Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

23.3.2014

Ariston koeajo


Minua puistatti. En ollut varma, johtuiko se siitä, että olin astumaisillani sisälle Toyotan merkkiliikkeeseen ihan omasta vapaasta tahdostani vai äskeisestä taksikyydistä. Autotalon ovet avautuivat automaattisesti lähestyessäni niitä. Jäin seisomaan ovien väliin hetkeksi. Olin kuin giljotiinissa, sisälle vai nou, vai nopea loppu automaattiovien lävistäessä minut. Jos luottokorttini jäisi tuossa viimeisessä tapauksessa autoliikkeen sisäpuolelle, saattaisin olla jopa puolikkaana ihmisenä maksava asiakas. Ajatukseni katkesivat kuin liian tiukalle vedetty kannenpultti, kun Herkko pomppasi sivusta eteeni.

- Tadaa, automyyjäsi Herkko Herkoila on paikalla, mies mesosi.
- Juu, näin olin ymmärtävinäni puhelustasi.
- Toi sinulle pahan automaattikahvin, saat kärsiä siitä seurassani.

Herkko tälläsi kouraani pahvimukillisen omituisen näköistä litkua. Se tuoksahti etäisesti kahvilta. Maistoin varovasti ja kyllähän se maistuikin etäisesti kahvilta.

- Hieman jännä maku, totesin toisen hörpyn jälkeen.
- Eikö olekin? Se ilmestyi kahviin kun automaattiin lisättiin lihaliemi.

Se selitti paljon, esimerkiksi nesteen pinnalla etäisesti rasvaa muistuttavan klöntin. Se siis oli rasvaa. En ottanut enää kolmatta hörppyä, vaan laskin kahvimukin erään esittelyauton katolle.

- Mennäänkö katsomaan autoa? Herkko kysyi.
- Tottahan toki. Minä haluan päästä myös koeajolle sillä. En todellakaan osta edes säkkiä säkissä ilman, että tarkastan sen.

Automyyjä pysähtyi niille sijoilleen, kääntyi minua päin ja sanoi erittäin närkästyneen kuuloisella äänellä:

- Olen ollut ostamassa itselleni tätä autoa. Se on käynyt läpi vaativat yksityiskohtaiset tarkastukset maan parhaimpien ammattilaisten toimesta. Mitään vikaa on turha etsiä koeajolla ja yrittää saada hintaa alaspäin. Sitä paitsi tästä on tullut lukuisia puhelin- ja sähköpostitiedusteluita viimeisen vuorokauden aikana.
- En minä tingi, se on köyhien harrastus. Haluan vain tietää miltä tuntuu ajaa väärältä puolen. Ja miten niin tiedusteluita tullut, eihän auto ole ollut missään myynnissä?

Kävelimme Ariston vierelle ja Herkko poisti suojapeiton. Hän oli juuri rullaamassa sitä kasaan, kun paikalle asteli toinen automyyjä paperinivaskan kanssa. Hieman tuohtunut vanhempi mieshenkilö alkoi sättiä myyjääni:

- Mitä tämä oikein on? Olet tulostanut tällaisen määrän paperia ihan turhaan. Minä en nyt oikein ymmärrä minkä takia lähetät itse itsellesi sähköpostia jostain autosta ja vielä tulostat ne. Tällä menolla meidän tulos valuu kopiopaperikauppiaalle.

Odotin Herkolta jotain vastausta, mutta mitä vielä. Mies luikahti sisälle Toyota Aristoon ja laittoi ovet lukkoon. Niinpä astuin paikalle tulleen toisen myyjän viereen ja vilkaisin hänen kädessään olevaa paperinivaskaa. Myyjä jatkoi avautumistaan:

- Siis nämä tässä ovat vain murto-osa siitä paperivuoresta, joka majailee meidän päätulostimen vierellä. Vai pitäisikö sanoa, että tulostin majailee sen paperivuoren alla.
- Herkko taitaa olla kiintynyt tuohon autoon, totesin.
- Niin kuin kaikkiin muihinkin harvinaisiin Toyotan malleihin. Luoja mikä taistelu on saada myytyä joku harvinaisempi Toyota jollekin oikealle asiakkaalle. Onhan se muutaman ostanutkin itselle, mutta vaimo laittaa nykyisin vastaan uusissa autohankinnoissa. Oletko muuten ostamassa tätä autoa?
- Joo olen.
- Tulit ihan oikeana päivänä. Myyntipäällikkö ilmoitti eilen, että nyt tämä yksilö lähtee hallista tilaa viemästä 9999 euron hinnalla.

Katselin Aristoa ja ympärilleni, mutta en nähnyt missään mitään infoa tarjouksesta. Kerroin havainnoistani myyjälle. Tämä puisteli päätään ja kertoi Herkon tehneen kaikkensa, ettei auto olisi missään myytävien autojen listoilla. Myös siihen laitetut hintalaput mies oli riipinyt pois kerta toisensa jälkeen.

- Fakta on kuitenkin se, että auto lähtee euroa vaille kympillä. Myös kaupan päälle tulee jotain, mutta siitä on nyt talon sisällä hieman kiistaa.
- Miten niin kiistaa, eikö sen pitäisi olla selvillä autoa myydessä?
- Periaatteessa kyllä, mutta käytännössä tilanne on nyt toisin.

Myyjä kertoi, että kiistaa on siitä, että annetaanko asiakkaalle matkalahjakortti, kahvinkeitin, tuulipuku vai lakritsipussi kaupan päälle. He olivat jakaneet jossain kampanjassa matkalahjakortteja ja sellaisia olisi vielä jäljellä. Herkko puolestaan oli tuonut esille muut vaihtoehdot. Varsinkin suurena lakritsin ystävänä hän oli painottanut viimeistä vaihtoehtoa. Se olisi myös firmalle halvin.

- Me emme mielestäni voi kuitenkaan lähteä siitä, että tuore Toyotan omistaja hymyilee leveää hymyään hampaat mustina. Mielestäni se ei sovi tämän firman eikä merkin imagolle, myyjä huomautti.
- Minäkin ottaisin mieluimmin sen matkalahjakortin.
- Asia selvinnee ajastaan, mutta joka tapauksessa saat kaupantekijäisen, joskin myöhässä.
- Noh, autoahan tässä ollaan ostamassa eikä kaupantekijäistä.

Sivusilmällä kiinnitin huomiota Aristoon ja sisällä olevaan Herkkoon. Hän huitoi tulemaan luokseen. Osoitin itseäni ja sain vastaukseksi nyökkäyksen. Toinen automyyjä huokaisi, muistutti tarjoushinnasta ja pyysi tulemaan luokseen mikäli Herkon kanssa tulee jotain ongelmia. Sain mieheltä käyntikortin, siinä luki Harri Herkoila. En kerinnyt kysyä mitään, kun sain vastauksen:

- Olen hänen isoveljensä, valitettavasti.

Harri poistui ja minä astuin Ariston vierelle ja istahdin auton ratin taakse oikealle puolen. Herkko istui vasemmalla apukuskin puolella.

- On tämä vaan peli. 15 000 euroa olisi ihan hyvä hinta. Olen ajatellut hinnoitella tämän uudelleen.
- Kerroit aikaisemmin hinnan olevan 13 990 euroa.
- No juu, se oli silloin ja ajat ovat siitä kovin muuttuneet. Olisit laittanut käsirahan tiskiin, niin auto olisi sinun sillä hinnalla.
- Jaa, no mikähän se tämän päivän hinta on?
- 16 990 euroa.
- Puhuit äsken 15 000 hinnasta. Mistä tuo 16 990 oikein tuli?
- Sanoin, että 15 000 euroa olisi hyvä hinta, mutta tulin siihen tulokseen, että 16 990 euroa on vielä parempi hinta. Sehän voi tuntua kovalta jos ei ole rahaa, mutta sillehän me täällä autokaupassa emme voi mitään. Voin toki tarjota rahoitusta 29 prosentin korolla.
- Täh?
- Niin, siihen tulee toki päälle luotonperustamiskulut 2000 euroa ja kuukausittainen laskutuslisä 65 euroa.

Kuuntelin ihmeissäni Herkkoa. Mies oli todellakin sekaisin kuin romanialainen seinäkello. Rykäisin korostetusti ja osoitin näköpiirissä olevaa vaihtoautorahoitustarjousta. Siinä luki, että rahoitus 2,9 % eikä muita kuluja 10 000 euroon ja kolmeen vuoteen saakka.

- Minä arvasin tämän, Herkko huokasi ja hautasi päänsä käsiinsä.
- Minkä?
- Että tämä päivä tulee vielä eteen.
- Tarkennatko?
- Joudun luopumaan tästä rakkaasta Aristostani.
- Harri muuten mainitsi sellaisen seikan, että tämä auto olisi laitettu eilen tarjoukseen ja saisin vielä kaupantekijäisen.
- Typerä isoveikka juorukello, plääh!

Sen sanottuaan Herkko pomppasi autosta ja komensi minut seuraamaan. Menimme hänen työpisteelle, jossa jouduin esittämään ajokortin ajolupaa varten. Ajolupaa täytellessä myyjäni jupisi, että halvalla menee eikä tässä talossa ymmärretä mitään bisneksen teon päälle, vaan jaellaan autoja lähes ilmaiseksi ja vielä kylkiäisten kera. Sanojensa vakuudeksi hän nosti pöydälleen avatun lakritsipussin, josta otti suuhunsa mustan namun.

- Ei näitä hommia muuten kestä, Herkko sanoi.

Siinä kohtaa koin takauman. Ihan kuin olisin kuullut tuon joskus aikaisemminkin. Kelasin muistoja ja päädyin toiseen Toyota-liikkeeseen. Olin ollut vuosia sitten käymässä Närän kanssa toisessa merkkiliikkeessä ja olin törmännyt siellä automyyjiin, jotka söivät lakritsia aivan tajuttomasti. Siitä oli tosin ollut silloin vain hyötyä, sillä myyjät vaihtoivat konjakkipullonsa lähihuoltoasemalta ostamiini lakritseihin. Minulle kauppa oli ollut erinomainen, monen monta humalaa kantava. Herkko ojensi lakupussia minua kohti ja kysyi:

- Otatko, voimme hymyillä sitten toisillemme mustilla hampailla?
- Ei kiitos, en käytä juurikaan karkkia, pyörittelin päätäni.

Se oli totta, sillä en ollut mikään karkin suurkuluttaja. Söin suklaata mikäli halusin jotain makeaa. Olin päässyt siitä himosta aika lailla irti.

- Siinä tapauksessa kaadan vain itselleni, myyjäni ilmoitit ja kumosi lakupussin suuhunsa.
- Ole hyvä vaan.

Sain lopulta käteeni lakritsin tuhriman ajoluvan. Otin kiinni varovasti sen reunasta ja laitoin paperin povitaskuun. Herkko ilmoitti ajavansa auton ulos pääoven eteen. Saisin kuulemma lähteä koeajolle kuin kuningas suoraan heidän pääoveltaan.

- Käyn vielä yhden jutun, koeajolle pitää lähteä punaiselta matolta, hän huikkasi poistuessaan varaosamyynnin suuntaan.

Kohautin olkapäitäni ja lampsin ulos liikkeestä. Onneksi ei ollut mitenkään kylmä ilma. Jäin odottelemaan ovenpieleen koeajoauton saapumista. Mietin samalla Herkon kiintymistä autoon. Onhan se tavallaan harmi, ettei noin intohimoinen harrastaja voi toteuttaa kaikkia unelmiaan. Ja vielä vaimon määräyksestä. Mihin tämä maailma on oikein menossa, kun naiset määräilevät autoasioissa ja rajoittavat miesten autohankintoja. Se oli minulle vallan vierasta ja outoa. Taidan sittenkin pysyä visusti poikamiehenä, niin saan hankkia mitä vain ja koska vaan. Ajatukseni katkesivat, kun hopeinen Aristo kurvasi nurkan takaa eteeni. Auto peruutettiin aivan pääoven eteen.

Luulin pääseväni suoraan ratin taakse, mutta mitä vielä. Automyyjäni pomppasi autosta spray-purkki kädessään. Mitään sanomatta hän alkoi maalata punaisella spraylla asfalttia auton ympärillä. Hetken sprayn suhinan jälkeen koko auto oli ympyröity punaisella maalilla.

- Tadaa, Aristo on nyt punaisella matolla. Huomautan, että tämä mattoni on symbolinen, sillä varastossa ei ollut punaista mattoa, vaan ainoastaan punaista maalia, Herkko hehkutti.
- Juu, hieno on.
- Hyvä, mennään sitten. Minä ajan ja sinä istut viereen.

Hetkinen, mitä häh? Eihän tämän nyt näin pitänyt mennä. Minä olin kirjoittanut ajoluvan ja nyt joutuisin istumaan pipipäisen myyjän kyydissä. Ei tule tapahtumaan. Kiersin auton oikealle puolelle ja jäin seisomaan oven eteen. Ilmoitin myyjälleni:

- Minä olen asiakas, minä olen ostamassa tätä autoa ja MINÄ myös KOEAJAN sen!
- Pah, no aja sitten, mutta tulen mukaan opastamaan auton käytössä.
- Sen kun tulet.

Istahdin kuljettajan jakkaralle ja apukuskini tunki viereeni. Olikin yllättävän vaikeata istua väärällä puolen autoa. Onneksi tämä oli automaatti, niin ei tarvitse miettiä miten vasemmalla vaihdetaan vaihteita. Vilkaisin keskikonsolin nappeja ja koin kulttuurishokin. Osa namiskoista oli merkattu vain japanilaisilla harakanvarpailla. Oli siellä selviäkin nappeja, kuten AM, FM, CD ja TV. Mietin varmaan liian pitkään vierasta kabiinia, kun Herkko pääsi kommentoimaan:

- Etkö haluakaan ajaa? Minä kyllä voin, siirryhän siitä …
- No enhän siirry. Pidä se perseesi ihan omalla penkillä!
- Oookkei, ei pidä hermostua.

Käynnistin auton, kiskoin turvavyön kiinni ja siirsin vaihdevalitsimen D-asentoon. Auto lähti liikkeelle aika kevyellä kaasunkäytöllä. Herkko vaahtosi vieressä vääntömomentista, suorituskyvystä ja Ariston erinomaisen luotettavasta tekniikasta. En antanut sen häiritä, vaan keskityin pitämään auton tiellä. Oli aika sairaan outoa ajaa ojan puolelta. Jos pitäisi ohittaa rekka, niin tekisin sen varmaan vaistomaisesti jalkakäytävää pitkin. Onneksi tämä koeajoajankohta oli päivällä, niin missään ei ollut pahemmin ryysistä. Olimme edenneet muutaman kilometrin noin neljääkymppiä, kun Herkko alkoi usuttaa:

- Paina kaasua, kyllä Toyota lähtee!
- Kuka tässä ajaa, sinä vai minä?
- Minä voin kyllä ajaa jos haluat?
- EN HALUA!
- Nämä autot ovat tehty ajamista varten, Herkko yritti vielä.
- Niin, ja minähän ajan tässä nyt.

Apparini mutisi jotain siihen suuntaan, että voisi suositella minulle Jopo-kauppaan menemistä ja sieltäkin lähinnä kolmipyöräisen ostamista. Häpäisisin kuulemma koko Toyotan brandin olemalla tientukko näin tehokkaalla autolla. Olin ajellut tähän asti vain läheisiä pikkukatuja autoon tutustuen, kun automyyjän kitinä alkoi suoraan sanottuna tympäistä. Suuntasin keulan kohti Kehä kolmosta ja rampille päästyäni oikaisin kaasujalan.

- No nyt lähtee! Herkko riemastui. – Ratin napeilla voi muuten vaihtaa käsin.
- Ei tarvitse, en osta automaattia vaihtaakseni käsin.

Olin oppinut sen aikoinaan Werneri Warrelta. Jos ostaa automaatin, niin silloin ei vaihdella käsin, vaikka vaihteisto tarjoaisikin sellaisen vaihtoehdon. Seisoin kaasupolkimen päällä ja vedin Ariston muun liikenteen seassa vasemmanpuoleiselle kaistalle. Kyllä lähti, pitää myöntää. Nopeusmittari nousi hetkessä yli satasen. Onneksi vasen kaista oli vapaa pitkälle eteenpäin. Tikkurilan kohdalla Herkon naama alkoi muuttua vaaleaksi.

- Ku-ku-kuule, tuossa on kohta peltipoliisi ja mi-mi-minä istun tässä normaalilla kuljettajan paikalla.

Niinpä muuten olikin, kelasin nopeasti päässäni ja tarkensin katsettani. Toisaalta houkutti kokeilla, että kummasta tulisi maksumies, mutta taas toisaalta turha niitä sakkoja on maksella, joten tallasin jarrua.

- Puuh, se-hän oli lähellä, Herkko pyyhki otsaansa.
- Heikot hermot vai krapula? utelin häneltä.
- Varmaan sinne hermojen puolelle. En yleensä lähde koeajoihin mukaan tästä syystä.
- Nyt lähdit.
- Halusin ajaa itse.

Heitin vanhan Honkkarin rampista ulos kehältä ja kysyin appariltani:

- Kaahataanko takaisin?
- Jos vaikka mentäisiin rauhallisemmin noita pikkuteitä.

Sehän sopi minulle vallan mainiosti, sillä en pitänyt kaahaamisesta. Kyllä autossa sai tehoja olla, mutta ei sillä tarvinnut silti kaahata ja itseään tappaa. Tein siis toiveiden mukaan ja kiertelin Heurekan kautta Tikkurilan keskustaan ja sieltä pikkuteitä pitkin takaisin lähtöpaikkaan. Ajoin Ariston pääoven vieressä olevaan tyhjään ruutuun ja sammutin moottorin. Herkko kimposi autosta todella nopeasti ja huuteli poistuessaan:

- Pikatoimitus, palaan kohta työpisteelleni, mene sinne.






© Rauno Vääräniemi