Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

3.8.2014

Kierrätystavara


- Tiijätkö mitä? Minä niin tykkäsin jo nuorena tyttönä autoista. Ajoin isukin Ladan ensimmäistä kertaa nelivuotiaana tallin seinään.

Kuuntelin olohuoneesta käsin, kun Ansku selitti joko itsekseen tai minulle nuoruuden toilailujaan. Kaikesta päätellen nainen oli autohullu taiteilija, jonka rahavarat eivät antaneet myöten harrastaa autoilua Kangoota syvemmin. No, sen kanssa sitä olikin aika syvällä autoilun suossa, ihan pääsemättömissä suoraan sanoen.

- Kyllä minä tykkäsin ihan leikkiäkin niillä autoilla. Minulla oli puuautoja, muoviautoja ja metallisia autoja joista avautuivat ovet.
- Harrastatko nykyisin autoja? huutelin takaisin.
- Tavallaan, teen autotaidetta. Leikkiminen on jäänyt, mutta kyllä minä toisinaan leikin rekan nuppia ja peruuttelen aisaan.

Vilkaisin olohuoneen seinällä olevaa mustavalkoista kuvaa, jossa talon emäntä oli paljas perse kameraan päin. Ei ollut epäilystäkään, mitä se aisaan peruuttaminen tarkoitti. Tuijotin paljasta persettä niin tiiviisti, etten huomannut perseen omistajan saapumista olohuoneeseen.

- Onhan se vähän leveä, mutta siitä saa hyvin kiinni ja se antaa livakat kyydit. Oletko muuten Pirelli- vai Good Year -miehiä?
- Öh tuota, en osaa sanoa. En tiedä mitkä renkaat autoni alla pyörii.
- No ehän minä niitä tarkoita höhlä, valkkaa tosta.

Ansku heitti eteeni käsilaukkunsa. Otin sen käteeni ja katsoin kysyvästi naista.

- Avaat ja valkkaat mieluisan merkin. Ei piä ujostella yhtään.

Avasin käsilaukun ja katsoin sen sisältöä. Siellä oli kortsuja, ainoastaan kortsuja. Otin yhden käteeni ja siinä luki Pirelli. Toisessa oli teksti Good Year ja olipa siellä myös Yokohama ja Michelinkin edustettuina.

- Nooh, mikäs on mieluisin? runsasmuotoinen emäntä uteli.
- Pannaan Pirelli, totesin ja punastuin saman tien.
- Niin pannaankin, mutta juodaanko teet ensin?
- Köh, köh, juodaan toki.

Ansku tälläsi kouraani teemukin ja istahti itse viereeni. Nainen halusi kilistellä teemukeja ennen juomista. Teimme niin ja aloimme hörppiä kuumaa juotavaa. Sen maku oli omituinen. Ei se ollut hyvä, mutta ei se ollut pahakaan. Ansku huomasi ilmeeni ja kysyi:

- Pidätkö siitä? Arvaa mikä siinä maistuu?
- Vähän on erikoinen maku. En osaa sanoa mikä maistuu.
- Laitoin siihen tuoretta inkivääriä. Ne teesekoitukset ovat ihan aloittelijoille, minä laitan perus vihreän teen ja siihen omat mausteet. Tässä on inkivääriä, chiliä, kardemummaa ja neilikkaa.
- Sen kardemumman tunnistan ja chili tuntuu potkivan.
- Pitää saada tuo verenkierto paremmaksi, niin ei tule pettymystä kummallekaan. Kait sinä panet minua kun kerran jäit teetäkin juomaan?
- Öh, krääh, no ilman muuta, vakuuttelin naama punaisena.

Teen juonnin lomassa Ansku kertoili lisää lapsuudestaan. Siitä heidän autotallistaan oli tullut vuosien mittaan läpiajettava Anskun ajoharjoittelun takia. Kyseessä oli ollut maatilan kylmä henkilöautotalli, sellainen lautarakenteinen. Olihan se isä siitä motkottanut, mutta äiti oli todennut, että mikäli persettä tekee mieli myös jatkossa, niin annat tyttären harjoitella autolla ajamista kuten ennenkin.

Kuuntelin naisen juttuja ja totesin, että taisi tuo estoton elämäntapa ja suorat puheet olla perittyjä ominaisuuksia. Nainen oli hieman omituinen, mutta ei mitenkään yliampuvasti, ainakaan tähän asti. Tiedä sitten mitä vielä tapahtuu, ennen kuin pääsen pois täältä.

- Ai niin, ennen kuin aletaan rynkyttää, niin näytän sinulle mitä teen ateljeessani tällä hetkellä.

Sanojen vakuudeksi Ansku nousi sängyltä ja meni makuuhuoneen ovelle. Hörpin teen loppuun ja seurasin perässä. Ansku avasi oven, ja näin huoneessa ison pahvihökötyksen. Sen muodoissa oli jotain tuttua, mutta en saanut heti sitä päähäni.

- Ohan se vähän keskeneräinen, mutta kyllä sen jo tunnistaa.
- Joo, se on, tuota, korkea.
- Niin Kangookin on.

Samassa tajusin mitä pahvihökötys esitti. Siinä oli Renault Kangoon pahvimalli. Kiersin pahvimallia hieman, ja se avautui minulle paremmin sivusta käsin. Keulasta se oli jopa maalattu samaan sävyyn mitä Cittarin parkkihalliin jäänyt Kangoo oli. Katselin ateljeeta tarkemmin. Sen seinillä oli printattuja kuvia taiteilijan oikeasta Kangoosta.

- Tämä on vain malli, todellinen teos tulee vanerista ja puutavarasta. Kaikki ovat muuten kierrätystavaraa. Hyvää tavaraa pitää kierrättää, sen vuoksi sinäkin pääset pukille tänään.

Katselin seinän kuvia ja kuuntelin taiteilijaa. Mietin samalla, että olinkohan sittenkin ollut äkkinäinen diagnoosin suhteen. Tämä nainen saattoi olla sittenkin täysin seinähullu.

- Minne tämä teos tulee sitten ajastaan?
- Tämä tulee suureen ranskalaisuutta suosivaan näyttelyyn, jonka nimi on: Kun pie ra see, sele mu aa.
- Aika jännä nimi, sain kakisteltua.
- Minulle on kyllä ehdotettu sen vaihtamista, mutta ei minua niin vain käännytetä.

Ateljeessa oli muitakin keskeneräisiä töitä, kuten Kangoon maalauksia lyijykynätöinä ja akvarelleina. Missään ei ollut yhtään valmista työtä, joten minulle jäi sellainen käsitys, ettei tämä neitonen taida saada elämässään mitään täysin valmiiksi. Samassa soi ovikello. Ansku laski oman teekuppinsa ateljeen pöydälle ja meni avaamaan oven. Vanhempi miesääni alkoi selittää rapussa:

- Vai niin, olet sitten mennyt vaihtamaan Renaultin pois. Enkö minä nimenomaan suositellut sitä sinulle, mitä, häh?
- Ei se ole minun auto, se on vieraani auto, Ansku vastasi.
- Missä Renault on? Ethän vain ole myynyt sitä?
- Se jäi Keravan Cittarin parkkihalliin. Ei lähtenyt enää käyntiin.
- Ha, haa, loistavaa. Huomenna se on laputettu ja ylihuomenna hinattu romikselle. Vituttaako nyt?
- Ei, mutta panettaa, joten lähtisitkö kiitämää tai oikaisen koipeni jalkoväliisi. Pienen pieni pilisi löytyy sen jälkeen kurkustasi. Sitten minä kysyn, että itkettääkö?

Sanojensa vakuudeksi Ansku kuului tempaisevan oven kiinni niin rivakasti, että se tuli taatusti selväksi koko Koivukylän alueella. Luulin naisen olevan kovinkin tuohtunut, kun tämä palasi ateljeehensa, mutta mitä vielä. Ansku hymyili ja säteili huoneeseen tullessaan.

- Ihana tuo naapuri, pitää huolta minun autoasioista. Taitaa sekin raukka olla puutteessa, mutta sillä on vaimo, enkä minä kierrätä tavaraani ukkomiesten aisoissa. Ethän sinä muuten ole naimisissa?
- En toki, en ole koskaan ollutkaan
- Niin minä vähän päättelinkin, mutta parempi kysyä suoraan. Kuule, otatko minusta muutaman kuvan kun poseeraan tämän työni vierellä?

Ansku taputteli pahvista Kangoota. Lupasin ottaa toivotut kuvat, sillä kyllähän minä olen erilaisia kameroita käyttänyt. Ansku kertoi, että voisi ottaa kuvia myös itselaukaisimella, mutta hänestä on hauskempi keskustella kuvaajan kanssa, eikä kamera ole vielä tähän päivään mennessä vastannut.

- Hyvä homma, vähennän vaatetta, niin päästään kuvaustunnelmaan.

Sen ihmeempiä kursailematta, Ansku riipaisi päältään puseron, farkut ja rintsikat. Naisen rintavarustus oli isompi mitä olin kuvitellut sen ollessa hallitusti peitettynä.

- Ohan ne isot, mutta niiden väliin voi ottaa mitä vaan, uskotko?
- Juu, juu, uskon. Missä se kamera on?
- Älähän hättäile, vaan meinaatko ruiskia Rellun kylkiin?
- Ei minulla kiire ole, mutisin vaivautuneena.

Ansku viipotti ympäriinsä valaistusta laitellen ja lopulta kameraa etsien. Se löytyi pahvikasan alta ja osoittautui Canonin järkkäriksi. Sain kameran käteeni ja aloin tutkia sen ominaisuuksia. Ansku huuteli, että mikäli en osaa tehdä manuaalisäätöjä, niin voisin kuvata ihan automaatilla. Niin hänkin kuulemma tekee, sillä kamerat ovat vittumaisen monimutkaisia nykyisin. Vilkaisin valintakiekkoa, ja se oli valmiiksi automaattiasennossa.

- Anna palaa, räpsi niin monta kuvaa kuin haluat, minä valitsen sitten parhaimmat. Voin lähettää sinullekin, mikäli tahdot?
- Juu, mutisin kameran takaa.

Mitähän minä niillä kuvilla tekisin? Pahvimallin vieressä poseeraava yläosaton nainen ei ollut sellaista mitä olisin seinälleni halunnut. Yläosaton nainen jonkun hienon oikean auton vierellä sen sijaan olisi ollut jo toinen juttu. Ansku vaihteli asentoa, ja minä kuvasin ohjeiden mukaan. Otin paljon kuvia, en tullut edes laskeneeksi määrää. Olimme jo lopettelemassa, kun Ansku hihkaisi:

- No perkele, pitäähän ne kierrätystavarat saada samaan kuvaan. Tuo pahvi on muuten kierrätystavaraa, kuten omanikin.

Sanojensa vakuudeksi taiteilija riipaisi pikkupöksyt jalastaan ja heitti ne ateljeen nurkkaan. Tämän jälkeen hän meni makaamaan jalat levällään pahvimallin viereen ja käski räpsiä lisää kuvia. Kun ne olivat otettu, hän vaihtoi asentoa ja meni kontalleen pahvimallin viereen, perse minua kohti.

- Näkyykö vai levitänkö lisää?
- Juu, näkyy kyllä, totesin huurtuvan optiikan takaa.
- Käytä rohkeasti zoomia, ei tämä tavara pure.
- Käytän toki, otan pari ihan lähikuvaa.

Annoin kameran räpsyä, kun se kerran toi neiti taiteilijalle hyvän mielen. Eiväthän näkymät huonoja olleet, päinvastoin. Tässä kohtaa se aisaan peruttaminen tuntui jo erittäin hyvältä ehdotukselta. Panisin suorastaan sanottuna parastani. Ihan kuin Ansku olisi lukenut ajatukseni, sillä hän kysyi perse minuun päin:

- Tiedätkö miksi kutsutaan henkilöä joka panee vastaan?
- Ääh, no en.
- Saunaperverssiksi, hihihihiiii!

Könyttyään ylös, taiteilijaneito ilmoitti, että hän voisi muuten maalata puskurinsa kromimaalilla, mutta se perhana meni loppumaan edellisellä kromauskerralla. Tissit kun ovat niin isot ja maalipurkki oli niin pieni. Nyökyttelin vain päätäni, sillä minulla ei ollut tuohon juuri mitään sanottavaa. Olin sanaton. Samassa jostain alkoi kuulua huutoa. En saanut selvää siitä. Ansku vilkaisi minua ja sanoi:

- Naapuri siellä vain valittaa parvekkeella haisevasta roskapussista.
- Ei kait se nyt vielä haise?
- Nooh, taitaa siellä olla muutama edellinenkin roskapussi. Ihme kyyppari, heittelee roskat takaisin, vaikka voisi viedä ne itse roskiin kulkiessaan.
- Juu, niin on, nyökyttelin päätäni.
- No niin, lähetääs tunkkaushommiin, saat tunkata minut taivaisiin, oih!

Ja samassa meikäläistä vietiin kuin kilpiä jarruttomasta Rellusta. Vauhti oli niin kovaa, että olohuoneeseen päästyämme huomasin suurimman osan vaatteistani jääneen matkalle. En tajunnut, että minne ne jäivät, mutta minulla ei ollut aikaa palata muisteloihin, nykyhetki oli niin kiihkeätä. Erittäin monen pitkän ja märän hetken jälkeen Ansku totesi:

- Töttöröö, laittaisin tupakiksi, mutta en polta. Jos sinua vielä panettaa, niin sitten saat tyytyä manuaalilootaan. Tämä automaattiloota on nyt parkkiasennossa.
- Juu, eipä ole sellaisia ajatuksia tässä vaiheessa, hymähdin naiselle.

Olin jo aikaisemmin kiinnittänyt huomiota asunnossa oleviin autonosiin, mutta en ollut ottanut niitä vielä puheeksi. Asunnossa oli tunkki, syyläri, flekti, puskuri, letkuja, startti, laturi, ilmanputsari, ratti ja ties mitä. Nyt kun kiireellisimmät asiat olivat hoidettu, kysyin niistä:

- Mitä nuo kaikki auton osat tekevät täällä?
- Ai nuo? Maalaan seinät jossain vaiheessa.
- En ymmärrä.
- Laitan nuo osat roikkumaan katosta ihan seinän viereen ja maalaan seinät ruiskulla. Näin saan seinille kivat kuviot eri osista. Pitää vielä hankkia lisää osia, mutta valoisat yöt ovat huono aika hankkia niitä. Odottelen syksyn saapumista.
- Pöllitkö niitä jostain?
- Yleensä juu. Et muuten osaa arvatakaan miten pikkumaista porukkaa täällä asuu, nipottavat ihan kaikesta. Siis autokaan ei saa seistä yötä rapun oven edessä. Kamalaa miten traagista!

Jaa, että sitä rataa. Ansku olisi ihan hyvää pataa naapurini hullun ämmän kanssa, molemmilla kun tuntui tuo pysäköiminen olevan samalla lailla lähellä sydäntä. Naapuristani poiketen Ansku tosin oli ihan mukiinmenevän näköinen, enkä tarkoita nyt mitään vanhaa tenukeppiä.

- Se on kolme kymppiä yöltä jos meinaat tänne jäädä, Ansku ilmoitti yllättäen.
- Ai anteeksi, ei ollut tarkoitus jäädä asumaan.
- En minä ihan ketä tahansa viitsi majoittaa tänne ilmaiseksi. Nyt on liukkaat suditeltu ja voit lähteä kotiin. Olet varmaan kotona sitä nopeammin mitä nopeammin lähdet.
- Juuri näin, totesin kiskoessani vaatteita päälleni.
- Ai niin, roskat saat kyllä viedä, pitäähän sitä teemukin eteen jotain tehdä. Laitan muuten laskun perään, otin auton rekkarin ylös.
- Juu, juu.

Pukiessani loppuja vaatteita päälleni, Ansku kävi parvekkeelta viisi roskapussia, joista osa haiskahti jo aika pahasti. Hän ojensi ne eteisessä minulle ja sanoi:

- Tuu parin viikon päästä uudelleen, laitan kalenteriin merkinnän, että Pirelli-mies on taas liukkailla.
- Voipi olla, että tulee pitempi tauko, olen matkoilla silloin.
- Vai niin, eikö perse kiinnosta vai onko kiikarissa joku lonttoperseinen luuviulu?
- Kiinnostaa toki, mutta matka on autokaupan kaupantekijäinen.
- Kuukauden päästä sitten. Minä odotan ja minulla on se rekkari ylhäällä. Ala painua nyt, nämä roskat haisevat ihan helvetin pahalta.

Otin roskapussit varovasti käteeni ja poistuin asunnosta. Astelin hissille ja tilasin sen kerrokseen. Hissin oven avauduttua, heittelin roskapussit siihen ja kävelin itse alas portaita pitkin. Viheltelin mennessäni, sillä minua ei paljon jaksanut huolettaa se, että joku otti autoni rekkarin ylös. Sen lisäksi sai tehdä aika paljon töitä, että saisi selvitettyä osoitteeni. Toinen syy viheltelyyni oli Anskun naapuri, eli vähän lisää vettä hänenkin myllyynsä. Välit sen kun vain lämpenevät naapurusten kesken, trallallallaa.

Kävelin autolleni Anskun asunnon ikkunoihin vilkuilematta. Se oli helppoa, sillä nainen asui ikävän korkealla. Starttasin Ariston ja hurautin kotiin ilman enempiä välikohtauksia. Edes kotipihalla ei ollut kukaan kyselemässä tyhmiä väärältä puolen ohjattavasta autostani, kuten usein oli ollut. Kotona oli ihan pakko ottaa konjakkipullo työn alle.






© Rauno Vääräniemi