Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

24.8.2014

Tokion tomppeli


Pasi ryysti ostamaani pillimehua Frankfurtin kentällä ja kertoili Herkosta. Hän on kuulemma sellainen nautiskelija, joka nauttii kaikista eniten siitä kun saa kyykyttää muita ja olla ylempänä kuin muut. Asiat eivät vaan pyörineen Herkon navan ympärillä, ei edes hänen työpaikallaan. Niinpä matkalahjakortteja oli annettu kaupantekijäisiksi, eikä Herkon ehdottamia vaatimattomampia asioita, kuten esimerkiksi lakritsipussin jämiä.

- Herkko on kova jätkä, se osaa pakittaa peruutuskamerasta, Pasi ilmoitti.
- Pah, minäpäs peruutin Korsosta Keravalle peruutuskamerasta, Närä tuhahti.
- Peruutitko? Pasin silmät levisivät.
- Ajoit meidän ohi sillä Volvollasi, etkö muista? huomautin häntä.
- Ai niin, se jädekeikka. Muistan toki.
- Otan toisen, lentokoneessa olut tarjoillaan turhan pieninä annoksina, Rambe ilmoitti.

Kaaleppi Kardaani oli heti juonessa mukana ja vaati myös toista olutta. Nyökkäsin tarjoilijaa kohti ja pyysin kaksi olutta lisää. Tilaaminen oli helppoa, sillä istuimme käytännössä kiinni baaritiskissä, vaikkakin ihan normaalissa pöydässä. Ilmoitin maksettuani, että koska olen nyt syöttänyt ja juottanut tänään koko porukan, niin loppumatkan olenkin sitten joka päivä eri henkilön kustantamien juomien ja ruokien nauttija.

- Ei tunnu missään, hähähää, Rambe räkätti.
- Tuota, syöthän sinä nuudeleita, Kaaleppi uteli.
- Hmph, ihan pöljä ajatuskin, että alkaisin sinulle ostella mitään ruokia. Mitäs läksit reissuun jos ei ole varaa itsellä ostaa ruokaa, Närä tuhisi.
- Äiti on laittanut minulle evästä, siitä riittää sinullekin, Pasi kilkatti iloisena.

Joopa joo, mietin itsekseni tulevia tarjoiluja. Rambeen voisin luottaa, sillä miehellä oli pakka kondiksessa, mutta nuo muut olivatkin sitten lähinnä pelkkiä pummeja. Toki en heittänyt äskeistä tosissani, sillä en todellakaan aikonut olla lomallani kenenkään ruokittavana tai elää nuudeleilla enkä jonkun äiteen tekemillä makkaravoileivillä.

Nautittuamme tarpeeksi olutta ja pientä purtavaa, suuntasimme lähtöportille. Olimme siellä aika tarkasti samaan aikaan kun porukkaa alettiin päästämään koneeseen. Myös tällä kertaa sain vierustoverikseni Pasin ja Kaalepin. Närä ja Rambe jakoivat takanamme olevan istumarivin. Sille riville yritti tulla joku pieni japanilaismies, mutta Rambe istui keskipenkillä niin leveästi, että japsi kipitti selittämään jotain lentoemännälle. Lentoemo ohjasi hätäilevän pikkumiehen toiselle puolen konetta. Tällä lennolla meitä oli palvelemassa saksalaisten lentoemäntien lisäksi jatkuvasti hymyileviä japanilaisia lentoemäntiä.

- Mä tahdon takoa sun sushirakoa, hei, hei, hei ja Rambe se naisen vei …, Rambe lauleskeli ohitsemme kulkevalle lentoemolle.

Japanilainen lentoemäntä ei tietenkään ymmärtänyt mitään, vaan hymyili ja nyökytteli hinurijätille. Minä puolestani toivoin, että Rambe tajuaisi pitää turpansa kiinni niin pitkään, että olisimme ilmassa. Koneessahan voi olla joku kriittinen suomalainen nipottaja, joka kääntää hänen puheensa henkilökunnalle.

Jätin mölyt pysyivät kuitenkin tämän jälkeen mahassa, ja lentokone pääsi matkaan. Olimme myös tällä kertaa täysin aikataulussa, mikä oli varmaan sitä saksalaista jämäkkyyttä ja tarkkuutta. Jonkun aikaa lennettyämme meille selvisi, että lennämme Suomen yli Venäjälle. Hieman harmitti Saksaan tehty mutka, mutta minkäs teit, kun Herkko oli asiat näin vääntänyt. Pasi kertoi vielä lennon aikana, että hän olisi kyllä saanut suoratkin lennot. Pasia tämä ei haitannut ollenkaan, sillä hän matkusti mielellään vaikka pitemmänkin matkan kun oli kavereita mukana.

Pietarin kohdalla meille tarjoiltiin lämmin ruoka. Tarjolla oli enää vain kanaa, sillä porsas oli loppunut. Rambe vaati korvaukseksi kaksi annosta kanaa ja sai ne. Lisäksi japanilainen lentoemäntä toimitti meille jokaiselle kolmion malliset syötävät. Katselin ihmeissäni sitä. Siinä oli riisiä ja jotain muuta. Koneen keskiosassa istui japanilaisia, ja heitä seurattuani tajusin miten sen kolmiojutun kanssa tulee menetellä. Olin juuri saanut paketin purettua ja riisit käärittyä siihen vihreään mattoon, kun takaamme kuului Ramben kakistelu:

- No voi vittu mitä paskaa, ihan kuin olisin kyntänyt turpa auki merenpohjaa, pthyi saatana, varmaan kalat paskoneet tähän.

Älämölö oli sitä luokkaa, että minun oli pakko maistella omaani. Öh, maku oli kyllä kieltämättä aika erikoinen omaan makuuni. Se vihreä juttu taisi olla merilevää, johon olin käärinyt riisikolmion. Nyt kyllä piti myöntää, että Rambe kiroili ihan asiasta. Normi roskaruoan syöjälle, kuten hinurijätille, tämä makuelämys oli varmasti vielä järkyttävämpi kuin minulle. Käännyin takapenkkiä kohti ja kysyin Närältä:

- Maistuuko sinulle riisi ja merilevä?

Papparainen piteli kolmiota kädessään, nuuhki sitä epäluuloisen näköisenä ja kysyi:

- Onkohan tämä japanilaista?
- Kuule, voit olla ihan sataprosenttisen varma, että se jos joku on japanilaista.
- Sitten maistuu, sillä Toyotan ohella Japanista tulee maailman parasta syötävää.
- No, annapas sitten tekareiden jauhaa sitä makunautintoasi, ehehehee, repesin.

Toyota-jäärä maistoi varovasti einestään. Seurasin tarkasti hänen ilmeitään, jotka olivat aika mielenkiintoisen näköisiä. Ilmeet olivat aika lahjomattomia, maku taisi olla jotain ihan muuta kuin hyvää. Sinnikkäästi papparainen kuitenkin haukkasi uudemman kerran ja jauhoi ruokaa sisuksiinsa. Käännyin ympäri ja jatkoin oman makuhirvitykseni syömistä, sillä en todellakaan halunnut jättää sitä kesken Närän vuoksi. Viimeisiä ruoan rippeitä nieleskellessäni päätin, etten ikinä ota enää moista vastaan vaikka ilman saisin. Ei ihme, että japsit pysyvät niin pieninä, kun ruoka on tuon makuista. Eihän sitä syö kukaan kovin montaa suupalaa kerralla tai ainakaan ilman sakea.

Ennen lentokoneen valojen sammuttamista lentoemännät jakoivat meille tullikaavakkeen ja maahantulo- sekä maastapoistumiskaavakkeet. Tuollaiset oli tullut täytettyä jo edellisellä reissulla, joten ne eivät tulleet minulle yllätyksenä. Kaaleppi sen sijaan katseli ihmeissään kaavakkeita. Niitä täytellessämme Kaaleppi tuumasi, että jospa hän vähän mainostaa Sumuvalo-lehteään japanilaisille ja laittaa sen nettiosoitteen kaavakkeeseen. Torppasin oitis moisen ajatuksen. Mies voitaisiin käännyttää heti kentältä takaisin tai vaihtoehtoisesti laittaa japanilaiselle pakkosushille muutamaksi vuodeksi. Miehestä nyt ei ollut niin väliä, mutta Sumuvalo-lehden ilmestymiseen saattaisi tulla turhan pitkä tauko.

Porukan alkaessa nukkumaan, olin todella kiitollinen, että vieruskaverinani oli Pasi eikä Rambe. Pasi käpertyi pieneksi ja alkoi nukkua melkein heti. Rambe sen sijaan rönötti, pyöri, ärisi, murisi ja piereskeli niin, että Närä oli tunnin päästä ihan hermo loppu. Hajujaitta häiritsi hieman minuakin, mutta onneksi lentokoneen ilmastointi oli kohtalaisen tehokas. Yritin itse kaikkeni nukkumisen suhteen, mutta paskat, en minä voi koneessa nukkua. Niinpä kuuntelin musiikkia ja katselin leffaa.

Viimein monen tuskallisen tunnin päästä koitti aamu ja saimme jälleen syötävää. Aamiaiseksi oli lämmin ateria, joka koostui perunoista, munakkaasta ja pikkuruisista lihapalasista. Rambe sai niitä kaksi, eikä hänen tarvinnut pyytää sitä itse. Japanilainen lentoemäntä antoi ne hänelle ja kumarteli hymyillen. Aamiainen oli maittava, joskaan ei kovin täyttävä.

Laskeuduimme Tokioon aikataulun mukaisesti. Koneesta päästyämme jouduimme kävelemään ensin lämpökameran ohitse. Kukaan ei käynyt liian kuumana, joten pääsimme sujuvasti maahantulomuodollisuuksiin, jossa menikin sitten aikaa vähän reilummin. Japsibyrokraatit eivät pitäneet tiskien takana mitään kiirettä. Lisäksi aika monella maahantulijalla oli jotain epäselvyyksiä täytettyjen lomakkeidensa suhteen. Huomautin tässä kohtaa Kaalepille siitä Sumuvalon mainostamisesta lomakkeessa, ja miehen ilme meni aika vakavaksi. Meni varmaan lähemmäs tunti, että pääsimme kaikki läpi ja odottelemaan matkalaukkuja. Tai no, niitä ei viimeisimpien, eli Ramben ja Närän tarvinnut odotella. Närän laukku oli jo tullut, eikä Rambella ollut muuta kuin kulahtanut ruskea salkkunsa. Luulisi, että pienen käsimatkatavaran kanssa kulkiessa ei olisi tullissa mitään ongelmia, mutta erehdyin. Tullivirkailija oli erittäin kiinnostunut nimenomaan Ramben matkatavaroista.

- Onko tämä sinun? tullinainen tivasi salkkua osoittaen.
- Yes, eli joo on, Rambe vastasi.
- Onko muita matkatavaroita?
- Noup, eli eipä ole.

Tullivirkailija kurtisteli kulmiaan epäilevän näköisenä. Sitten hän kierrätti katsettaan meissä muissa ja kysyi, että olemmeko samaa seuruetta ja onko jollain toisella ison miehen matkatavaroita? Työnsin Pasia eteenpäin ja käskin hänen matkanjohtajana hoitaa asian. Kerroin, että nyt minua vuorostani pissatti, eli oli hätä.

- Minä Pasi ja minulla koti ja äiti, Pasi aloitti haparoivalla englannilla.
- Anteeksi mitä? tullivirkailija hämmästeli.
- No nyt se suuttui, Pasi parkaisi ja astui pari askelta kauemmaksi naisesta.

Kirosin mielessäni Pasi Kuikan sinne kusipaikalle, jonne mies olisi tällä hetkellä kuulunut. Kerroin tullinaiselle, että jokaisella on omat matkatavarat. Nainen kurtisteli otsaansa ja vaati sen jälkeen Rambea avaamaan salkkunsa. Senhän hinurijätti teki oikein mielellään. Enpä ole koskaan nähnyt hämmästyneenpää ilmettä, kun tullivirkailijalla, kun Rambe nosti salkusta kahdet kalsarit ja hammasharjan. Ei mitään muuta, ei yhtään mitään muuta. Nainen pyöritteli päätään ja hymyili hieman. Ramben pakatessa kalsareitaan takaisin salkkuunsa, tullivirkailija sujautti salkkuun jotain. En nähnyt mitä, eikä Rambekaan alkanut sitä siinä tutkia. Halusin pois tilanteesta ennen kuin se menee vielä intiimimmäksi.

Viimein olimme tullin toisella puolen ja pääsin vessaan. En osannut sanoa tarkasti miten pitkään menee päästä hotellille, joten helpotus piti huolehtia tässä ja nyt. Tämä Hanedan lentokenttä oli minulle täysin uusi tuttavuus. Viimeksi olimme tulleet maahan Naritan kautta. Vessasta tullessani käännyin Pasin puoleen:

- No niin Pasi, mitäs nyt vanha Tokion tallaaja?

Pasi pyöritteli päätään ja puri huultaan. Viimein hän sai sanottua:

- Minusta meidän pitää lähteä tästä hotellille.
- Aika hyvin päätelty, hähähää, Rambe kuittasi.
- Tuntuupa hyvältä saappaan pohjassa tämä japanilainen lattia, Närä polki saapasta lentoaseman lattiaan.

Pasilla oli pakka ihan sekaisin, sillä hän oli myös ensi kertaa tällä lentoasemalla. Hän supatti korvaani, että hän voisi kyllä ottaa vastaan jonkun pienen neuvon siitä mihin suuntaan mennään, vaikka onkin matkanjohtaja. Tuo ei tullut minulle yllätyksenä, joten aloimme porukalla katsella mistä pääsisimme junalle. Se oli loppujen lopuksi helppo nakki, tai kuten paikalliset nähtävästi sanovat, iisi sushi. Kyltti kertoi mistä pääsi junalle, joten lähdimme siihen suuntaan. Törmäsimme myös lippuautomaatteihin, joista ostimme SUICA-matkakortit. Ainoastaan Närällä oli ongelmia automaatin kanssa:

- Ihan paska tällainen automaatti, papparainen marmatti. – Eihän tässä ole edes suomen kieltä.
- Nyt ollaan japanissa.
- Sitähän minä sanoin pöljä, että olisi paskaa laittaa suomea täällä automaattiin.

Pienellä avustamisella myös Närä sai matkakorttinsa. Niitä vilauttamalla pääsimme portin läpi laiturialueelle. Juna tuli melkein heti ja pääsimme matkaan. Junassa kyselin Pasilta miten matka etenisi tästä eteenpäin. Pasi levitteli papereitaan, mutta asiaan ei tullut mitään selvyyttä. Olin jotenkin aavistellut tämän ja sen vuoksi laittanut paperille miten ja millä pääsisin hotellille. Luottamukseni ei ollut suurin mahdollinen Pasin kaltaista tuulihattua kohtaan.

Muut eivät olleet kovinkaan huolissaan tilanteesta. Närä intoili näkymistä, Rambe kuolasi paria junassa olevaa japanilaista naista ja Kaaleppi pohti mahdollista junareportaasia seuraavaan Sumuvaloon. Huomautin hänelle Sumuvalon olevan autolehti.

- Jos vaikka paikallisjuna vastaan Nissan Sunny, niin kuin Top Gearin hengessä, Kaaleppi ehdotti.
- Ihan pöljä ajatuskin, kuka sellaisella Sunnylla muka ajaa? Närä puuskahti.
- Ollaankohan me edes oikeassa junassa? Pasi hermoili.
- Kyllä ollaan, rauhoittelin herra heikkohermoa.

Samassa Pasin puhelin piippasi tekstiviestin saapumisesta. Hän luki viestin ja alkoi sen jälkeen hengittää rauhallisesti syvään ja hymyillä. Utelin häneltä syytä moiseen:

- Mikä nyt tuli?
- Äiti lähetti tekstarin. Minun pitää hengittää syvään ja rauhoittua sekä hymyillä. Japanilaiset pitävät hymyilevistä ihmisistä.

Se tuntui auttavan, sillä heti sen jälkeen Pasi löysi oikean paperin ja kohta mies lateli tulemaan miten meidän loppumatka menisi. Hän osasi jopa kertoa montako minuuttia meillä olisi seuraavaan tai sitä seuraavaan junaan seuraavalla asemalla. Junan vaihto tapahtui Hamamatsuchon asemalla. Vaikka kyseinen asema ei ole Tokion mittakaavassa kovinkaan iso, saimme kävellä tovin, että pääsimme seuraavan junan laiturille. Kyseinen juna oli JR Yamanote Linen juna, joka kiertää Tokiota ympäri molempiin suuntiin.

- Millainen se hotelli on, onko siellä hyvä tehdä kirjallista luovaa työtä? Kaaleppi kysyi Pasilta.
- Täh, meinaatko pyyhkiä persettä koko reissun ajan? Rambe kysyi hölmistyneen näköisenä.
- Kirjoittaa. Minun vastuulla on arvostettu Sumuvalo-autolehti.
- Se hotelli on hyvä, Herkko on siellä varmistamassa laatua ja meitä vastassa, Pasi kilkatti.
- Toivottavasti se on Hilton, Närä sanoi.
- Hähähää, mullekin käy Hilton, tosin Paris, Rambe käkätti.
- Kinuya on sen hotellin nimi. Se on paikallinen businesshotelli, Pasi ilmoitti.

Tovin seuraavassa junassa matkustettuamme olimme Uenon asemalla, joka oli määränpäämme. Matka kentältä oli kestänyt noin kolme varttia. Uenossa Pasi selaili taas papereitaan ja löysi lopulta kartan, jonka avulla löytäisimme hotellille. Se ei ollut onneksi kaukana. Heti asemalta ulos päästyämme Närä huokaisi kuuluvasti ja ilmoitti:

- Minä jään tänne, tämä on taivas.
- Älä nyt Tokion tomppeli auton alle kävele, tai jäät tosiaankin märkänä läiskänä paikalliseen asfalttiin, Rambe karjaisi.

Närä oli tohkeissaan kävellä aseman edessä punaisia päin ja suoraan Nissan Cedric taksin alle. Se ei papparaista heilauttanut puoleen eikä toiseen, vaan hän jatkoi vaahtoamista siitä miten täällä silmä ja sielu lepäävät, kun maantiet eivät ole turvoksissa mistään saksan paskoista. Samassa valot vaihtuivat autoille punaisiksi, ja suojatien eteen pysähtyi BMW X6. Sitä ajoi aika simpsakan näköinen nainen.

- Sushipupulla on pemari, hähähää, Rambe räkätti.
- Hyi, yöök, mene pois paha saksanpaska, mene pois, Närä yökki katua ylittäessään.

Matka hotellille meinasi venähtää heti alkuunsa kovin pitkäksi, sillä Närä halusi ehdottomasti ikuistaa jokaisen vastaantulevan tai ohi menevän Toyotan. Lopulta jouduimme vain jatkamaan matkaa Närän raivotessa takana, että emme ymmärrä mitään maailman kehittyneimmästä autoteollisuudesta ja sen helmestä Toyotasta. Lopulta olimme oikealla kadulla ja aloimme katsella kylteistä hotelliamme. Hetken oikeaa katua käveltyämme näimme hotellin kadun toisella puolen. Se sijaitsi erittäin otollisella paikalla, ihan Uenon toisen rautatieaseman vieressä. Astelimme sisälle hotellin ovesta ja törmäsimme suu korvissa hymyilevään automyyjä Herkkoon. Tämä tuli meitä vastaan käsi ojossa.

- Minä olen automyyjänne ja matkanjohtajanne Herkko.

Ennen kuin kukaan kerkesi sanoa mitään, Herkko sanoi Rambea katsoen:

- Kuka tuo muka on, en tunne, en ole myynyt autoa tuolle?
- Rambe Nokivasara, Rambe tälläsi kouransa Herkon eteen.
- Herkko Herkoila, ammatimainen automyyjä Toyotalta, Herkko vastasi.
- Yksi huone kiitos, pitää päästä halkaisemaan paikallista posliinia.

Herkon silmät rävähtivät suureksi kuin lautaset ja mies kysyi:

- Onko isokin hätä?
- Paskat, kun saan huoneen, niin raahaan sinne jonkun geishan ja halkaisen sen posliinin, hähähäää…






© Rauno Vääräniemi