Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

10.8.2014

Julkinen liikenne


Kaksi viikkoa kului yllättävän nopeasti. En viettänyt aikaani suinkaan konjakin kanssa Anskua muistellen, vaan puuhailin kaikenlaista matkaan liittyvää. Anskusta ei kuulunut mitään, mitä en nyt oikeastaan odottanutkaan tai edes toivonut. Kävin ostamassa Helsingistä eräästä matkalaukkukaupasta itselleni sopivan kokoisen matkalaukun, kun olemassa olevat olivat joko liian pieniä tai sitten turhan isoja tuollaiselle reissulle.

Pasi Kuikka lähetti minulle matkaliput äitinsä terveisien kera, niinpä minun ei tarvinnut soitella Toyotalle mihinkään ylemmäksi ja kysellä matkasta. Herkko oli myös aktivoinut eilen, kuten oli luvannutkin. Lähtöpäivä oli siis tänään, lento lähtisi vähän jälkeen yhden. Närä oli vouhottanut koko kaksi viikkoa ihan tuskissaan. Mies oli kiertänyt Suomea Yariksellaan ja ruinannut ilmaisia tikettejä Tokioon. Papparainen oli varmaan polttanut polttoaineessa matkan hinnan, eli matkasta ei tulisi ilmaista, mikäli hän sen sattuisi saamaan. Vielä eilen aamulla Närällä ei ollut matkaa, sillä jokainen kauppias oli laittanut ehdoksi auton ostamisen.

Tänään oli maanantai, joten koko viikko menisi kivasti reissatessa. Matka-aika Saksan kautta olisi 16 tunnin kieppeillä, joten pelkkä matkustaminen lohkaisi lomaviikosta aika ison siivun. Vaan eipä tuo haittaa, pääsenpähän hetkeksi toisiin maisemiin.

Olin herännyt hyvissä ajoin, sillä en pidä kiireestä missään muodossa. Aloitin lomafiilistelyt ottamalla aamukahvin kanssa pienen konjakin. En nimittäin aikonut mennä autolla kentälle, vaan jostain kumman syystä päätin mennä sinne julkisilla. Pasi oli muistuttanut, että Japanissa kuljemme paljon junalla ja metrolla, joten päätin kokeilla junailua tänä aamuna Korsosta Tikkurilaan. Tiksistä lentokentälle pääsisin reittioppaan mukaan bussilla. Sinne Korsoonkin minun pitäisi mennä bussilla, joten lähdin liikkeelle hyvissä ajoin. Kiskoin matkalaukun rappuun ja laiton asuntoni oven turvalukkoon. Samassa naapurin ovi avautui ja Rambe asteli rappuun. Mies vilkaisi matkalaukkuani ja sanoi:

- Eukkoko heitti ulos? Ai niin, mutta eihän sinulla olekaan naista. Päätit siis ihan itse lähteä pois omasta kurjuudesta, hähähähäää.
- Lähden Tokioon verestämään muistoja. Sain auton ostossa kaupan päälle matkan.

Rambe jäi tuijottamaan minua täysin hiljaa. Hänen päässään raksuttivat ilmeestä päätellen isot rattaat. Lopulta jätti artikuloi:

- Aaah, geishan nuolemista ja muuta kivaa. Japani se on toista maata, Rambe huokaili.
- Siitä nuolemisesta en tiedä, mutta kiva kaupunki se Tokio on.
- Kävellenkö sinne meinasit mennä kun olet oikein pyörät laittanut matkalaukkuusi?
- Bussilla ensin Korsoon ja sieltä junalla Tiksiin ja taas bussilla lentoasemalle.

Rambe ilmoitti, että hän on menossa juuri Kaunis Koskisen luo Korsoon, joten voisi matkalla tiputtaa minut Korson rautatieasemalle. Säästäisin kuulemma muiden bussimatkustajien hermoja, kun menisin hänen kyydissään. Tämä sopi minulle vallan loistavasti. Rambe oli liikenteessä koppiautolla. Hän heitti matkalaukkuni takaosaan ja kömmimme kyytiin. Erotessamme Korson asemalla, Rambe ohjeisti minua:

- Varo sitten niitä geishakuulia, hähähähää.
- Tuskin tulee ongelmaksi, heitin takaisin.
- Äläkä kurki kimonoiden alle, hähähää, se on miesten hommia, ei poikasten, hähähää.

Ramben käkätys korvissani astelin rautatieaseman laiturille ja ostin tikettiautomaatista lipun. Siinä menikin hetki, sillä en ollut aikaisemmin käyttänyt moista härveliä Suomessa. Tokion lippuautomaatteihin olin tutustunut YouTuben videoiden kautta, sillä en muistanut kovin tarkasti, millaisia ne olivat olleet. Juna tuli ajallaan ja pääsin istumaan lähelle ovea. Hyvä, että sain perseeni penkkiin, kun jostain ilmestyi sellainen menninkäisen näköinen tatuoitu hampuusi, joka istui viereeni. Tyyppi ei tyytynyt pelkästään haisemaan, vaan hänellä oli paljon asiaa:

- Viroon pottuja hakemaan vai?

Yritin olla ensin niin, etten olisi muka edes kuullut koko kysymystä. Se ei onnistunut, sillä menninkäinen korotti ääntään, tökkäsi minua sormella olkapäähän ja toisti kysymyksen:

- Ei, lentokentälle. Olen menossa Tokioon.
- Aa, joo, minäkin olen käynyt siellä monta kertaa, se on ihan Lasnamäen vieressä. Aika rauhaton paikka, paljon venäläisiä ja ihan ihme hampuuseja.
- Japaniin, ei Viroon.
- Ai, oot sä joku mikki hiiri, jolle ei Viro kelpaa, mitä häh?
- Lahjamatka, ei voi valita.

Menninkäinen alkoi mutista, että on se kumma kun kaikenmaailman lahjattomat jupit lahjotaan matkoilla, mutta hänen ainoa matkalahjakortti on ollut Sörkkään ja sekin piti vahvistaa ensin tuomarin toimesta.

- Tiedäkkö, että monet tuomarit ovat myös juomareita ja sen takia ne näkee meissä itsensä?
- Ei ole kokemusta.

Onneksi junamatka Korsosta Tikkurilaan oli kohtalaisin lyhyt. Epäonnekseni menninkäinen jäi myös pois Tiksissä. Hetken jo pelkäsin hänen lähtevän mukaani, mutta linja-autopysäkkien luona hän ilmoitti:

- Lähden ottamaan Arskaa.
- Ai auringon ottoon, no hyviä rantakelejä!
- Paskat auringosta. Lähden ottamaan Arskaa kiinni korvista, se paska on minulla femman auki. Saa maksaa kuus ja kahdeksankymmentä, niin käyn vinkkuputelin.
- Tsemppiä, toivotin ja heilautin kättäni.

Siirryin oikealle linja-autopysäkille, joka olikin ihan vieressäni. Koska muut pysäkillä olevat näyttivät pelkäävään tulevaa linja-autoa, astuin suoraan siihen kohtaan, johon oletin auton etuoven sijoittuvan. Sain juuri irrotettua otteeni matkalaukustani, kun viereen lyllersi vanhempi naisihminen naama kurtussa. Tämä mittaili minua päästä varpaisiin ja huokaili kuuluvasti. Katsahdin naista ja totesin:

- En ole sopivaa poikaystäväainesta, ole hyvä ja jatka seuraavaan.

Mamman lärvi meni vieläkin enemmän kurttuun ja viimein hän sai sanottua:

- Paikka jossa seisot, on varattu minulle, Helmille ja Untamolle. Me olimme täällä ennen, jo kauan sitten.

Tämä oli minulle uutta, mutta en ollutkaan mikään julkisen liikenteen suosija. Olin enemmänkin sen karttaja. Jotenkin minulla oli jo nyt sellainen fiilis, että taidan karttaa julkista liikennettä jatkossakin. Ei minulla ole aikaa tulla varailemaan seisomapaikkoja linja-autoaseman laitureilta edellisenä päivänä tai mielenkiintoa vaihtaa kuulumisia kuselta haisevien mörrimöykkyjen kanssa. Halutessani nähdä tuollaista, avaan television ja katson komediaa. Kysyin kuitenkin ystävällisesti kurttunaamalta:

- Miten se paikka oikein varataan? Olen uusi julkisessa liikenteessä, enkä tiedä.
- Tuijottamalla. Etkö huomannut, vaikka meitä oli kolme tuijottamassa tätä paikkaa.
- Juu, en huomannut. Selässäni ei ole silmiä.
- Röyhkeä nulikka, teen sinusta valituksen kuljettajalle.
- Aivan sama minulle, jos se tuo teille hyvän mielen. Seison kuitenkin tässä, älkää tuijottako takkiani puhki.

Huokaileva kurttunaama palasi matkakumppaniensa luo. Vilkaisin sinne hetken päästä ja kaikki tuijottivat minua. En tiedä mikä rikkuri olin, sillä kaikki muut seisoivat jossain taaempana. Ihme touhua, eihän pankin tiskilläkään asioida seinustalta huudellen. Linja-auto tuli pari minuuttia ennen lähtöaikaa ja nousin sen kyytiin ensimmäisenä. Tervehdin kuljettajaa ja sanoin hänelle samalla:

- Tuo vanhuskolmikko tuolla taaempana on nautiskellut omia eväitään ja niillä näyttää jo silmät seisovan päässä. Yksi on tainnut lisäksi laskea jo alleen, ellen kovin pahasti erehdy.

Kuljettaja murahti jotain mistä en saanut selvää. Astelin eteenpäin ja nostin laukkuni laukkuhyllylle. Tässä lentokentälle menevässä bussissa oli ajateltu lentomatkustajia. Kohta tämänkin bussireitin korvaisi juna, mitä pidän hyvänä asiana joukkoliikenteen käyttäjille. Auttaahan se henkilöautoilijoitakin, kun osa busseista saadaan pois liikennettä tukkimasta. Tosin tuo ei ole minun ajonopeuksilla ongelma, vaan minä olin ennemminkin ongelma busseille. Harva linja-autoreitti kun oli suunniteltu 40 km/h nopeudelle. Edes Laihialla ei ajeta niin hiljaa.

Olin jo istumassa, kun vanhuskolmikko alkoi nousta bussiin. Kuljettaja ilmoitti ensimmäisenä tulevalle kurttunaamalle, ettei ota heitä tällä kertaa kyytiin. Vanhukset alkoivat protestoida asiaa ja ilmoittivat olleensa paikalla jo hyvissä ajoin. Kuljettaja ilmoitti asiallisesti, että hän päättää ketä tulee kyytiin ja nyt hän ei ota kolmikkoa kyytiin. Meinasin vilkuttaa, mutta jätin tekemättä, sillä saattaisimme kohdata kurttunaaman kanssa vielä kentällä. Suunnitelmani oli kovin riskaabeli, sillä huonolla tuurilla sama kolmikko tulisi Saksan koneeseen ja istumaan vielä viereen tai ainakin johonkin lähelle. Tiedä vaikka olisivat menossa Saksaan Oktoberfestin alkamista odottelemaan, sinnehän on vain kolmisen kuukautta aikaa. Siellä on hyvä tuijotella saksalaisia ja varailla paikkoja kaikille kolmelle.

Lopulta bussi lähti ja vanhukset jäivät odottelemaan seuraavaa vuoroa. Niitä kulki kyllä aika tiuhaan, eli ei heillä mitään hätää ollut. Bussissa oli rauhallista, matkustajia oli aika vähän, sillä työmatkalaiset olivat jo menneet, siis ne jotka yleensäkin heinäkuussa ovat duunissa. Olin katsellut sen verran matkalippuani, että tiesin lennon olevan Lufthansalla, joten jäin pois ykkösterminaalin pysäkillä. Minun lisäkseni siinä ei jäänyt kukaan muu pois. Ainoa pieni harmi oli siinä, ettei bussi päässyt kunnolla pysäkille, sillä kuljettajan manaili jonkun urpon pysäköineen autonsa pysäkille. Minua tuo ei häirinnyt, vaan nousin laukkuni kera bussista ja aloin katsella terminaalia. Enpä kerinnyt ottaa kuin pari askelta, kun Pasi Kuikan kalkatus alkoi kuulua:

- Rutinoffin kuski, Rutinoffin kuski, minä täällä, Pasi, täällä Volvon takana!

Käänsin päätäni ja totesin pysäkille pysäköidyn auton kuuluvan Pasille. Into piukkanen heilutteli kättään autonsa takaa.

- Pasi, se on bussipysäkki, ei siihen voi Volvoa jättää.
- Voi jättää, äiti on tulossa seuraavalla bussilla hakemaan tätä. Äiti sanoi, että hätätilanteessa saa tehdä mitä vaan ja minulla oli äsken hätä.
- Mikä hätä? Lentohan lähtee vasta reilun kahden tunnin päästä.
- Pissatti.

Pasi nappasi matkalaukkunsa, kipitti luokseni ja kysyi:

- Mennäänkö?
- Entä tuo autosi?
- Äiti hakee sen. Jätin avaimet valmiiksi virtalukkoon.
- Etkö pelkää, että joku vie sen?
- Ei onnistu, minä olen nero.

No johan pomppasi, että Pasi muka nero, ehehehee. Tästä matkasta taisi sittenkin tulla hervottoman hauska, jos vuoden puupää kertoi heti alkuunsa olevansa nero.

- Miten se ilmenee, siis se nerous?
- Minulla on Volvossa sormenjälkitunnistin ja se tunnistaa vain minun ja äidin sormenjäljet.
- Oho, oliko kalliskin systeemi?
- Kytkin maksoi alle euron ja piuhaa oli kaapissa. Tinatessa poltin kolvilla sormen, katso.

Pasi tälläsi eteeni vasemman kätensä etusormen, jossa oli näkyvissä hailakka palojälki. Kaikesta päätellen tapaturma oli sattunut jo tovi sitten. En ollut mikään elektroniikkaguru, mutta mielestäni sormenjäljet luetaan jollain muulla tapaa kuin kytkimellä, joten kyselin lisää:

- Millainen kytkin ja miten se lukee sormenjäljet?
- Ihan hyvin, toimii joka kerta ja joka sormella. Laitoin sen kytkimen puolalle menevään johtoon ja sitä pitää painaa sormella ennen auton käynnistämistä. Se lukee sormenjäljen ja siirtää sen puolalle, joka alkaa sen jälkeen tuottaa sytytysvirtaa autolle. Selitinkö liian nopeasti? Voin kyllä selittää vielä uudelleenkin ja hi-taam-min.
- Juu, ei tarvitse, toimintaperiaate tuli erittäin selväksi.
- Laitoin sen kytkimen päälle kirkkaan plexin jotta lukeminen onnistuu paremmin.

Pasi oli kuulemma yrittänyt hakea siihen jopa patenttia, mutta kukaan ei ollut ottanut häntä todesta. Pasin mukaan syynä oli vain puhdas kateus, Suomessa kun kukaan ei saa yrittää yhtään mitään.

- Mennään sitten, totesin ja otin matkalaukkuni vetoon.
- Stop tykkänään! Kuului takaamme.
- Närä, käännyin äänen suuntaan.
- Mitä minä sanoin, sain sen matkani, vauhtipappa kailotti.

Närä nousi tyttöystävänsä Yariksesta. Ulpukka heilutteli kättä autostaan, ja minä vilkutin hänelle takaisin. Olihan tuo kyllä aika sairasta, että vanhalla papparaisella oli tuollainen pitkäsäärinen nuori tyttöystävä, mutta Toyota näemmä yhdistää yli sukupolvien, jopa seksuaalisessa mielessä. En voinut olla piruilematta:

- Kahisuttelitteko tuulipukuja koko viikon edestä Ulpukan kanssa?
- Hmph, minä en käytä tuulipukua. Ulpukka käyttää, mutta on yleensä ilman vaatteita.
- Kuka sinulle matkan antoi?
- Hah, vanha on viisas. Pyysin luottomyyjältäni matkaa koskevat säännöt ja luin ne tarkasti läpi. Löysin porsaanreiän.

Närä steppaili nahkasaappailla asfaltilla ja tuuletti. Se kyllä näytti enemmän sydänvikaisen vanhuksen kompuroinnilta, mutta jätin kertomatta mielipiteeni.

- Siinä luki, että mikäli ostaa uuden tai vaihtoauton, niin saa matkalahjakortin. Varmistin vielä liikkeen toimitusjohtajalta, että se koskee kaikkia autoja, siis ihan kaikkia. Tadaa!
- Niin ja sitten heräsit kotona ja totesit, että meidän lento lähtee ja tulit unelmoimaan tänne, vai?
- Johan olet taas pöljä, ihan tajuttoman tyhmä ämpäri. Minä ostin Yariksen pienoismallin kolmella kympillä ja tadaa, nyt minulla on matka teidän kanssa. Mitäs siihen tuumitte?
- No voi vittu!

Närä kertoi, että firman toimitusjohtaja oli mennyt ihan hiljaiseksi ja käskenyt myyjää luovuttamaan matkalahjakortin Närälle. Sitten itse toimitusjohtaja oli soittanut Pasin äidille ja pyytänyt tätä toimittamaan kiireellisesti matkaliput Närän sähköpostiin. Närä oli tullut kentälle suoraan autoliikkeestä.

- Pakkasitko jo ennen kuin tiesit matkan olevan varma?
- Kyllä, minä olin varma, että pääsen matkaan.
- Eikö Ulpukka lähtenyt, jos kerran matka oli noin halpa.
- Ei, sillä oli vain 25 euroa taskussaan.
- Et sitten voinut lainata viitosta?
- En tietenkään, enhän minä mikään pankki ole.

Juuri näin, hymyilin mielessäni. Tuo kommentti vain lisäsi ihmetykseni määrää siitä, että mikä kumma saa nuoren näyttävän naisen seurustelemaan tuollaisen vanhuksen kanssa. Ulpukan oma isäkin taitaa olla Närää nuorempi. Kiesus, tämä nykymaailma on niin kovin ihmeellinen paikka, suorastaan Toyota-ihmeellinen.

- Saat tarjota oluen, kun hoidin itseni matkaan, Närä ilmoitti minulle.
- Ai saan? Voi, tätä hetkeä olenkin odottanut sitten viime reissun.
- Vai onko sinulla rahaa, kun piti ostaa noin kallis auto matkaa varten, pöljä!

Astelimme terminaaliin sisälle ja aloimme katsella Lufthansa tiskejä. Minä olin tehnyt lähtöselvityksen jo kotona netin kautta, jota lentoyhtiö oli suositellut. Pasi oli tehnyt samoin, mutta Närä joutui turvautumaan lähtöselvitysautomaattiin.

- Voisiko joku neuvoa? Papparainen huhuili automaatin luona.
- Juu ei kerkeä, aloin juuri kaivaa nenääni, vastasin ja käännyin selin.

Samalla hetkellä takaamme alkoi kuulua tutun kuuloista räkätystä:

- Hähähää, otetaan se mukaan ja kannetaan tuonne tiskille, täti kyllä neuvoo ja ellei, niin Rambe neuvoo kyllä tätiä.

Pyörähdin ympäri ja totta tosiaan, siinä seisoi Rambe Nokivasara iän ikuisen vanha ruskea nahkasalkku kädessään.






© Rauno Vääräniemi