Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

13.7.2014

Peruutellen


En liikutellut uutta Aristoani pitkään aikaan. Vaikka auto oli uusi, ei se tarkoittanut sitä, että sillä olisi pitänyt rällätä turhia ajoja. Närä oli käynyt lähes joka päivä inuamassa pääsyä koeajolle. Hän olisi kuulemma paras ja puolueettomin henkilö testaaman autoni toyotamaisuus. En ymmärtänyt sitä, sillä luulin kaikkien Toyotojen olevan niin toyotamaisia kuin vain Toyota voi olla. Se ei ollut kuulemma niin, vaan osa Toyotoista sai enemmän rispektiä harrastajien piireissä. Olisin Närän mukaan kuulemma aika korkealla rispektiämpäreiden jaossa. Papparainen tälläsi myös kouraani hänen kerhonsa liittymiskaavakkeen. En liittynyt, sillä en halua olla osa mitään muuta kuin omaa elämääni. Tänään minulla oli suunnitelmissa lähteä ajelemaan, sillä silmäni olivat tottuneet Aristoon parkkiruudussani. Se alkoi tuntua jotenkin omalta, vaikka olikin vain korvikeauto. Hypistelin juuri sen avaimia, kun kännykkäni alkoi soida. Vilkaisin näyttöä ja totesin automyyjän soittavan.

- Mitäs huijari, huikkasin luuriin.
- Täällä ei ole huijari, täällä on 100 % rehellinen automyyjäsi Herkko.
- Vai rehellinen? Eivätkös ne rehelliset automyyjät ole kuolleet jo nälkään?

Linjan toisesta päästä kuului kakistelua ja Herkko jatkoi:

- Minulla on sinulle hyvää asiaa tai huonoa asiaa, riippuu kenen kannalta sitä katsoo.
- Häh, voisitko selventää?
- Minusta minä kerron sinulle huonoja uutisia, mutta minusta sinä saatat pitää niitä hyvinä uutisina.

Vilkaisin puhelinta ja mietin, että olikohan viikon sisällä oleminen saanut minut jotenkin sellaiseen tilaan, etten enää ymmärrä mitä muut ihmiset sanovat. Närän jutut olivat kuulostaneet ihan oudoilta ja nyt Herkko oli samoilla raiteilla. Ehkä minun pitäisi vaihtaa konjakkimerkkiä.

- Voisitko suomentaa tuon äskeisen?
- Minulla on sinulle kaupantekijäinen, voih!
- Saan varmaan sen lakupussisi jämät, tuhahdin luuriin.
- Saisitkin, se tekisi minut eri onnelliseksi.

Haa, nythän tämä alkoi kuulostaa mielenkiintoiselta. Saisin varmaan lumiharjan tai omakustanteisen huollon ilmaisella pesulla.

- Sinä saat ulkomaanmatkan, Herkko täräytti.
- Saan minkä?
- Ulkomaanmatkan ja arvaa minne?
- Eikö sen pitänyt olla matkalahjakortti? Saisin itse päättää minne menen.
- Ne ovat jo lopussa, joten saat meiltä 6 päivän Tokion matkan. Todella hienoa … siis sinulle.
- Oho, olen sanaton.
- Onneksi pääsin vaikuttamaan asioihin, Herkko hörähti.

Mielessäni kävi, että joko Herkko on tällännyt itsensä matkaseurakseni tai sitten matka on joskus 10 vuoden päästä tai lähtö oli jo eilen.

- Kerro nyt loputkin, patistin automyyjääni.
- Lento ei ole suora, vaan Saksan kautta. Saat istua lentokoneessa koko rahalla, meidän firman rahalla.
- Koska lähtö on?
- Siihenkin minä pääsin vaikuttamaan.
- Milloin?
- Kahden viikon päästä. Tuliko yllättäen? Etkö pääse? Voi harmi jos niin on!

Irvistin luuriin ja ilmoitin, että voin lähteä kentälle vaikka saman tien. Huomautin Herkolle, että en kuluta aikaani työpaikassa, vaan olen vapaa toteuttaman mielitekojani milloin tahansa. En voinut olla lisäämättä

- Voi harmi, sinä et ole varmaan käynyt Japanissa kertaakaan? Minulla tuo tulee olemaan jo toinen kerta.
- Et sinä sinne yksin pääse, se on ryhmämatka! Herkko täräytti.
- Häh, miten niin?
- Saatiin halvemmalla kun otettiin useampi matka. Tehtiin pieni kampanja.

Seuraavaksi minulla iski paniikki. Ryhmämatka tarkoitti sitä, että matkalla on mukana opas. Linjan toisesta päästä kuului Herkon hihitystä, joten minun oli pakko kysyä suoraan:

- Oletko sinä matkaoppaana?
- Olen, eikö olekin ihanaa. Saadaan syvennettyä meidän myyjä / asiakassuhdettamme.
- Mutta sinähän et ole käynyt ennen Japanissa.
- En olekaan, mutta olen käynyt Toyotan sisäisen matkaopaskurssin.
- Vai on teillä sellainenkin kurssi.
- Juu, Pasi Kuikka piti sen kun kuuli tästä matkasta. Käytiin Pasin kanssa parissa tunnissa läpi koko Tokio ja lähialueet. Sain todistuksenkin.

Pitihän tämä arvata. Pasi Kuikka, tuo tekniikan puujalka, oli taas saanut sorvattua itsensä jollain tapaa mukaan kuvioihin. Miten voi olla, että maailman pösilöin tumpelo on taas mukana kuvioissa.

- Lähetän matkaohjelman ja informaatiota Japanista päivää ennen reissua. Sopiiko, vai etkö kerkeä sisäistää sitä informaatiotulvaa niin nopeasti? Voit kyllä peruuttaa matkan.
- En tarvitse mitään informaatiota, minulla on Tokion matkaopas ja kokemusta kaupungista, joten hinkkaa hanuriasi niillä papereillasi.
- Kröhöm, meillä on kyllä ihan vessapaperia firman puolesta, Herkko köhi.
- Milloin saan matkaliput.
- Matkatoimisto lähettää ne sinulle suoraan.
- Mikä matkatoimisto?
- Pasin Paluulennot.
- Eih! Parahdin luuriin.

Herkko kertoi, että monitoimimies ja kaikkien huoltomiesten sankari Pasi Kuikka on perustanut äitinsä kanssa matkatoimiston. He myyvät kaikenlaisia matkoja Pasin Paluulennot nimisessä nettimatkatoimistossa. Tuon kuultuani aloin miettiä makuupussin mukaan ottamista, jos vaikka joutuisin yöpymään jossain todella epämääräisessä loukossa. Viimeksi Tokiossa käydessäni hotelli oli ollut hyvä ja erinomaisella paikalla. Sinne pääsi suoraan limusiinibussilla Naritan lentokentältä.

- Harmi jos tuo ei käy sinulle. Voin kyllä ilmoittaa talon johdolle, että asiakkaani ei halua ottaa vastaan matkalahjakorttiaan.
- Eipäs nyt unelmoida turhaan. Minulle käy erittäin hyvin. Soitatko muuten lankapuhelimesta?
- Soitan, miten niin?
- Onko sinulla siinä sakset?
- On kyllä.
- Teetkö minulle palveluksen?
- Millaisen?
- Laita luuri vasemmalla kädellä vasemmalle korvalle. Otat sakset oikeaan käteen ja avaa ne. Laita avattujen saksien terät luurin kierrejohdon molemmin puolin ja purista oikea käsi kiinni.
- Odot…

Aah, linjan toiseen päähän laskeutui ihana hiljaisuus. Painoin itse kännykän punaista luuria ja jäin miettimään tulevaa matkaa. Matka oli aika lyhyt ja Tokiossa olemiseen jäisi käytännössä vain kolme täyttä päivää. Eipä tuo haitannut, sillä ei lahjahevosen suuhun pidä katsoa. Matka-asioita mietiskellen heitin nahkapusakan päälle ja lähdin ulos. Ilma oli kesäkuusta huolimatta aika viileä. Matka ajoittuisi heinäkuulle jos Herkon kaksi viikkoa pitää paikkaansa. Rappuja alas kävellessä päätin laittaa Toyotalle postia ja kysyä matkaa jostain ylempää, sillä Herkon lupailuihin ei voinut oikein luottaa. Nyt oli kuitenkin vuorossa fiilistelyä uutukaisen korvikeautoni kanssa. Siihen oli tullut jo muutamia kilometrejä toimestani. Kurvasin talon kulmalta parkkipaikalla ja näin Närän olevan perse pitkällä tutkimassa autoani.

- Se ei ole mikään Yaris, sinun autosi on tuolla toisaalla, kailotin Närälle.
- Hmph, kyllä minä sen tiedän pöljä, papparainen tuhahti.
- Mitä täällä syynäilet?
- Tutkin, että onko tämä aito Toyota. Mersuja on väärennetty, niin miksei näitäkin.
- Mitä, onko joku ostanut Dacia Dusterin ja tehnyt siitä Mersun maasturin? Aika huimaa jos niin on.
- No eihän ole, ihan pöljä tuollainen ajatuskin. Mersuja väärennettiin Mersuiksi. Ihan paskarotteloita silti, oli aito väärennys tai väärennetty aito.

Kuuntelin Närän selitystä ja jäin miettimään, että alkaakohan pienessä japanilaisessa autossa istuminen todellakin vaikuttamaan käyttäytymiseen noin huolestuttavalla tavalla? Entä jos itse alkaisin kohta vain puhumaan kielillä, kun ajan japanilaista autoa ja vielä väärältä puolen. Tuleekohan minusta vielä kaiken lisäksi vasenkätinen riisinsyöjä? Huh, alkoi ihan puistattaa moinen. Näräkin huomasi sen, koska kysyi:

- Mikä tuli, onko krapula?
- Ei tänään. Ihan vain puistatti tuo japanilainen auto. En varmaan ole vielä sinut sen kanssa. Onko sinulla ollut mitään oireita Toyotasta, näppyjä tai kutinaa tai ihan mitä vain?
- Mitä se napero horisee, ei Toyotat kutise!
- Ei mutta iho voi kutista.

Närä murahteli jotain siihen suuntaan, että minun pitäisi mennä näyttämään itseäni sukupuolitautien poliklinikalle jos kerran niin kovasti kutisee. Ei minua kutissut, kunhan kiusasin papparaista. Eläkevaarin hörinöitä kuunnellessani muistin yllättäen erään asian, jonka tämä entinen trukkikuski oli minulle luvannut. Olin unohtanut aivan totaalisesti koko asian. Otin sen nyt puheeksi:

- Sopiiko sinulle tänään se peruuttaminen täältä Vantaalta Keravalle? Ajattelin nimittäin lähteä ajelulle ja voisin ajaa perässäsi Keravalle. Vai pitäisikö sanoa perässäsi edessäsi?
- Kröööh, kräääh, on tuota ollut vähän lunssaa ja tässä olisi kaikenlaista kiirettä koko kesäksi. Nyt ei kyllä millään kerkeäisi.

Vai ei kerkeä, mitä palturia. Jäärän kanssa on aivan turha alkaa inttää asioista, joten kokeilin toista lähestymistapaa.

- Autosi on niin paska rottelo, etteihän se edes kestä muutaman kilometrin peruuttamista. Korson keskustasta on Keravalle noin kuusi kilsaa. Hajoaako siitä laatikko vai mikä?
- Toyotat kestävät peruuttamista täältä Japaniin vaikka kerran viikossa. Olen sitä paitsi peruuttanut elämässäni enemmän mitä sinä olet ajanut eteenpäin, vaippa!
- Niin joskus nuorempana, mutta nyt taitaa kädet vapista jo niin kovasti, ettet saa autoa kulkemaan suoraan takaperin edes sataa metriä. Ennen oli ennen ja nyt on nyt. Voit kyllä luovuttaa jos haluat.
- Pah, enhän luovuta, sitä iloa en sinulle suo räkänokka.

Aloin laulaa rallatella piruuttani:

- On mulla Toyotaaa, trallallallallaa … on mulla Toyotaaa, mutta vain pakki puuttuu´uuu´uuu…
- Nyt hiljaa pöljä. Mennään saman tien, niin saat nähdä miten vanha hoitaa asian kotiin ja opit itsekin peruttamisen alkeet. Tiedä vaikka joskus saisit autosi ruutuun pakki edessä.

Sanojensa vakuudeksi Närä lähti kohti Yaristaan. Minulle tuli kiire istahtaa omaan autooni. Avasin ovet kaukosäätimellä ja istahdin kyytiin. Tempaisin turvavyön kiinni ja aloin sovittamaan avainta virtalukkoon. Se osui hansikaslokeron kannen kulmaan. Tuijotin hölmistyneenä eteeni, joku oli vienyt Aristostani ratin. Sitten kirosin, istuin jälleen kerran väärällä puolen. Minua alkoi jo ihan oikeasti vituttaa tämä toyotistelu. Ei tainnut olla minun korvikeautomerkki tämä riisinviljelijöiden tekele. Siirryin auton sisällä ratin taakse, ettei Närä vaan saa lisää ilkuttavaa.

Ratin taakse päästyäni loppu hoitui ihan normaalisti. Sain auton käyntiin ja peruutin sen pois ruudusta. Närä oli Yariksellaan jo parkkipaikan reunalla odottamassa minua. Ajoin kinnerin perään ja lähdimme ajamaan kohti Korson keskustaa. En tiennyt, että minne papparainen oli menossa, mutta ajattelin antaa hänelle hieman helpotusta ja sopia lähtöpaikaksi Sokevan kohdalla olevan parkkipaikan. Siitä oli hyvä lähteä kohti Keravaa. Soitin matkalla vauhtipapalle ja kerroin mitä olin ajatellut. Se tuntui sopivan itse suorittajalle, joten ajoimme kyseiselle parkkipaikalle. Parkkipaikalla pysähdyimme sopimaan peruuttamisesta.

- Peruutat vaikka Citymarketin parkkihalliin. Tarjoan siellä sinulle jätskit, lupasin hövelisti.
- Saanko itse valita jäden? Närä kysyi.
- Ihan vapaasti.
- Entä jos peruutan Prisman katolle, niin saanko jäden ja pakastepizzan?
- No et! Peruutat vain sinne Citymarketin parkkihalliin.
- Pihtari, kitupiikki, Närä jupisi.

Kukahan tässä pihtari ja kitupiikki oikein oli, puhisin itsekseni. Ei tätä peruuttamista tehdä minkään palkkion toivossa, vaan se oli luvattu tehdä mikäli minä ostan jonkun toisenmerkkisen auton. Nyt minulla oli alla joku toinen auto kuin Rutinoff. Närä paukautti Yariksen oven kiinni mielenosoituksellisen kovaa ja ilmoitti ikkunasta valitsevansa itselleen jonkun kalliin pakettijäätelön, jonka söisi ihan taatusti yksin. Minulle tuo oli ihan yksi ja sama, enhän rajoittanut sitä mitenkään.

Viimein peruuttaminen saattoi alkaa ja Närä peruutti punaisen Yariksensa tielle perä kohti Keravaa. Minä ajoin hänen perässään ja varmistin, että peruuttaminen tapahtuu luvatusti peileistä. Samalla pystyin varmistamaan, ettei kohelo pappaperuuttaja peruuta kenenkään jalankulkijan päälle. Epäilin nimittäin vahvasti, että peruuttajan keskittyminen voi herpaantua noin pitkäkestoisessa taaksepäin liikkumisessa. Tavallaan tuossa etenemisessä oli yksi hyvä puoli. Närä noudattaisi kerrankin nopeusrajoituksia. Se kun oli vauhtivaarille aika vaikeata normaalissa etenemisessä.

Alku lähti sujumaan hyvin. Närä polkaisi kaasua aika reilusti ja alkoi edetä taaksepäin mielestäni turhankin kovaa vauhtia. No omapahan on auto jos ajaa sen takaperin ojaan. Poliisille siinä olisi kyllä selittämistä, mutta sekään ei olisi minun päänsärkyni. Väittäisin vain sattuneeni paikalle jos jotain kysyttävää tulisi. Kertoisin kyllä mielelläni, että tunnen papparaisen ja tiedän hänen olevan hyvin holtiton ja arvaamaton kuljettaja, jolta pitäisi ottaa kortti pois.

Noin kilometrin edettyämme sain taakseni ison mustan Volvon, joka välkytteli valoja. Avasin kuljettajan sivuikkunan, eli ojanpuoleisen lasin ja viittoili sieltä, että mene ohi. Sieltähän ne pellon puolelta muutkin traktorit menevät, hihittelin mielessäni. Volvo välkytteli vielä hetken valojaan ja ohitti meidän sitten risteysalueella moottoria liian pienellä vaihteella huudattaen. Volvossa myös heilui ja huojui joku kuin heikkopäinen. Tarkensin katsettani ja totesin sen olevan Pasi Kuikka. Volvon paineltua meistä ohi alkoi puhelimeni soida. Se oli Pasi.

- Haloo, vastasin luuriin.
- Näitkö minut Rutinoffin kuski?
- Enpä voinut olla huomaamatta.
- Enkö mennytkin rivakasti ohi? Kuulitko moottorin tuottaman voiman äänen?
- Enpä voinut olla kuulematta.
- Miksi sinä ajat eteenpäin jos Närä kerran peruuttaa?

Niin miksi? Joku toinen olisi kysynyt, että miksi Närä peruuttaa, mutta ei Pasi.

- Minne te olette menossa? Minäkin voisin tulla. Minulla on sinulle uutisia.
- Keravan Citymarkettiin jäätelölle.
- Olen siellä kohta. Odotan parkkihallissa, heippa Rutinoffin kuski.
- Hei vaan!






© Rauno Vääräniemi