Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

27.7.2014

Ansku


Pasi viipotti tiehensä ja minä jäin hetkeksi katselemaan Keravan elämää, koska minulla ei ollut mihinkään kiirettä. Eipä tässä muuta hoppua ollut, kuin keritä pakata matkalaukku parin viikon aikana. Voihan siinä tietysti tulla kiire ihan loppumetreillä, mutta sitä ei taas voi vielä tietää. Harmitti vaan sen Herkon mukaan lähtö, mies kun ei vaikuttanut kaikista mukavimmalta matkakumppanilta. Ennemmin lähtisin vaikka Närän kanssa, vaikka papparainen on välillä aika rasite, niin rahan pihtailun kun muunkin käyttäytymisen suhteen. Suunnittelin, että käyn vielä toisen jäätelön, mutta kallistuin sitten irtokarkkien puolelle. Ostin salmiakkiautoja kokonaisella eurolla. Niitä mutustellen tallailin parkkihalliin ja autolleni.

Olin jo istahtamassa autooni, kun viereisen Renault Kangoon pitkä vieteri alkoi herättää huomiota. Käännyin katsomaan autoa ja kuskia tarkemmin. Vihreän Kangoon sisällä istui noin nelikymppinen vaaleatukkainen nainen, joka väänsi naama punaisena virta-avainta. Paiskasin Ariston oven kiinni ja koputin Renaultin sivuikkunaan. Nainen löysäsi virta-avaimesta ja veivasi ikkunan alas. Ennen kuin kerkesin sanoa mitään, nainen tuumasi:

- Anteeksi.
- Ei mitään. Kiinnosti vain, että voinko olla jotenkin avuksi.
- No ei oikeastaan … tai en tiedä … voi olla jos akku loppuu.
- Jotain käynnistysongelmia tuntuu olevan. Pitäisiköhän tuo viedä pajalle? Tiedän yhden tutun, joka korjaa autoja tuolla Korson kulmilla. Sillä on oma paja.
- No eikä tarvitse korjata, höpsis, nainen heilautti kättään ja jatkoi starttaamista.

Blondi ei sulkenut sivuikkunaa, joten jäin kuulostelemaan tilanteen edistymistä. Ei se edistynyt, ellei starttimoottorin lisäkierroksia lasketa edistymiseksi. Moottori ei edes luvannut käyntiinlähtöä.

- Ei se lähde, sanoin naiselle.
- Ei tiedä, katos Ranskaan on pitkä matka. Asun itsekin Vantaalla ja tämä Kerava on paljon kauempana Ranskaa täällä kuin kotona.
- Ei sillä ole vaikutusta.
- No onhan, Kolmen Kopperon Kake sanoi minulle niin. Kyllä minä nyt autokauppiaaseeni luotan. Eikä tämä ollut edes halpa peli.

Jäin makustelemaan suussani naisen kertomaa nimeä. Jostain se oli tuttu, mutta mistä? Ei se ollut Peteliuksen eikä Kallialan hahmo eikä vintiöidenkään. Minulle tuli edellä mainituista mieleen vain herra47 ja Rane ja Keravan kollit. Juu, ei se ollut mikään sketsihahmo.

- Ostin tämän viikko sitten, nainen jatkoi.
- Vie takaisin tai hinatahan tuo pitäisi, kun ei lähde käyntiin.
- Lähtee kyllä, pitää vain jättää tähän yöksi ja tulla huomenna hakemaan.
- Tarvitsetko kyytiä johonkin?
- Koivukylään. Voinko ottaa petivaatteeni mukaan?

Vilkaisin naista tarkemmin ja tutkailin hänen ilmettään, että sanoiko hän tuo leikillään, hulluuksissaan vai jollain tapaa tosissaan. Ilme ei kertonut mitään, joten kohautin olkapäitäni ja vastasin myöntävästi.

- Ihan vaan pieni hetki, nainen sanoi.

Siirryin sivummalle, kun nainen tuli autostaan. Hän kiersi sen ja otti takapenkiltä sivuoven kautta petivaatteensa. Ne koostuivat tyynystä, peitosta ja rullalla olevasta patjasta, jonka ympärillä oli lakana. Kysäisin häneltä Ariston takaovea avatessani:

- Reissusta tulossa vain reissuun menossa?
- Ei mitään sellaista, uutta lakanaa ja tyynyliinaa ostamassa vain.

Vilkaisin tarkemmin petivaatteita, mutta minusta tyynyliina ja lakana olivat kaikkea muuta kuin uusia.

- Hyvä kun kysyit, nekin pitää ottaa mukaan.

Rellu-täti kipaisi uuden lakanan ja tyynyliinan autonsa apparin penkiltä. Viimeisimpänä hän heitti autoni takapenkille kurkun ja totesi:

- Eihän sitä ilman pärjää.

Minä puolestani en kerinnyt edes hämmästyä lisää, kun hän tälläsi kätensä minua kohti ja ilmoitti:

- Anna-Maija Paanna.
- Eeeehh, krööh, tuota Rutinoffin kuski, hauska tavata.
- Sano Ansku vaan. Mikä tämä sinun auto on muuten merkiltään?
- Toyota ja malli on Aristo. Aika harvinainen täällä Suomessa.
- Japanistako? Onko siinä pitkä startti?

Puistelin päätäni ja kerroin, ettei missään autossa ole kunnossa ollessaan noin pitkä vieteri. Tiedustelin Anskulta, että haluaisiko hän, että Reiska vilkaisisi autoa ja tekisi sen korjauksesta kustannusarvion.

- No höpsis, ei tarvitse, mutta olet kultainen.

Samassa Ansku tunki ohitseni ja istahti Aristoon. Vilkaisin häntä ensin ihmeissäni, mutta sitten tajusin hänen menneen istumaan ihan normaalisti kyytiläisenä. Ansku tajusi sen heti itsekin.

- Herttileijaa, minullahan on ratti ja kaikki ja sinulla ei ole mitään. Nyt saattaisi jota kuta nolottaa, mutta eipä minua. Istutko syliin vai siirränkö pyllyni tuolle toiselle penkille?
- No jos nyt ei sylikkäin sentään, on tuo päätila hieman heikonlainen tässä mallissa.
- Voi, siihen minun Rellu olisi kuin paikalleen pantu, tilaa riittää vaikka istuisi kattila pään päällä.

Ansku nousi autosta ja kiersi sen ympäri. Istahdin itsekin autoon. Seuralaiseni vetäessä turvavyötä kiinni, jäin katsomaan hänen muotojaan ehkä hieman liian pitkäksi aikaa, sillä Ansku kommentoi:

- Isot ne ovat, olen aina muita puskurimitan edessä, mutta eipä haittaa. Eikä tule nenä kipeäksi jos kävelee seinää päin.
- Juu, eipä varmaan niin. Mennäänkö?
- Okei, mutta ajatko sen verran hitaasti, että käyrä pysyy ehjänä. Siitä ei ole mitään iloa jos se menee poikki tai litistyy päästä.

Vilkaisin takapenkillä olevaa isoa tuorekurkkua ja totesin sen olevan niin visusti petivaatteiden suojassa, että joutuisin ajamaan autoni katolleen, että sille kävisi jotain. Vakuuttelin kuitenkin ajavani hiljaa ja pienempiä teitä pitkin. Kyllähän Aristollakin saattoi ajaa samaa 40 km/h nopeutta kuin Rutinoffilla, joten ei tuo minulle mikään ongelma ollut. Useimmille muille tienkäyttäjille kylläkin, mutta siitähän minä en taas välitä.

Starttasin Ariston, laitoin vaihdekepin ajoasentoon ja lähdin hitaasti liikkeelle. Parkkihalleissa ei auttanut hötkyillä, sillä se oli yleensä täynnä kaikenlaisia anskuja, kera käyrän kurkun tai jonkun muun päätä sekoittavan jutun. Autoja oli ihan ruuhkaksi asti, joten matelin lyhyen matkan ovelle. Ovella meno tökkäsi. En nähnyt pitemmälle, sillä ovelta tie teki jyrkän mutkan vasemmalle. Menimme eteenpäin sentti kerrallaan ja minua alkoi jo ihan oikeasti vituttaa. En minä ollut tullut tänne jonottamaan, vaan nauttimaan jäätelöstä ja poistumaan nopeasti.

- Tiäkkö kuule mitä? Ansku kysyi.
- No enpä tiedä.
- Saippua jäi perseeseen.
- Kräääh, siis mitä?

Käännyin katsomaan naista tarkemmin. Olihan sillä isot rinnat ja muotoja ihan reilusti, mutta jotenkin saippua perseessä ei sopinut kuvaan.

- Sinne Rellun takaosaan. Persehän se on, kuten ihmiselläkin takapuoli. Käyn hakemassa, odota tässä.
- Varmasti odotan, murahdin takaisin.

Ansku ryntäsi autosta rinnat heiluen. Kovin montaa hetkeä ei kerinnyt kulua, kun hän palasi, mutta ilman saippuaa. Katsoin naista kysyvästi ja tämä alkoi selittää:

- Sain minä sen sieltä takapenkiltä, mutta sitten se lipsahti taas kädestä ja luiskahti lattialla olevaan öljylammikkoon.
- Voi harmi, jonkun auto siis vuotanut öljyt parkkihalliin.
- Minun Rellun öljyt. Autokauppias sanoi, että tässä mallissa öljyt vaihtuu itsestään. Minun pitää vain kaataa siihen joka päivä puolisen litraa lisää. Antoi mukaan ison pänikän. Ihan reiluhan se Kake oli.

Keskustelumme lomassa autojono oli nytkähdellyt eteenpäin, ja nyt näin mikä siellä hidasti meno. Sehän oli ylikonstaapeli Jöö, joka piti ratsiaa kaupasta tulijoille. Jöö pönötti niin keskellä tietä, että liikenne tökki todella pahasti molempiin suuntiin. Viimein pääsin hänen kohdalleen, ja Jöö viittoili Anskua avaamaan ikkunan. Eihän se naiselta onnistunut, joten avasin ikkunan kuljettajan oven napilla.

- Hyvää päivää ja piiiiitkä puuuuhallus, Jöö ilmoitti ja työnsi Anskun eteen paperipussin.
- Kakiako? Ansku kysyi pussia tuijottaen.

Hetken jo luulin naisen järjenjuoksun olevan tosiaan hieman hidas, kunnes luin pussin tekstin, siinä luki Kakikeisari.

- Pitkä puhallus nyt vaan, pussissa on painovirhe, Jöö murahti.
- Voi ei, saanko minä pamauttaa sen pussin sitten? Rakastan niin kovasti paperipussien paukuttelua, Ansku kysyi.
- Ei, minä haistelen pussin sisältöä, että onko sitä tullut nautittua ja mitä.

Ansku puhalsi pussiin ja ojensi sen takaisin Jöölle. Tämä työnsi nenänsä pussin suulle ja haisteli sitä.

- Ei alkoholia, kiitos ja hyvää matkaa.
- Heippa hei Jöö, puhalluta seuraavalla kerralla myös kuski, huikkasin liikkeelle lähtiessäni.

Temppuni oli hieman riskialtis, mutta luotin siihen, että poliisipallero hölmistyy niin, ettei tajua mitä sanoin. Asia voi tulla eteen myöhemmin, mutta se oli sen ajan murhe. Katsoin peilistä ja näin Jöön jähmettyneen paikoilleen, katse suunnattuna meidän perään.

- Haluatko kuulla millaiset petivaatteet ostin? Ansku kysyi.
- No millaiset?
- Autoaiheiset. Pidän kovasti autoista ja autoilusta. Mikään ei ole seksikkäämpää kuin paljas pylly kesäkuumalla auton konepeltiä vasten kun moottori hyrisee pellin alla.
- Oletko autoalalla?
- Voi, no enhän toki. Olen taiteilija.
- Ok. Maalaatko?
- Sitäkin. Oikeastaan ihan mitä vaan mistä maksetaan.

Matka joutui ja olimme jo Korsossa. Siellä Ansku alkoi selittää, että oli ennen asunut siellä, mutta halusi muuttaa ehdottomasti paikkaan, jossa Lidl ja Cittari ovat lähekkäin. Niinpä asuinpaikaksi oli valikoitunut Koivukylä. Sieltä oli löytynyt kohtalaisen nopeasti vuokrakaksio hänelle ja hänen koiralleen.

- Millainen koira? utelin häneltä.
- Elävä, se ei ole minun taideteos. Se on työstetty kahden koiran kesken, jos tiedät mitä tarkoitan?
- Öh, joo tiedän kyllä.
- Tykkäätkö sinä autoista?
- Tykkään. Elämä ilman autoja olisi paljon hitaampaa.
- Mitä mieltä sinä olet kuminpoltosta?
- Öh, no mikä ettei jos vaan tehot riittää.
- Entä siitä kun luikkailla mennään ihan sileillä kumeilla?
- Vaarallista, kyllähän sitä pitoa pitäisi olla.
- Ai niin, tuosta vasuriin, sitten oikealle sitten vähän matkaa ylös ja vasemmalle. Voit ajaa minun ruutuun se on yhden punaisen kilvettömän pakun vieressä.

Aloin katsella seutua tarkemmin ja kääntyillä naisen neuvojen mukaisesti. Olihan seutu minulle tuttua, olin käynyt useita kertoa Anskun mainitsemissa kaupoissa ja ajellut muutenkin noita teitä pitkin. Tikkurilaankin ajoin yleensä aina tätä kautta, sillä tie oli rauhallisempi kuin motari ja meni suoraan Tikkurilaan. Olin ajamassa ruutuun keula edellä, kun Ansku kiljaisi:

- Peruuta!

Tallasin jarrua ja tiedustelin syytä peruuttamiseen. Ansku ilmoitti, että haluaa etupään olevan ikkunoitaan kohti. Samalla hän osoitteli viereistä kerrostaloa ja selitti missä asuu. En saanut siitä mitään tolkkua, mutta ajattelin asian selviävän kyllä asunnon sisällä ajastaan. Saatuani Ariston parkkiin perä edellä, kyytiläiseni ponkaisi autosta ja ilmoitti:

- Ihanaa olla kotona, vaikka kyllä ranskattaren kyyti olisi ollut parempaa.

Mitenköhän liene, ajattelin mielessäni. Kangoo näytti siltä kuin olisi ollut juuri paalaustuomion saanut ja oma Aristoni oli kaikkea muuta. Ansku nappasi autosta uudet petivaatteet ja kurkun. Minulle hän ilmoitti, että voin tuoda loput. Ellen jaksaisi tuoda niitä kerralla, voisin käydä autolla kaksi kertaa.

- Vai kaksi kertaa, mutisin mielessäni.

Kiskoin patjan ja muut petivaatteet takapenkiltä. Onneksi toisella puolen oli tyhjä ruutu, muuten homma olisi mennyt todella vaikeaksi. Punainen Rellun paku oli tosiaan kilvetön, sen verran kerkesin autoa katsella. Nappasin petivaatteet kantoon ja riensin Anskun perään. Hän odotteli jo minua avoimen hissinoven edessä.

- Kenen se Rellun paku on?
- Naapurin. Se minulle suosittelikin, että kannattaa ostaa Rellu.
- Hyväkin tuttu se naapuri?
- Ei, mitä vielä. Se valittaa aina minun koiran haukkumisesta ja siitä etten lajittele roskia ja pysäköin vinoon ja soitan musiikkia liian lujaa ja kuljen tissit paljaana parvekkeella.
- Öh, siis naapuri on hyvin tarkasti selvillä mitä teet.
- Pieni mulkkunen kyylähän se on, oikea supernipo.

Ajaessamme kolisevalla hissillä talon toiseksi ylimmäiseen kerrokseen, mietin miltähän naisen asunto oikein näyttää. Se saattaisi olla jotain sellaista mitä en ole vielä tähän päivään mennessä nähnyt. Kaikkeen sitä joutuukin kun tarjoaa toiselle hyvää hyvyyttään kyydin himaan. Olisi pitänyt varmaan vaan nostaa petivaatteet rappuun ja sanoa olevan kiire jonnekin, vaikka töihin. Astuimme ulos hissistä ja näin yhden asunnon ovessa lapun, joka oli isketty siihen naulalla kiinni. Lapussa luki: ”Roskapussi oli taas hississä. Heitin sen parvekkeellesi. T: Hajuhaittaan kyllästynyt”. Vilkaisin Anskua, joka kohautti olkapäitään:

- Unohtu. Vien sen kyllä seuraavalla kerralla.

Aloin yhä enemmän miettiä sitä vaihtoehtoa, että jätän petivaatteet tähän rappuun ja lähden takaisin kovaan kiireeseeni vedoton. Se jäi vaan ajatuksen asteelle, sillä Anskun saatua laputettu ovi auki, hän suorastaan työnsi minut kantamuksineni asuntoonsa. Huomasin melko pian seisovani kantamusteni kanssa keskellä kaksion tilavaa olohuonetta, seuranani pieni terrieri, joka pomppi kengurun lailla edessäni.

- Tero tahtoo pusun, Ansku ilmoitti.
- Heippa Tero, sanoin koiralle.

Ilmoitin heti perään, että en pussaile koiria kun en ole niin sinut lemmikkien kanssa. Se oli totta, sillä oma kokemukseni koirista olivat aika pintapuolista.

- Mihin nämä petivaatteet?
- Siihen olohuoneen sängylle. Minulla ei ole sohvaa. Makuuhuone on varattu toiseen käyttöön, se on ateljeeni.
- Siis sängylle, totesin ja rojautin petivaateröykkiön siihen.
- Ihanaa olla kotona. Kyllä nyt unettaa kun on uudet petivaatteet.
- Miksi nuo vanhat olivat mukana?
- Sovitin niitä.

Ansku kertoi, ettei osta petivaatteitakaan sovittamatta. Silmäilin avaamattomia uusia petivaatteita ja Ansku kertoi, ettei hän nyt sentään osta mitään avattuja paketteja. Istahdin olohuoneessa olevalle yksinäiselle jakkaralla ja aloin katsella asuntoa tarkemmin. Olohuoneessa oli kirjahylly, jossa oli pieni televisio ja vanha matkaradio. Olohuoneen pöydällä oli Renault Kangoon metallinen pienoismalli ja kasa papereita. Huoneen seinillä oli kuvia. Osa kuvista oli mustavalkoisia alastokuvia Anskusta itsestään ja loput vähän mitä sattuu.

- Tero, ota käyrä! Ansku hihkaisi.

Käännähdin katsomaan naista ja koiraa. Koira nappasi emäntänsä kädestä muovista vapautetun tuorekurkun ja pinkaisi avoimesta ovesta parvekkeelle. Äänestä päätellen se hyppäsi siellä olevan roskapussin päälle.

- Tero niin tykkää kurkusta. Se vihoittelee minulle monta päivää jos ei saa käyräänsä. Jos kurkku on ihan suora, niin se ei kelpaa. Mamin koira, ei mamikaan tykkää ihan suorista. Laitan sinulle teetä, tee olosi mukavaksi.
- Kiitos.

En tiedä miten olisin tehnyt oloni kovin mukavaksi kovalla jakkaralla, joten suoristin sängylle heittämäni petivaatteet ja istahdin pehmeälle sängylle odottelemaan teen valmistumista. Emäntä huuteli keittiöstä, että hänellä on ihan omat teesekoitukset. Mutta sitä ei pidä kuitenkaan pelätä, että ne laajentaisivat tajuntaa. Verenkiertoa se voi parantaa, mutta siitä ei ole haittaa, päinvastoin.






© Rauno Vääräniemi