Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

17.8.2014

Monivetomies


Astuin pari askelta lähemmäksi hinurijättiä ja tiedustelin häneltä:

- Mitä sinä täällä?
- No perkele, lentoon lähtisin jos olisi siivet, hähähää.
- Ja eväätkin ovat mukana, osoitin salkkua.
- Paskat, parit kalsarit ja hammasharja. Ei niillä japsikekkuloilla ole kuitenkaan sopivia kalsareita meikäläisen herkälle pyllylle.

Tämä asia ei mennyt nyt ihan jakeluun, joten pyysin Rambea kertomaan mitä hän oikeasti teki täällä kentällä, sillä hänhän oli juuri ollut menossa Kaunis Koskisen luo koppiautollaan. Rambe hymähteli tovin, mutta kertoi lopulta mitä oli päättänyt Kauniin luona.

- Siinä oli kaksi vaihtoehtoa, joko alan ryyppäämään tai lähden teidän kanssa Tokioon ja ryyppään siellä.

Rambe lisäsi, että pieni paikan vaihdos tekee ihan hyvää, kun se yksi hullu ämmä, joka asuu samassa osoitteessa, on tullut vaatimuksissaan ihan mahdottomaksi. Se oli alkanut vaatia Rambelta, että hänen on vaihdettava sukat kerran viikossa, eikä jalasta toiseen lasketa.

- Oho, hämmästelin.
- Ei oo salkussa sukkia, Rambe taputteli muinaismuistoaan.

Passin Rambe oli noutanut kotoa Kauniin ollessa kuskina. Kaunis jäi pyörittämään Heinin kanssa firmaa sillä välin kun herra johtaja ottaa etäisyyttä normielämään.

- Vaan mistä sait matkan ja tiesit millä lennolla me ollaan menossa?
- Ihan helppo juttu, tuo kääpä on panikoinut matkasta monta päivää ja hokenut ääneen teidän lennon numeroa, Rambe osoitti Närää.
- Hmhp, pöljä salakuuntelija, Närä tuhahti.

Rambe oli kilauttanut Heinille ja pyytänyt tätä hoitaman hänelle lennon Närän hokemalla numerolla ja jatkolennoksi seuraavan mahdollisen sillä tavalla, että välissä kerkeää nauttia ainakin yhden saksalaisen makuhermoja hellivän pehmeän vehnäoluen. Hinurijätti näytti varaustaan ja yllättäen se oli täysin sama kuin meillä muilla.

- Mennäänpä sinne tiskille kutittelemaan sitä tätiä, Rambe ilmoitti.

Närä yritti vängätä vastaan, että pitäisi käyttää automaattia. Rambe lupasi jalomielisenä ostaa Närälle jostain automaatista jotain kivaa, vaikka kortongin, kunhan papparainen vaan pitää turpansa kiinni ja seuraa. Närä puhisi kiukusta, mutta seurasi kuuliaisena. Seurasimme Pasin kanssa perässä, sillä meidänkin piti jättää matkalaukut tiskille. Olimme jonossa Ramben ja Närän takana, joten kuulin hyvin tiskillä käydyn keskustelun:

- Mennään tämän vanhan pierun kanssa Tokioon, tuossa piletti ja passi. Kääpä, annas passisi, Rambe meuhkasi.
- Pieni hetki, virkailija ilmoitti.

Homma sujui kuin kasikoneella renkaiden poltto, ei mitään ongelmia. Kaksikko sai boarding passit ja Närän matkalaukku lähti ruumaa kohti. Rambe ilmoitti, ettei hänen kalsareita kyllä laiteta mihinkään ruumaan. Tähän virkailija totesi, että salkku on sallittua kuljettaa käsimatkatavarana. Seuraavaksi oli minun ja Pasin vuoro. Menimme yhdessä saadaksemme vierekkäiset istumapaikat.

- Jos saisimme paikat noiden kahden viereen tai lähistölle koko matkan ajaksi, sanoin tädille.
- Pieni hetki … juu kyllä onnistuu, laitan molemmille lennoille paikat heidän edestään.
- Minulle ei ikkunapaikkaa, pelkään korkeita paikkoja, Pasi ilmoitti.
- Minulle käy kyllä, kiirehdin vakuuttelemaan.

Pian meilläkin oli tarvittavat paperit ja matkalaukkumme lähtivät kohti suurta tuntematonta. Närä ja Rambe odottelivat meitä sivummalla ja kinasivat siitä onko geishalla suklainen perse vai ei. Närän mukaan ei ollut, ja Rambe väitti kiven kovaa, että hän on nuollut geishaa ja se oli suklainen. Meinasin yökätä. Ramben jutut kun menivät välillä turhan rankoiksi normi-ihmisille.

Keskeytin kinastelun ja ilmoitin, että menemme nyt turvatarkastuksen läpi toiselle puolen ja nautimme siellä minun tarjoamat virvokkeet, ihan mitä itse kukin haluaa. Halusin samaistua japanilaisten autojen omistajiin ja he varmaan nauttivat heti kotoa vaimon vaikutuspiiristä irtipäästyään kylmän ylihintaisen huurteisen, vaikka ei tekisi edes mieli. Se vaimon mieliksi kotona päälle puettu tuulipuku varmaan riisuttaisiin ensimmäisenä lentoaseman vessassa ja päälle puettaisiin 80-luvun tyylikkäät shortsit ja räikeä Havaiji-paita. Minä en tehnyt kumpaakaan, bootsit olivat lankattu vuosi tai pari sitten ja mustat farkut olivat olleet jalassa vasta viikon. Kyllä niillä vielä toinen mokoma meni ihan helposti.

Turvatarkastus meni helposti. Edes Närä ei alkanut sooloilla, kuten joskus aikaisemmilla kerroilla. Ehkä kääpä oli jo kasvanut aikuiseksi tai Ramben seura rauhoitti tai sitten tyyppi oli vain niin tukevassa lääkityksessä. Tiedä nyt noista vanhuksista. Menimme ensimmäiseen juottolaan ja tilasin meille juotavat. Kaikki muut ottivat olutta, mutta Pasi otti pillimehun ja korvapuustin.

- Et sitten äiteetäs ottanut mukaan leipomaan, hähähähää, Rambe räkätti.
- Ei äiti joutanut, olisin muuten ottanut, Pasi puisteli päätään.
- Käyn kusella, ilmoitin pöytään päästyämme.

Näin tein ja lähdin etsimään vessaa. Se löytyi toisesta kerroksesta. Astelin rivistössä vapaaseen koppiin ja aloin lorotelle. Kesken toimituksen korviini alkoi kantautua outoa ölinää. Lopeteltuani omat toimeni, jäin kuuntelemaan tarkemmin, että tekeekö joku kuolemaa vai mikä oli kyseessä.

- T-t-t-op g-g-g-e-a-r, t-t-t-op g-g-g-e-a-r, t-t-t-op g-g-g-e-a-r, ör-ör-ör-öööööör!

Hyvä etten paskonut housuihini, vaikka ei edes ollut sellainen hätä, kun tajuntaani valkeni mitä ölinä koski. Lisäksi koin takauman ja erittäin vahvan sellaisen. Kerran aikaisemmin lentokentällä ollessani olin törmännyt Kaaleppi Kardaaniin vessassa toistelemassa erään saksalaisen autolehden nimeä. Ääni tuntui nytkin todella tutulta. Niinpä vedin vessan, pesin kädet ja poistuin wc-tilojen ulkopuolelle odottelemaan. Meni aika monta minuuttia, mutta lopulta sieltä asteli ulos punakka ja pönäkkä Sumuvalo-lehden armoitettu päätoimittaja ja omistaja Kaaleppi Kardaani. Hän näki minut, pysähtyi eteeni ja ölähti:

- Sinä täällä?
- Oliko rankka vessareissu? heitin takaisin.
- Ööh, nooh, hieman kieliä opiskelin samalla, katsos tuota japania luin.
- Ai jaa, onkos Top Gear japanilainen sarja?
- Niin tuota … mitäs muuten itse teet täällä?

Kerroin olevani matkalla Tokioon muutaman tutun kanssa. Kaalepin ilme kirkastui ja hän kertoi myös olevansa matkalla Tokioon. Vilkaisin kelloa ja totesin olueni olevan varmaan jo juodun, joten pyysin Kardaania seuraksemme nauttimaan olutta. Armoitettu päätoimittaja nikotteli ja voivotteli hetkellistä rahapulaansa.

- Minä tarjoan, lupasin.
- No pari - kolme voin ottaa siinä tapauksessa, mutta vain seuraksi.

Kuten olin arvannut, oli oluttuoppini tyhjennetty. Syyllinen oli helppo todeta virneestä, Rambe kun ei tekojaan peitellyt. Lähtiessäni hakemaan Kaalepin kanssa oluita, sain käskyn tuoda myös hinurikuskille lisää nestettä. Närä tyytyi yhteen ja Pasikin imi vielä ensimmäistä pillimehuaan. Ostin yhteensä neljä pitkää, sillä armoitettu päätoimittaja otti kättelyssä kaksi olutta, molemmille jaloille ettei tasapaino horju. Siirsimme yhden tuolin toisesta pöydästä ja aloimme nauttia ohrapirtelöitä.

- Mitäs lehtiretku, oletkos tekemässä juttua lentokoneiden kiihtyvyydestä? Rambe uteli Kardaanilta.
- Olen lähdössä Tokioon. Ajattelin tehdä sellaisen isomman reportaasin Aasian autoilusta.
- Oho, minulta pääsi.
- Siitä tulee kuulkaas monta sataa sivua paksu eepos. Autoilevalle lukijakunnalle pitää tarjota parasta.

Kaaleppi innostui selittämään niin kovasti, että hän tuli samalla kuorruttaneeksi syljellä pöytää ja nähtävästi myös Ramben juomaa, sillä hinurijätti ärähti vihaisena:

- Runkkaa apina niin rauhoitut!

Pöytään tuli hetkessä aivan hiljaista, tai siis melkein. Hetkeen ainoa ääni oli Pasin pillistä kuuluva ryystämisääni. Viimein Kardaani sai kakisteltua.

- Sitähän … minä … siellä vessassa … siis rauhoittua … ajattelin …

Rambe hörähti, taputti Kardaania selkään niin kovaa, että hän oli työntää nenänsä tuoppiin, ja sanoi:

- Lähet joku ilta völjyyn, niin mennään kurkkimaan yhdessä kimonoiden alle, hähähäää, pääset koittelemaan sillä ilotikullasi paikallista rönttöstä, hähähäää.

Kardaani kakisteli, että hän on kyllä lähinnä tekemässä lehteensä juttuja ja maistelemassa paikallisia juomia. Tästähän Rambe innostui ja ilmoitti, että siellä sitä vasta kaadetaankin, niin naista kuin viinaa. Ensin ämpäri viinaa, sitten parit geishat petiin ja taas ämpäri viinaan ja parit geishat petiin ja viinaa ja …

- Miten sinulla on varaa lähteä tekemään juttu Japaniin asti? kysyin kardaanilta.
- Ostin Toyotan.
- Puuuh! Rambe puhalsi oluet suustaan, mutta onneksi lattialle. – Mitä vitun sukisukihippejä te oikein olette?
- Hmph, minä en ole ainakaan mikään hippi, tiedä se pöljä, Närä kivahti.
- Juu, juu, mene vaan halaamaan sitä Toyotaasi ja rauhoitu rattiapina.
- Mikä, mikä minä olen?
- Tommonen apina, joka ei meinaa pysyä pussihousuissaan, hähähää. Oliko pahasti sanottu?
- Hmph, eihän tuo ole edes huumoria, pönttö.

Kardaani kertoi, että hänen vanha Transittinsa oli alkanut olla jo niin lahossa kunnossa, että se piti vaihtaa johonkin luotettavampaan kulkupeliin. Kardaanilla kun oli ollut ihan oikeita ajokeikkoja autollaan. Minun oli pakko keskeyttää ja kysyä:

- Mitä keikkaa oikein ajoit?
- Krööh, tuota, terveisiä, krööh.
- Mitä, keneltä terveisiä?
- Ajoin … niitä … terveisiä sillä pakulla.
- Hähähää, eipähän ainakaan ole vaaraa saada ylikuormasakkoja, Rambe repesi.

Kardaani oli jalostanut itselleen liikeidean, joka oli terveisien ajaminen maaseudulla. Terveiset käsittivät suullisen viestin ohella myös kaikenlaisia käsitöitä, syötävää, juotavaa ja välillä jopa itse mummoja paikasta toiseen. Sillä sai kuulemma juuri naftarahat ja syötävää sen verran, ettei tarvinnut kerjuulle lähteä.

- Millaisen Toyotan ostit ja mistä, kerro heti! Närä penäsi.
- Sieltähän minä sen Herkolta ostin sen Hiacen.
- Kuinka monta mänttiä mahtuu pieneen Hiaceen, pieneen ruosteiseen Hiaceen, Rambe rallatteli.
- Enkä kuulkaas vaihtanut vanhempaan. Transittikin oli jo 1998, mutta nyt minulla on 1999 vuosimallin peli ja vielä neliveto. Menee kuulkaas terveiset livakasti perille jopa liukkailla.
- Hähähää, pelimies, neliveto ja kaikki, Rambe kuittaili.

Kaaleppi oli todella tohkeissaan uudesta autostaan, sillä nyt hän olisi ihan kurko kuljetusmarkkinoilla. Transitti ei ollut enää yhtään mitään nykyisen movivetoihmeen rinnalla.

- Saisinko toisen pillimehun? Äiti sanoo aina, että jos joku toinen tarjoaa, niin silloin pitää nyhtää tuhkatkin munista.
- Pöljä, se on tuhkatkin pesästä, Närä oli kärppänä oikaisemassa.
- Saanko minä sen? Pasi kinusi.

Heitin hänelle muutaman kolikon ja käskin käydä ihan itse hakemassa omavalintaisen pillimehun. Se sopi herra huoltoneuvoja-matkatoimiston omistajalle vallan hyvin ja kohta ruipelo kälkättäjä oli poistunut pöydästä. Kaaleppi intoutui vielä kehumaan miten hyvillä rahoitusehdoilla hän oli Hiacen saanut. Ei käsirahaa ollenkaan ja vain 50 euroa kuussa osaria. Utelin häneltä vanhan auton kohtaloa:

- Paljonko sait Transitista vaihdossa?
- En yhtään … se paloi.
- Eikä? Miten?
- Hyvin, tai siis huonosti kun ei ollut vakuutusta, kerpeles!
- Sanoit aikaisemmin, että se piti vaihtaa.
- Niin minä vaihdoinkin sen, kahteen 60 watin hehkulamppuun ja kolmeen tuubiin hammastahnaa.
- Hähähäää, vitun valopää pesee hampaitaan 120 watin loisteessa, hähähäää, Rambe meinasi pudota tuoliltaan.
- Kaikki on kotiinpäin, Kardaani mutisi.

Kävi ilmi, että Kaaleppi oli kenkännyt konehuoneesta kärähtäneen Transitin parille Bulgarian tai Romanian romanille. Hän ei ollut saanut selvää, että oliko toinen toisesta maasta vai molemmat jommastakummasta. Pääasia oli ollut, että autosta pääsi eroon ja siitä sai jotain.

Pasin palatessa pöytään katselin kelloa ja totesin sen olevan niin paljon, että meidän pitäisi lähteä vartin päästä portille, mikäli meinasimme mennä koneeseen porttien avauduttua. Menin mielelläni koneeseen heti kun sinne pääsi, että saan käsimatkatavarat penkkini lähelle. Viime tingassa menijä voi joutua etsimään käsimatkatavaroilleen paikkaa vaikka kuinka kaukaa, jos oikein huono tuuri käy. Kerroin ajatukseni muille, eikä kukaan laittanut vastaan. Niinpä odottelimme, että Pasi ryysti toisen pillimehunsa ja lähdimme portille. Vasta portilla huomasin, että Kaaleppi oli samassa jonossa. Hänellä oli niin ikään samat lennot kuin meillä. Se ei ollut vaan tullut aikaisemmin puheeksi, sillä keskustelu oli koskenut lähinnä autoja. Rambekin huomasi saman, sillä hän läimäytti Kardaania selkään ja hörähti:

- Katos, monivetomieskin on samalla lennolla. Et sitten mennyt sillä monivedollasi, olisit varmaan jo perillä, hähähää.
- Japani on toisella mantereella, Kardaani ilmoitti.
- Minäkin olen perehtynyt Japaniin, Närä haki huomiota.
- Tökkäsitkö syömäpuikolla silmään? kysyin.
- Hmph, selvitin mikä minun Yarikseni on Japanissa.
- Mopoauto tai sushikoppi? Rambe veikkasi.
- Tyhmä vastaus. Se on Toyota Vitz. Laadun tae ja luotettavuuden peruskivi.

Autoista inttäminen loppui kuin seinään, kun jono alkoi vetää ja pääsimme astelemaan koneeseen. Sain koneessa ikkunapaikan. Viereeni tuli Pasi ja Kaaleppi Kardaani. Närä ja Rambe olivat meidän takanamme. Hinurijätillä oli ikkunapaikka, jota Toyota-kääpä paheksui suureen ääneen. Närä yritti maanitella sitä itselleen sillä varjolla, että ottaisi paljon valokuvia pilvistä ja ne olisivat elintärkeitä hänen Toyota-kerhonsa julkaisulle. Rambe vain murahteli, että syö pappa puuroa, se pitää paremmin elintoiminnot toimimassa kuin turhanpäiväinen pilvien kuvaaminen, eikä suostunut liikahtamaankaan ikkunapaikaltaan.

Kone tuli aika lailla täyteen ja lähti ajallaan. Itse lento Frankfurtiin oli kohtalaisen lyhyt. Oikeastaan erityisen lyhyt, kun sitä vertasi seuraavaan lentoon. Frankfurtissa meillä oli pieni kävely, sillä meidän piti mennä passitarkastuksen läpi toiselle lähtöportille. Minä en ollut aikaisemmin käynyt tällä kentällä, mutta Pasi ilmoitti tietävänsä minne mennään. Pasi johdatti meidät oikealle portille parin harhamutkan jälkeen. Koska aikaa oli reilusti, palasimme vähän matkaa takaisinpäin ja menimme erääseen kuppilaan nauttimaan pientä purtavaa ja Ramben himoitsemaan saksalaista vehnäolutta. Lupasin tarjota taas koko lössille, sillä olinhan nyt korvikeauton omistajana samanlainen loma-Lasse kuin he muutkin. Kanavoileipää syödessäni ja olutta maistellessani mieleeni tuli eräs henkilö, josta tiedustelin Pasilta:

- Kuule, missä muuten Herkko on? Eikös hänen pitänyt lähteä reissuun ja olla matkaopas?
- Niin se onkin, Herkko lensi suoraan Helsingistä Tokioon ja odottelee meitä hotellilla.






© Rauno Vääräniemi