pukeutua muumikukkaroihin.
- Ihan pöljää keräillä jotain kukkaroita, Närä kommentoi.
- Vain pöljää? Joku toinen idiootti näkyy keräilevän Nissan Micran esitteitä, heitin takaisin.

Närä viskasi esitteet lattialle ja ilmoitti, ettei ole kerännyt niitä, vaan ne tuotiin hänelle nyt aamulla. Vapaaehtoisesti hän ei ottaisi moisia epäautoesitteitä käteensä.

- Ihan kun olisivat Koreassa valmistettuja nuo Nissanit, ei yhtään Toyotan laatua, Närä vaahtosi.
- Koreassahan tehdään käsittääkseni ihan kohtalaisia korvikeautoja, kuten Hyundaita ja Kiaa, puolustelin maan autoteollisuutta.
- Tarkoitinkin Pohjois-Koreaa.

Viimein aamiaiset oli nautittu ja Herkko kaivoi olkalaukustaan nipun papereita. Siinä oli meidän matkaohjelmamme. Herkko oli kirjoittanut sen aamulla hotellin tietokoneella ja tulostanut koneiden luona olevalla tulostimella. Tämän päivän kohdalle oli merkattu matkasta toipumista ja vierailu matkan ykköskohteessa, eli Toyotan showroomissa MegaWebissä Odaiban saarella. Paikka oli minulle tuttu, mutta lähden kyllä mielelläni käymään siellä uudemmankin kerran. Siirtyminen hotellilta Odaiballe oli merkitty sanalla Hotaluna. Sana oli minulle hämärästi tuttu, mutta en saanut päähäni, että mikä se oli, joten kysyin:

- Mikä tämä Hotaluna on?
- Jokilaiva tai vene. Firmamme kustantaa matkalaisille matkan Asakusasta Odaiballe. Meidän pitää vain lähteä matkaan vartin päästä, että kerkeämme oikeaan vesibussiin.

Tulikin pieni hoppu käväistä hotellihuoneessa aamutoimilla. Herkko jäi Pasin kanssa vielä hotellin ravintolaan, kun me muut ryntäsimme huoneisiimme aamutoimille. Kiroilin huoneeseen päästyäni matkanjohtajan. Olisihan se pelle voinut kertoa asiasta hieman aikaisemmin. Perseestä tuollainen vallankäyttö. Teki mieli käydä ujuttamassa wasabia Herkon hammastahnatuubiin. Saisi muistella illalla hampaiden pesulla menneitä, siis sitä miltä aine tuntui eilen nenässä.

Vartin päästä olin kuitenkin jo hississä matkalla alakertaa kohti. Hissi oli todellakin uuden karhea ja erittäin nopea. Se ei pitkään vanhennut 7 kerroksen matkalla. Aulassa minua oli vastassa aikamoinen show. Närä seisoi kädet puuskassa keskellä aulaa ja puisteli päätään kahdelle mustaan pukuun sonnustautuneelle japanilaiselle miehelle. Miehet eivät vaikuttaneet mitenkään vaarallisilta, joten menin kolmikon luokse ja kysyin voinko auttaa jotenkin:

- Käske noiden mennä pois, Närä puhisi.

Samassa huomasin papparaisen jaloissa nipun Micran esitteitä.

- Katos, otit sittenkin ne esitteet mukaasi. Missä välissä?
- En missään, nuo pellet toivat niitä lisää, eikä siinä kaikki!
- Jaa, onko niitä jossain lisää kenties laatikollinen tai jopa vieläkin enemmän?
- En tiedä, mutta pääoven edessä seisoo sellainen tyhmä Micra, vihreä!
- Aah, pyysit siis respaa järjestämään privaattikyydin sinne Toyotan näyttelyyn.
- No enhän pyytänyt, en varppina pyytänyt, Närä polki saapasta lattiaan.

Närän vauhkotessa saapuivat Herkko ja Pasi paikalle. Herkko uteli miehiltä, että mitä nämä haluavat hänen matkaseurueeseen kuuluvalta mieheltä. Kaksikko ilmoitti, että he toimittavat sopimuksen mukaan tähän hotellin eteen joka aamu erivärisen Nissan Micran, jotta asiakas pääsee tutustumaan eri värivariaatioihin luonnollisessa ympäristössä. Heillä on hotellin kanssa sopimus erikoishuoneesta autohulluille asiakkaille. Heille on suuri kunnia, että Finrandosta saakka on tullut vanha herrasmies, joka haluaa tutustua perinpohjaisesti Micraan. Herkko käänsi puhetta Närälle, joka kimpaantui:

- Minä en ole tilannut yhtään mitään tänne ja piste! Minun autoni on Toyota, eikä se siitä miksikään muutu, ei ainakaan Nissaniksi.

Herkko käänsi sen japanilaisille. Sen jälkeen toinen herroista iski Herkolle käteen sopimuspaperin, jossa oli Närän allekirjoitus. Sitten he käänsivät japanilaisen tekstin englanniksi. Sen mukaan Närän on tutustuttava joka aamu eriväriseen Micraan, tai hotelli heittää miehen pihalle ja laittaa laskun perään.

- Menepäs nyt tutustumaan siihen, tiedä vaikka innostuisit ostamaan, hoputin Närää.
- Minä kävin jo. Törmäsin siihen kun olin menossa ulos maisemia katselemaan.

Herkko varmisti asian ja se oli kuulemma tältä päivältä täysin ok. Kaksikko halusi vain varmistaa, että mihin aikaan he tuovat huomenna seuraavan Micran. Herkko katsoi kelloa ja pyysi tuomaan samaan aikaan. Sitten kumartelimme puolin ja toisin, ja kaksikko poistui paikalta. En voinut olla kysymättä Toyota-papparaiselta:

- Meinaatko kirjoittaa tästä oman kerhon lehteen?
- En varppina kirjoita. Menettäisin kaikki rispektini, mikäli muut saisivat Suomessa tietää tästä. Kukaan ei hiisku asiasta sanaakaan, onko selvä?
- Oho, minä laitoin jo äitille siitä tekstarin. Äiti on aina sanonut, että minun pitää olla avoin häntä kohtaan siitä mitä matkalla tapahtuu, Pasi irvisteli.
- Voi perkeleen pöljä. Onko täällä muita yhtä avoimia? Närä kiehui.

Ei ollut, joten vauhtipappa rauhoittui, ja pääsimme viimein matkaan. Herkko oli tällä kertaa tehnyt hieman taustatyötä ja osasi neuvoa meidät Uenon metroasemalle, josta ajoimme metrolla Asakusan asemalle. Itse Hotaluna-veneen lähtöpaikka oli ihan Asakusan aseman vieressä. Menimme Tokyo Cruisen lipunmyyntiin, ja Herkko osti henkilökunnan opastamana meille kaikille liput lippuautomaatista. Seuraavan veneen lähtöön oli aikaa enää vain vartti, joten kipaisimme suoraan yläkertaa jonon jatkoksi.

Kerkesimme odotella jonossa tuskin viittä minuuttia, kun meidät päästettiin veneeseen. Laskeuduimme portaita pitkin alas ja kävelimme laiturin poikki alukseen. Hotaluna osoittautui futuristisen näköiseksi veneeksi, oikeastaan aika makeaksi. Veneessä oli pöytiä, joiden ääressä saattoi katsella maisemia ikkunoiden läpi. Lisäksi veneen takaosassa oli baari, josta sai juotavaa ja varustukseen kuului myös vessat ja yläkansi. Kohtalaisen aikaisesta ajankohdasta johtuen veneessä oli meidän lisäksi vain noin kymmenkunta matkustajaa.

Hotaluna lähti japanilaisella tarkkuudella täsmälleen aikataulussa. Luulin, että lähdön jälkeen kostein osa porukastamme alkaisi kaataa saman tien, mutta erehdyin. Kaaleppi ja Rambe puhaltelivat siihen malliin paksuja, että taisi herroilla olla ihan muut mielessä kuin uuden kännin hommaaminen. Kaksikko lähinnä nuokkui ja aiheutti sillä pahennusta muissa matkustajissa. Herkko piirteli jotain vihkoonsa, ja Pasi räpsi Närän kanssa kuvia. Itsekin keskityin kuvaamiseen ja maisemien katselemiseen. Veneen virvokkeet olivat aika tyyriitä, eikä minulla ollut jano, joten jätin niiden nauttimisen väliin. Tovin matkustettuamme, Herkko nosti katseensa lehtiöstä ja ilmoitti:

- Huomio, minulla on asiaa!
- Hys, Kaaleppi sihahti.
- Ketä kiinnostaa? Rambe ärähti.
- Älä häiritse, kuvaan juuri rannalla olevaa Toyotaa, Närä puuskahti.
- Minua kiinnostaa, Pasi kilkatti.
- No kerro, patistin matkaopastamme.

Herkko ryki ja alkoi kertoa miten on suunnitellut tämän päivän reissun. Ensin mentäisiin katsomaan Odaiban saaren vapaudenpatsasta. Sieltä suoraan Toyotan näyttelyyn. Sen jälkeen olisi vuorossa ruokailu ja vatsat täynnä History Garageen katselemaan vanhoja autoja. Viimeisimpänä, mutta Herkon mukaan jopa päivän kiinnostavimpana käyntipaikkana olisi Tokyo Sea Life, jonne mentäisiin junalla.

- No vittu, jotain sillejäkö tässä pitäisi vielä mennä katselemaan, mrrr, Rambe ärisi.
- Minua kyllä kiinnostaa, meillä on äitin kanssa kotona akvaario, Pasi innostui.
- Minä pidän pingviineistä, Herkko ilmoitti.
- Ja minä loimulohesta, kerroin oman mielipiteeni.

Kommenttini synkensi Pasin ja Herkon ilmeitä, mutta sai Ramben räjähtämään nauruun. Hän räkätti, että uivatko ne sillit siellä voileivän kera, hän kun niin pitää sillivoileivistä. Matkanjohtajamme ei moisesta pitänyt, vaan alkoi mutista, etteivät hänen firmansa maksamat jutut kosketa Rambea, mies kun ei ole missään tekemisissä autokaupan kanssa. Tämä kommentti havahdutti Ramben, jonka koko ura on ollut autojen parissa.

- Kuulepas kumipyöräkauppias. Otat nyt sen uuden hinttiluurisi pieneen sievään kätöseesi ja soittaa kilautat teidän firman toimarille. Kysyt siltä vain, että mitä Rambe juo?
- Mi-miten minä n-nyt sellaista voin häneltä kysyä?
- Hyvin, aukaiset suusi. Niinhän ne sinun sillitkin aukovat suuta siellä akvaariossasi, hähähää.

Herkko kierteli ja kaarteli, että olisi turhan aikaista soitella Suomeen. Kello olisi vasta viisi aamulla. Lopulta hänen ei auttanut muuta kuin valita toimari puhelimen yhteystiedoista ja painaa vihreätä luuria. Toissa päässä vastattiin nopeasti.

- He-He-Herkko täällä huomenta.
- Ei, ei minua hekotuta enkä ole humalassa heti aamusta ja kyllä, olen nyt täällä Tokiossa.
- Y-y-yyyksi kysymys minulla olisi.
- Mitä Rambe juo?
- Häh, siis mitä vain missä on alkoholia.
- Ke-kerron kyllä ja hyvää työpäivää teillekin herra toimitusjohtaja.

Rambe oli heti kyselemässä, että oliko se nyt niin vaikeata soittaa ja kysyä mitä hän juo. Herkko kakisteli, ettei yleensä soittele toimitusjohtajalle tällaisissa asioissa, korkeintaan vaativissa työasioissa. Sitten Herkko kertoi, että toimitusjohtaja oli purskahtanut nauruun ja sanonut, että kaikkialle se Rambekin kerkeää, vanha ketku ja Rambe juo mitä vain missä on alkoholia.

- Joko ne teidän firman maksamat jutut koskettavat myös minua? Rambe uteli.
- Kyllä minä näin tulkitsin herra toimitusjohtajan kommentit, Herkko myönsi harmistuneen oloisena.

Olimme syventyneet niin hyvin keskusteluumme, että tajusin meidän olevan yksin veneessä. Tai yksin ja yksin, olihan veneen ohjaamossa henkilökuntaa, mutta muut matkustajat olivat hävinneet jonnekin. Ei tästä tilasta jokeenkaan voinut hypätä, joten asialle oli joku muu selitys. Aloin katsella tarkemmin ja näin muiden matkustajien jonottavan portaisiin veneen takaosan portaissa.

- Päästään varmaan ulos maisemia ihailemaan, sanoin muille ja nousin ylös.

Se piti paikkaansa, eli pääsimme Hotalunan yläkannelle katselemaan maisemia. Sieltä oli huomattavasti parempi ottaa kuvia kuin sisätiloista. Ei tullut ikkunakarmeja kuviin. Kannella ollessamme tuli vanhempi japanilainen mies kameran kanssa Ramben luo ja pyysi ottamaan kuvan hänestä ja vaimostaan. Rambe katsoi kameraa ihmeissään, mutta otti kuvan. Sitä takaisin antaessa hinurijätti sanoi meidän muiden yllätykseksi jotain japaniksi. Japsi jäykistyi patsaaksi, kaivoi lompakon esille, otti siitä kaikki setelit ja antoi ne Rambelle. Sen jälkeen mies ja hänen vaimonsa poistuivat kiireen vilkkaa veneen sisätiloihin. Olin erittäin ihmeissäni ja tiedustelin hinurijätiltä:

- Täh, mitä tuo oli?
- En mä nyt ihan varma ole. Luulisin sen liittyvän jollain tapaa perseen halkaisemiseen ja maksamiseen tai jotain sinne päin.
- Siis mitä?
- No katselin yöllä sitä pikselipornoa televisiosta ja tuo lause jäi pyörimään päähäni. Ihan sairaita ne japanilaiset pervot siellä televisiossa.

Rambe oli sanonut nähtävästi jotain todella tehokasta, sillä kaikki paikalliset välttelivät häntä sen jälkeen kuin venäläiset autonvalmistajat laatunormeja. Hotaluna teki välipysähdyksen Hinodessa, jossa Rambea kavahtanut pariskunta ja pari muuta poistuivat juosten veneestä. Tilalle tuli vähän enemmän porukkaa, kuin mitä poistuneita oli ollut. Matka jatkui suhteellisen nopeasti, ja olimme jo näköyhteyden päässä Odaiban saarelta. Sen tunnisti hyvin Fuji-rakennuksesta, joka on hieman erikoinen arkkitehtuuriltaan. Olimme kannella perille saakka. Veneestä poistuessamme Herkko otti komennon ja pyysi meitä kokoontumaan rannalla olevan juoma-automaatin eteen.



Haluatko pysyä kärryillä, rattailla tai jousilla siitä mitä Rutinoffin kuskin sivustolla tapahtuu? Liity Facebookin Rutinoff-ryhmään, niin olet paalupaikalla, etkä vain haistele pakokaasuja.




© Rauno Vääräniemi