Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

16.3.2014

Kiipittsanse


Makasin pizzakoomassa sohvalla, kun kännykkäni alkoi soida. Nappasin puhelimen sohvapöydältä ja vilkaisin näyttöä. Ihan tuntematon numero. Meinasin jättää vastaamatta, sillä siellä olisi todennäköisesti taas joku ajovalopoltinkauppias, joka halusi myydä 1000 % tehokkaammat tuikut Rutinoffiini. Eivätkö ne tollot tajua, ettei Rutinoffini jaksa edes käynnistyä niin tehokkaiden polttimoiden ollessa kytkettynä? Olin kerran aikaa sitten kokeillut tehokkaampia polttimoita sillä seurauksella, että kiihtyvyys putosi puoleen ja huippunopeus ei yltänyt enää edes kuuteenkymmeneen. Sinällään tuo huippunopeuden tippuminen ei haitannut, mutta kun päivänvalo ei meinannut riittää lähikaupassa käyntiin autolla, niin se alkoi tympiä.

- Rutinoffin kuski, vastasin puhelimeen.
- Hei Rutinoffin kuski, täällä on luotettava Toyota-automyyjäsi Herkko Herkoila.
- Kato äijä, olet vielä hengisssä.
- Siitä Toyota Aristosta soittelen. Oletko kiinnostunut vielä ostamaan?
- Olen, mutta eikö se ollut varattu sinulle?
- Juu, tuota … kun vaihtoehto oli muuttaa siihen asumaan tai jättää se ostamatta, niin … tuota päädyin mamman viereen … enkä siis osta sitä.
- Kiva, ei kun tarkoitan, että voi miten ikävää sinun kannaltasi.
- Pääsetkö milloin tulemaan?

Tämä tuli nyt kovin äkkiä. Täysi vatsa oli vienyt hetkeksi ajatukseni ihan muualle kuin autokaupoille. Sitä paitsi mitä minä edes tekisin korvikeautolla? Sitten muistin Ramben tämänpäiväiset sanat, että elämässä pitää elää eikä nyhjätä vain kotona sisällä. Hmmm, siinä voisi kyllä olla puolensakin. Voisinhan minäkin kokeilla elää vähän reteemmin. Rahastahan se ei ollut kiinni, lähinnä periaatteista. Karjaisin innoissani puhelimeen:

- Taksi!
- Anteeksi mitä? Herkko kummasteli.
- Ööö, siis tulen taksilla sinne ihan kohta. Tehdään kaupat saman tien.
- Hyvä, nähdään kohta. Tarjoan kaupan päälle pahat automaattikahvit, se on meillä talon tapa.

Takaraivossani jyskytti vielä pieni epävarmuus könytessäni ylös sohvalta. Mihin hittoon parkkeeraisin sen korvike-Toyotan? Rutinoffin voisi tietysti ajaa johonkin talliin. Tallista tulikin mieleeni, että se pitäisi varmaan huoltaa, sillä edellisesti huollosta oli aikaa jo melko paljon. Otin saman tien puhelun Villen pajalle.

- Villen paja, Ville puhelimessa.
- Rutinoffin kuski täällä terve.
- No terve. Mitäpä mielessä?
- Tekisitkö Rutinoffiin huollon ja ottaisit sen säilytettäväksi johonkin katon alle epämääräiseksi ajaksi?
- No mitäs nyt on käynyt?
- Ei mitään isompia. Ajattelin käydä vain vieraissa.
- No mitäs tuo nyt tarkoittaa, siis ihan suomeksi?
- Ajattelin ostaa korvikeauton ja elää reteesti.
- Jaa, no eiköhän se järjesty.
- Haetteko sen täältä?

Ville lupasi järjestää jonkun hakemaan. Kerroin hänelle tämän uuden asunnon osoitteen ja lupasin jättää avaimet auton sisälle ja ovet auki. Ville nauroi, että ihan sama onko siinä avaimet vai ei, kyllä he sen saavat liikkeelle. Säilytystilaakin löytyisi jostain Rutinoffin verran, eikä säilytysajan suhteen ollut niin tarkkaa. Pyysin häntä laittamaan laskut sähköpostitse sekä huollosta että säilytyksestä.

- Sen verran vielä kysyisin, että olihan tämä nyt se sinun alkuperäinen Rutinoff eikä sen vanhan muorin auto?
- Minun oma, muori on vielä voimissaan.
- Voi tulla pitkä odotus, Ville naurahti.
- Mikäpä se pahan tappaisi?

Lopetimme puhelun ja jäin hetkeksi miettimään sitä toista Rutinoffia, joka olisi tulossa omistukseeni jossain vaiheessa. Suostuisikohan taloyhtiö ostamaan lisää maata Vantaan kaupungilta, että saisin kaikille autoilleni tolppapaikat? Toinen vaihtoehto olisi ostaa joku naapurikämppä ja ottaa siihen vuokralainen ja ilmoittaa, että pysäköi mahdollisen autonsa ihan minne tahtoo, mutta ei taloyhtiön parkkipaikalle.

Parkkiasioita funtisiessani etsin kännykästäni taksin numeroa. En löytänyt siitä muuta kuin Tomppa Pomon pilkkutaksinumeron. En halunnut mennä Herkon luo millään vanhalla Talbotin raadolla, joten avasin kännykän nettiselaimen ja etsin sen avulla ihan oikean taksikeskuksen numeron. Soitin tilausnumeroon, jossa pirtsakka tyttö lupasi järjestää kyydin osoitteeseeni tuota pikaa. Suoriuduin puhelun jälkeen nopeasti ulos kadun varteen pirssiä odottelemaan. Hyvä kun kerkesin saada kädet laitettua taskuun, kun eteeni pysähtyi pörisevä mopoauto. Se ei ollut hullun ämmän mopoauto, vaan ihan joku muu. Kirosin mielessäni, että joko tämä Vantaan kaupungin säästöpolitiikka oli edennyt takseihin asti ja Mersut olivat vaihtuneet mopoautoihin. Pöristimen katolla ei näkynyt taksikylttiä, mutta onhan se säästö voinut yltää kyltteihinkin. Mopoauton appparin ovi avattiin ja sieltä nousi ulos hupparipäinen kundi, joka tiedusteli:

- Tiedäksä kuule et mis o sellanen Merkillinen autokorjaamo?
- Tiedän. Mitäs te siellä?
- Meillon siellä yx amiksen tunti.
- Ai mikä?
- Kuinka poistan välyksen jakoavaimesta.

Kuulosti ihan Romu-Reiskan tunnilta, joten pojat olivat menossa ihan oikeaan osoitteeseen. Neuvoin heidät tekemään U-käännöksen ja oikean reitin korjaamolle. Ei se monen mutkan takana ollut, mutta vähän syrjässä isommalta kulkuväylältä.

Pörpöttimen kadottua näkyvistä ja kuuluvista, jäin odottelemaan taksiani. Meni varmaan vartti, ennen kuin tietä pitkin lipui musta 124-korimallin Mersu. Valitettavasti sen katolla oli taksikyltti ja siinä paloi valo. Olin jotenkin niin hämmentynyt tuota näystä, etten tajunnut luikkia pakoon, vaan jämähdin tuijottamaan auton lipumista. Sen vauhti ei päätä huimannut. Kiesi pysähtyi kohdalleni ja huojahteli siinä hetken. Aloin voida pahoin sen huojahtelua katsellen. En halunnut lähteä merille, vaan mennä laadukkaan saksalaisauton kyydissä ostamaan korvikeautoa. Huokaisin syvään, astuin Mersun vierelle ja avasin takaoven. Hyvä, että sain oven auki kun kuski alkoi pölistä:

- Minä jo ajattelinkin, että kuka se näin kaukana asuu kun ei navigaattorikaan tuntenut tuota suoraa reittiä, vaan ajatti minut sieltä ja täältä, kähkähkäh!
- Tomppa Pomo, mitä sinä tällaisella autolla ajelet?
- Kähkähkäh, huomasitko taksikyltin?
- Huomasin.
- Hiiihooo, mutta huomasitko mikä siitä puuttuu?
- Se on varmaan jostain nurkasta rikki, eli siitä puuttuu palanen muovia.
- Käkäkäkäää, väärin, kerrassaan väärin!

Istuin kyytiin ja Tomppa alkoi selittää, että hän on nyt virallinen taksikuski, eli kyltistä puuttuu pilkku. Hän ei saanut taksilupaa Helsinkiin, sillä katujen nimet menivät aina sekaisin. Vantaalle hän pääsi ajamaan jollain vähemmistöjen kiintiöllä.

- Mihin vähemmistöön sinä kuulut?
- Kähkähkäh, ostin vanhan romanien hevoskärryjen vetoauton ja ilmoitin, että minuun kohdistuu rasismia.
- No just. Mistäpä noin lennokas idea?
- Pasi Kuikka neuvoi, se kun tietää kaiken.
- Aika lopussa tuntuu olevan tämä autokin. Onko paljonkin ajettu?
- Ei paljon, vain 385 tkm, eli paljon vähemmän kuin Talbotilla. Lisäksi tämä on automaatti ja dieseli ja paljon hiljaisempi koneen ääni mitä Talbotissa, vaikka se on bensa-auto.
- Mahtoi olla tyyris peli.
- Ei ollut, maksan tätä joka kuukausi viisikymmentä euroa Eemeli Möttöselle. Hän on minun suosikkiautokauppias. Niin kohtelias ja vilpitön mies.
- Voi paska.
- Tuliko kakka?
- Ei tullut, kirosin vain sitä, etten ole itse tajunnut sitä miten mainio autokauppias Möttönen on.
- No, meillä onkin se ero, että minä tajuan ja sinä et, kähkähkäh!

Kerroin Tompalle osoitteen, joka ei kertonut miehelle yhtään mitään. Mainitsin siellä olevan Toyotan autoliikkeen, niin johan suharin nuppiin syttyi tietämyksen valo. Päästyämme matkaan Tomppa kertoi lisää uudesta autostaan. Ensinnäkin autosta oli löytynyt vaikka kuinka paljon ravilehtiä. Jouset olivat sen vuoksi loppu, että autolla oli vedetty hevosia. Ihmettelin kilometrilukemaa. Tomppa vakuutteli sen pitävän paikkaansa, siitä oli automyyjältä ihan kirjallinen todistus. Keskustellessamme tutkailin autoa tarkemmin ja totta tosiaan, siinä oli kaikki taksiauton vermeet.

- Miten sinun pilkkutaksibisneksen nyt käy?
- Sinähän muistat, että asun Jakomäessä.
- Juu.
- Palkkasin yhden paikallisen ajamaan sillä Jakomäen Hutsu+ -linjaa.
- Täh, siis mitä linjaa?
- Se vähän kuin se meitä kopioinut Kutsu+ -juttu. Me kuskaamme paikalliset hutsut turvallisesti kuppilaan ja takaisin. Ollaan yhteistyössä paikallisten juottoloiden kanssa. Nyt on neuvottelut menossa parin vähän etempänä olevan paikan kanssa. Voi olla, että joudutaan laajentamaan.
- Toinen Talbottiko?
- No ei, kähkähkäh, vaan kuomullinen peräkärry tai asuntovaunu jos rahat riittää.

Onneksi olin vöissä, sillä olisin muuten pudonnut penkiltä. Suunnitelmat kuulostivat niin Tompalta kuin vain olla voi. Lisätietoina Tomppa kertoi, että Pasi Kuikka oli tehnyt laajentamissuunnitelmat, sillä hän oli pilkkutaksiyhdistyksen puheenjohtaja ja aivot. Hitto, nuo jätkät olisivat ideoineen Amerikassa jo miljonäärejä. Siellä kun riitti höhliä asiakkaita paljon enemmän mitä täällä varautuneessa Suomessa.

- Miksi sinä sinne Toyotalle olet menossa? Oletko alkanut potkimaan niiden peltejä?

Mietin hetken aikaa, että mitä vastaisin tuolle liian pieneen pukuun pukeutuvalle höhlälle, joka istua pönötti Mersun kuskinjakkaralla koppalakki päässään. Päätin olla rehellinen.

- Menen ostamaan itselleni Toyotan.
- Raukka, kähkähkäh, eikö ole varaa Talbottiin tai edes Mersuun?
- Ei, kaikki eivät ole syntyneet sinun lailla kultalusikka suussaan.
- Hiiihoooohiiiihooo, olen aika onnellisessa asemassa, sillä asun arvostetulla Jakomäen asuinalueella ja minulla on kaksi autoa, Tomppa hirnahteli.
- Sanos muuta.
- No enhän muuta, hulluko olet, kähkähkäh!

Toivoin matkan olevan jo ohi, mutta mitä vielä. Huomasin keskustelun lomassa, että olimme menossa Keravaa kohti, eikä tarkoittamaani autoliikettä. Tiedustelin Tompalta asiaa ja mies hölmistyi:

- Navi näyttää ihan oikein, katso.

Kurkkasin penkkien välistä ikkunaan kiinnitettyä navigaattoria. Äkkiä katsottuna se näytti ohjaavan meitä Keravalle. Kun katsoin sitä tarkemmin, huomasin koko aparaatin olevan telineessään väärinpäin.

- Tuota noin, se navigaattori on telineessään ylösalaisin.
- Aaaaaaagggh, ei voi olla totta. Ilmankos ajoin aamulla Kaivopuistoon kun piti mennä Korsoon. Sitten en löytänyt Tikkurilasta rautatieasemaa. Jätin asiakkaat KRP:n pihalle.

Ehdotin Tompalle, että jospa hän pysäyttäisi vaikka seuraavalle linja-autopysäkille ja kääntäisi navigaattorin oikein päin. Jos laitteessa olisi ollut ääni päällä, niin asennusmoka olisi tullut havaittua aikaisemmin. Ääni ei ollut Tompan mukaan sen vuoksi päällä, etteivät asiakkaat häiriytyneet. Mielestäni se oli tässä kyydissä kaikista pienin paha. Lisäksi navigaattori oli yksinpuoleisesta höpöttämisestä huolimatta paljon älykkäämpää juttuseuraa mitä itse taksikuski. Tomppa pysähtyi linja-autopysäkille, käänsi navigaattorin oikein päin ja totesi:

- Hei, nythän minä ymmärrän mitä tuossa navigaattorin näytössä lukee, en ole enää Kiinassa, kähkähkäh!
- Ollaan mielellään ihan Suomessa, komppasin kuskiani.
- Lupaan ottaa ajan kiinni, Tomppa vakuutteli.

Sen hän myös teki ja maailma peittyi takanamme mustaan kärypilveen. Vanha Mersu liikkui kuin viimeistä päivää. Ei vauhti sinällään kova ollut, auto vain huojui jo 80 nopeudessa niin pahasti, että pelkäsin sen kaatuvan.

- Onkohan se kilometrimäärä ihan oikea, tuntuu olevan tämä alusta aika löysä?
- Nääää, näää, näää, kateelliset vaan nillittää takapenkillä, kähkähkäh! Tämä on laatuauto ja asiakasmukavuuspainotteinen. Möttönen sanoi niin, kun kerron auton tulevan taksikäyttöön.
- No eipähän ainakaan tarvitse miettiä, että yrjöääkö kapakasta kotiin kyydin tilannut vai ei.
- Mistä arvasit? On muuten eräskin ykä ollut kyydissä takapenkillä. Haisteleppa, haisee varmaan edelliset vielä jos tarkkaan nuuhkit.
- No hyi hitto!
- Niinpä, niin minäkin sanoin sille asiakkaalle ja otin viissatasen siivousrahaa.

Tomppa kertoi tienanneensa jo sievoisen summan ykäilevillä asiakkailla. Aika moni siivousraha oli tosin vielä perinnässä, mutta siihenkin Möttösellä oli ollut hyvä keino. Autokoijari oli ehdottanut, että perustetaan perintäfirma, ja pistetään kulut 70/30. Tomppa saisi siis 30 % ja Möttönen loput.

- Paljonko nyt saat perinnän kautta siitä viidestä sadasta?
- 500 tietenkin, miten niin?
- Paljonko saisit Möttösen perintäfirman kautta?
- Kolkyt prossaa tietenkin.
- Saat sen jälkeen 150 euroa ja Möttönen ottaa loput. Kuulostaa hyvältä bisnekseltä … Möttöselle.
- Aaaarrrgggg, hiiiihoooo, hiiiihooooo!

Viimein Tomppa ymmärsi, ettei Möttönen suinkaan ehdottanut firman perustamista hyvää hyvyyttään, vaan ainoastaan lihottaakseen omaa rahakukkaroaan. Onneksi Tomppa ei ollut laittanut vielä nimeä mihinkään papereihin, vaikka sitäkin Möttönen oli ehdotellut.

- Menet seuraavan kerran vaikka lennättämään leijaa Pasin kanssa kun joku ehdottelee hyviä bisnesideoita.
- Miksi?
- Tuuli pääsee huuhtelemaan päänupista tuollaiset pöljät ajatukset.
- Entä jos on tyyni sää, kähkähkäh, sitäpä et ottanutkaan huomioon.
- En niin, silloin pitää vain odottaa peiton alla, että alkaa tuulla.
- Aika helppoa, sen minäkin osaan.

Olimme viimein perillä ja vielä täysin oikeassa osoitteessa. Tomppa näppäili taksin laitteita ja ilmoitti ajon loppusumman olevan 27,45 euroa. Mietin meidän harhailua Keravan suuntaan, mutta annoin olla. Nyt oltiin elämässä, eikä muutama euro tuntunut missään. Iskin höhlän käteen kolme kymppiä ja käskin pitää vaihtorahat.

- Onko tämä nyt sellainen amerikkalainen kiipittsanse?

Minulla ei ollut hajuakaan, että mikä vitun amerikkalainen tässä pitäisi olla. Nyökyttelin päätä ja sanoin sen olevan juuri sitä. Tomppa hymyili leveästi ja ryntäsi avaamaan minulle takaoven.

- Saattelenko sisälle? Hän kysyi.
- Älä turhaan. Sinulla on työsi ja minulla vapaa-aikani, eli älä tuhlaa kallista työaikaa perässä kävelemiseen.
- Eipä mittää, soittele suoraan minulle kun tulee kyytipula.

Sanojensa vakuudeksi hän tälläsi kouraani käyntikortin. Siinä oli Tompan nimi, titteli taksiautoilija ja puhelinnumero sekä sähköpostiosoite.

- Käännä, käännä, mies kärtti.

Käänsin käyntikortin ja sen toisella puolella oli kuva Tompan Mersusta.

- Jää paremmin mieleen, kähkähkäh. Se oli Pasin idea. Mies on nero.
- Eittämättä. No, se on heippa ja pidä auto tiellä.
- Heippa vaan Rutinoffin kuski ja nähdään!






© Rauno Vääräniemi