Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

9.9.2012

Kitseenitableryhmä


Seisoin tovin mykkä puhelin kädessä ja virnistys naamalla. Närälläkö muka kolmikymppinen nainen vuoteessa, ehehehe! Vaikka tekstiä oli piisannut kuin Päätalon tuotannossa konsanaan, jäi minulle pieni epäilys informaation paikkansapitävyydestä. Jos uskoisin kaiken mitä Närä sanoo, ajaisin minäkin Toyotalla, pitäisin pussihousuja ja nahkasaappaita, kuten tuo ikijäärä. En ymmärrä miten joku voi kulkea vuodesta toiseen hevosmieheksi pukeutuneena ja ajaa silti Toyotalla. Pitäisi varmaan ostaa sille lahjaksi joku erittäin mauton tuulipuku, niin sopeutuisi paremmin kaltaistensa joukkoon. Minulla ei ollut kaltaisteni joukkoa, joten pukeuduin miten halusin.

Koska aamu oli vielä pirun aikainen, surffasin nettiin katselemaan kaikenlaisia videoita, joita suuri ja mahtava tuubi työntää näkösälle kun vain laittaa oikeat hakusanat tyrkylle. Siinäpä se aika vierähtikin kivasti niin, että kohta kello näytti yhtätoista ja minulla oli tajuton nälkä. Huitaisin pizzan uuniin ja vajaata puolta tuntia myöhemmin se makoili vatsanpohjalla ja minä itse sohvalla tajunnan rajamailla. Silmäluomet luppasivat mukavasti ja ajatuksiin hiipi kuin varkain kaunis nainen, joka tahtoi ehdottomasti pestä ja vahata Rutinoffini yläosattomissa. Olin juuri leveän hymyn lomassa muodostamassa sanaa ”kyllä”, kun ovikello pisti polkaksi. En tiennytkään, että tavallisen kerrostaloasunnon ovikello voi soida noin ihmeellisen kuuloisesti. Pinkaisin ovelle ja kurkkasin ovisilmästä. Se olisi pitänyt jättää tekemättä, sillä rapussa seisoi hullu ämmä tukka sekaisin ja kiukkuinen ilme naamallaan. Huokaisin syvään ja avasin oven.

- No mitä vittu kesti, käteenkö nypläsit? kahjo naapurini määki.
- Lepäsin juuri sohvalla. Ja sitä paitsi, ovessani on ovikello, eikä mikään instrumentti.
- Ei kuule kiinnosta pätkääkään tuollaiset mielipiteet. Kolmen minuutin päästä pihalla autosi luona.
- Öh, tuota minkähän takia?
- Sitä on lyhyemmistäkin lauseista päitä tippunut. Kolme minuuttia!

Samassa hullu ämmä pyörähti takaisin omaan asuntoonsa ja ovi pamahti kiinni sellaisella voimalla, että pelkäsin menettäväni kuulon ääniefektin seurauksena. Palasin olohuoneeseen ja vilkaisin kelloa. Minulla oli kaksi vaihtoehtoa, joko unohtaa koko asia tai olla autoni luona kolmen minuutin sisällä. Käytin mietiskelyyn minuutin. Päätin mennä autolle, sillä päivästä tulisi muuten edellisten päivien kaltainen, eli totaalisen mitäänsanomattoman tylsä. Olin jämähtänyt liiankin hyvin sisälle. Ennen kuin määräaika oli ummessa, seisoin Rutinoffin vierellä odottelemassa mitä tapahtuu. Seisoin minuutin, seisoin kolme ja lopulta olin seisonut siellä kymmenen minuuttia. Katselin ympärilleni ja kiroilin mielessäni.

Koska olin autoni luona, avasin oven ja istahdin ratin taakse. Pyyhin sormelle pölyä kojelaudalta ja totesin, ettei siihen vielä sormi uppoa, joten ei kannata siivota. Lämmin auringonpaiste ja sen myötä kuuma auto kera vatsassa makoileva pizza saivat aikaan sen, että laiskasti verta kierrättävä kroppani alkoi vaatia pientä lepotaukoa. Suljin silmäni ja kuvittelin istuvani jossain etelämeren saarella vailla huolia ja murheita. Olin juuri kuvittelemassa sitä autoni pesua yläosattomissa halunnutta naista seuraani, kun sivuikkunaan koputettiin. Avasin silmäni ja huomasin tuijottavani tuttua harakanpesää. Harakanpesän omistaja koputti lasia uudemman kerran, joten avasin apukuskin oven lukituksen. Ovi tempaistiin auki ja hullu ämmä istahti viereeni.

- Mikä maksaa, miksi tämä ei liiku jo? hullu ämmä kysyi.
- Minne tämän pitäisi liikkua?
- Tablen ostoon.
- Öö, siis minne?
- Haluan olla rentikäs ja menen ostamaan meille uuden tablen.
- Se on varmaan jotain hyvin hienoa ja kallista, mutisin takaisin.

Hullu ämmä katsoi minua pää kallellaan ja toinen silmä kiinni tovin aikaa. Sitten hän kaivoi käsilaukusta erään huonekaluliikkeen esitteen. Hän leväytti sen eteeni ja siinä oli rengastettu ruokapöytä tuoleineen. Oli vielä tarjouksessa ihan kohtalaisen mukavalla alennuksella.

- Kitseenitableryhmä, jos tarkkoja ollaan, hullu ämmä hymyili.
- Kuulostaisi aika pelottavalta noin lausuttuna, ellen näkisi kuvaa.
- Sietääkin, se yksi slurkki lähti viikon työkeikalle heti kun kuuli minun haluavan uuden kitseenitableryhmän.
- Jaa kuka slurkki?
- Rambe tietysti, pallinaama.

Tuo selittikin sen miksi miestä ei ollut näkynyt eikä kuulunut pariin kolmeen päivään. Yleensä Ramben äänen kyllä kuuli samassa kerrostalossa, vaikka miestä itseään ei näkynyt. Lisäksi en ollut kuullut myöskään hullun ämmän vaatimista polkea lisää. Heillä ei ollut kuntopyörää eikä rukkia eivätkä he olleet viinintuottajia, joten polkemisen kohteet olivat aika vähissä. Osoittelin tarjouslehden liikkeen nimeä ja kysyin:

- Tännekö me ajetaan?
- Uskallakin ajaa jonnekin muualle.
- Tuo ei kyllä mahdu tähän autoon.
- Miksei mahdu, mahtuihan se minun käsilaukkuunikin?
- Ei lehti, vaan tuo ruokailuryhmä.
- Se on kitseenitableryhmä, eikä mikään vitun ruokailuryhmä. Ymmärrä se nyt tällä sanomisella, ettei tartte perkele heretä väkivaltaiseksi. Se kun on vastoin herkkää luonnettani.

No huh, tulihan taas herkkää tekstiä naapurin kahjolta. Suljin suuni ja käynnistin Rutinoffin. Kehotin herkkäluonteista naista kiinnittämään turvavyön ja nostin kytkintä. Onneksi tarjouslehtisen huonekaluliike oli vain pari ramppia etelään Lahdentietä.

Vedätin moottoritien rampilla oikein kunnolla ja sain vauhdin nousemaan melkein kuuteen kymppiin. Sujahdin tuolla vauhdilla hyvin näppärästi muun liikenteen sekaan. Pari - kolmekymmentä autoa vilkutteli valoja seuraavien kilometrien matkalla. Nykyisin on liikenteessä ihmeen paljon hermostollisista oireista kärsiviä kuskeja tai sähkövikaisia autoja. Tein tuosta sen johtopäätöksen, että vaihdoin suosiolla vasemmanpuoleiselle kaistalle, jottei minua tarvitse erikseen lähteä ohittamaan. Olin ennenkin käyttänyt hyvin menestyksekkäästi tätä samaa konstia. Nyt kiireiset saattoivat ajaa oikeata kaistaa suoraan, koukkaamatta kohdallani vasemman kaistan kautta. Myöntäisin itselleni jonkun liikenneneropalkinnon, jos minulla olisi rahkeet sellaiseen tekoon. Hullua ämmää kaistanvaihtoni miellytti suuresti. Hän avasi sivuikkunan ja työnsi siitä ulos keskisormensa ja alkoi karjua:

- Tänne vaan kaikki mulkut, tökkään tämän ensin perseisiinne ja sen jälkeen sieraimiinne, käääkäkäkäkä!

Minulla meinasi vetää oikein kunnolla naurun puolella hänen kommentointinsa, mutta se olisi saattanut olla viimeinen nauruni tällä maallisella vaelluksella. Ajattelin kuitenkin jatkaa elämääni vielä pitkään, joten purin hammasta ja keskityin pysymään kaistalla. Ajolinjavalintani sai aikaan sen, että ne jotka olivat kauhealla kiireellä olleet vasemmalla kaistalla ohittelemassa oikealla kaistalla ajavia, jäivät lähes poikkeuksetta mottiin taakseni ja valot alkoivat vilkkua ja torvet soida. Hullua ämmää moinen ei miellyttänyt, joten hän kaivoi käsilaukustaan pienen pussukan ja alkoi viskoa sieltä jotain takana tulevien päälle.

- Hei, mitä oikein teet? puutuin hommaan.
- Älä sinä vaan puutu tähän, kädettömällä ei ratin kääntö onnistu ja miten minä sitten pääsen sinne table-kauppaan?
- Kivitätkö niitä?
- Mutteroin. Heittelen idiootteja vanhoilla muttereilla. Siitähän saavat jengaa elämäänsä, käääkäkäkäkä!

Jengaapa hyvinkin jos lasi menee paskaksi, manailin mielessäni. Voi olla huumorin kukka aika kaukainen kasvi jos mutteri rikkoo tuulilasin. Vaikka teinkin itse jäynää toisille, niin harvoin vahingoitin mitään tarkoituksella. Nooh, vahingossa oli tietysti särkynyt jotain, mutta aika harvoin. Onneksi hullun ämmän mutteripussi oli sen verran pieni, että ne oli kohta kylvetty tielle ja hän keskittyi jälleen keskisormen esittelyyn ja erilaisten rivouksien huutelemiseen. Pian loppui myös meidän moottoritieosuus ja kurvasin ramppia Kehä kolmoselle ja seuraavasta rampista ylös. Yritin saada Rutinoffin renkaita ulvomaan rampissa tekemällä mahdollisimman tiukan käännöksen, mutta mitä vielä, kumit vaikenivat täysin. Se sai tosin hullun ämmän kommentoimaan:

- Vittu mikä ajotyyli, muropaketistako sait ajokorttisi?
- Kävin ihan autokoulun.
- Joo ja minä olen Marilyn Monroe. HILJENNÄ, POMPPU!

Kyytiläiseni helvetinmoisesta karjaisusta huolimatta en hiljentänyt yhtään korotetulle suojatielle ajaessani. Tiesin ennestään, että autoni rakenteet nielivät tuon pompun kuin tyhjää vaan jos en ylitä neljänkympin maagista nopeutta. Tämä oli rakennettu Bulgarian maanteille, jotka varsinkin Rutinoffin suunnittelun alkuaikoina eivät hurraata huutaneet. Hullu ämmäkin jäi ihmettelemään lähes huomaamattomasti mennyttä pomppua, sillä hän kommentoi:

- Taisin sittenkin ostaa liian kireät nahkapökät. Ei varmaan veri kierrä, kun ei pomppu tuntunut perseessä.

Myhäilin mielessäni ja vastasin hänelle:

- Autoni on suunniteltu ylittämään tuollaiset pomput kuin tyhjää vaan.
- Vittu minä sinulta kysynyt mitään, enkä varsinkaan pyytänyt kehumaan tätä katiskaasi.

Suljin suuni ja keskityin ajamaan viimeiset sadat metrit huonekaluliikkeen pihaan. Pysäköin autoni suoraan pääoven eteen. Ei siinä mitään ruutua ollut, mutta pysäköintiruuduthan olivat vain niille jotka eivät osaa pysäköidä ilman apuviivoja. Minä ainakin osasin jättää auton mihin vain ilman viivoitusta. Isäkin sanoi eläessään, että tee sinä poika mitä haluat äläkä anna köyhempien ja nöyrempien ohjailla elämääsi. Hulluista isä ei ollut puhunut koskaan mitään, joten varoin vähän hullua ämmää.

- Hyvä parkkipaikka, Rambe jättää aina hinurinsa tähän, kyytiläiseni kiitteli.

Se nyt ei ollut uutinen, sillä Rambe teki sen minkä milloinkin halusi tehdä. Minulla ei ollut ihan niin hyvä pokka ja röyhkeys kuin hänellä, väkivaltaisuudesta puhumattakaan.

Poistuimme autosta ja suuntasimme huonekaluliikkeen ruokailuryhmäosastolle. Hullu ämmä sahasi hetken edes taas siellä, kunnes löysi hakemansa. Hän työnteli kylmästi muut vieressä olevat ruokailuryhmät kauemmaksi ja istahti haluamansa ruokailuryhmän tuolille. Sen jälkeen hän kaivoi laukusta ruokalusikan ja ison pöntön jogurttia. Sen enempiä selittelemättä hän alkoi kauhoa jogurttia suuhunsa. Purkki oli tuskin puolessa, kun vierellemme pelmahti hätääntyneen oloinen miesmyyjä, nimikyltin mukaan Wilpertti.

- O-olettekohan kenties katselemassa ruokailuryhmää? myyjä änkkäsi.

Mies katsoi minua liian tuttavallisesti, joten näytin peukalolla hullua ämmää ja otin pari taka-askelta. Jos alkaa roiskua, niin ihan kaikki roiskeet eivät tule päälleni, kun olen vähän taaempana. Hullu ämmä iski lusikan puoliksi syötyyn jogurttipönttöön ja nosti katseensa ja ilmoitti myyjälle:

- Tulin ostamaan tämän kitseenitableryhmän.
- Siis tämän meidän tarjouksessa olevan ruokailuryhmän kuudella tuolilla.
- Kitseenitableryhmän, niinhän minä sanoin.
- Joo, aivan, siis tämänpä tässä juuri.

Myyjä vilkuili varovasti minun suuntaan, mutta käänsin pääni poispäin. En halunnut ottaa mitään kantaa tähän ostotapahtumaan. Tiedä vaikka vierailisin täällä itse omien tarpeiden vuoksi joku päivä. Halusin saada silloin palvelua enkä porttikieltoa. Wilpertti otti kiinni yhdestä siirretystä ruokapöydästä ja veti sitä lähemmäksi alkuperäistä paikkaa sanoen:

- Meillä on aika tarkkaa miten nämä huonekalut on täällä sijoitettu. Tilat ovat pienet ja ihmisten pitää päästä kulkemaan huonekalujen välistä.
- Niin on meilläkin. Meillä ei vittu ole muita kuin yksi kitseenitableryhmä yhtä aikaa asunnossa. Siinähän menisi puurot ja vellit sekaisin jos olisi monta kitseenitableryhmää. Joten älä vittu mene tekemään sitä virhettä, että hinaat ne tähän viereen ennen kuin olen ostanut tämän.
- Joo, tätä ruokailuryhmää löytyy meiltä heti varastosta ja toimitus saadaan vaikka huomiselle vai onko teillä oma auto?

Myyjä vilkaisi minua ja vastasin nopeasti, ettei meillä ole omaa auton, vaan pöydän äärellä istuva rouva kertoo miten kuljetus hoidetaan. Huokaisten Wilpertti käänsi katseen takaisin oikeaan asiakkaaseen. Hullu ämmä mulkoili miestä ja sanoi:

- Kaksi asiaa: Ensinnäkin, sinä myyt tämän minulle. En halua homeisia varastotuotteita. Toiseksi, myyt tämän minulle nimellä kitseenitableryhmä. Kolmanneksi, kuljetus lähtee samalla kun minä lähden ovesta. Neljänneksi, tulen itse sen kuljetuksen mukana.
- Tu-tuossahan oli jo ainakin neljä asiaa, Wilpertti erehtyi oikaisemaan.
- Vai niin, että tällainen kauppako se tämä on, että asiakas on tervetullut ostoksille mutta vittu on joka asiassa väärässä, niinkö? Jos minä sanon, että kaksi asiaa, niin se on vittu juuri niin vaikka lukisin sinulle sen jälkeen mopotin korjausoppaan kannesta kanteen. Tuliko selväksi vai työntelenkö tikkuja kynsiesi alle?
- On, on, tämä on hyvin selvä. Se, se kuljetus on vähän vaikea järjestää tällä aikataululla. Auto on ajossa ja miehillä on tiukka aikataulu.
- Auto, onko se perkele tämän maailman ainoa auto. Minä näin tullessa parkkipaikallakin monta autoa.

Myyjä meni aivan punaiseksi naamaltaan, pyyteli kovasti anteeksi ja otti puhelimen käteensä. Hän siirtyi hieman sivummalle ja soitti kaksi kipakkaa puhelua. Toisen puhelun jälkeen Wilpertti loihti naamalleen suurin piirtein hymyä etäisesti muistuttavan ilmeen ja sanoi:

- Kuljetus on järjestetty ja se tulee tänne vartin päästä. Voimme sillä välin mennä hoitamaan paperiasiat kuntoon tämän pöydän osalta.
- Minä en vittu ole yhä edelleenkään ostamassa pöytää. Ostan tämän kitseenitableryhmän ja vitun iso piste perään!
- Näin juuri, siis tämän kitseenitableryhmän.

Viimein Wilpertti käsitti asian, kuten se piti käsittää ja kaksikko marssi liikkeen palvelupisteeseen. Hullu ämmä sai pyytämättä ruokailuryhmästä alennusta, sillä se oli esittelyhuonekalu. Myyjä pahoitteli suuresti, ettei voi antaa kuljetusta kaupanpäälle, mutta siitäkin hän antaisi pienen alennuksen, sillä hän lähtee itse ajamaan pöydän rouvan kotiin.

- Kuuntele sinäkin siellä miten naista kohdellaan, annetaan alennuksia pyytämättä, hullu ämmä sanoi minulle.
- En minä sinulle ole mitään myynyt, enkä taatusti myy.
- Äskeisen kuljetuksen aikana et maininnut sanallakaan, että kuljettaisit minut tänne alennettuun hintaan hinttari!
- Häh, en saanut kyydistä mitään korvausta. Tuli vain käsky olla pihalla kolmessa minuutissa ja olit itse myöhässä vaikka kuinka.
- No enhän ollut, se kolme minuuttia oli sinun aikataulu, ei minun. Sitä paitsi katsoin asunnon ikkunasta, että olit ajoissa paikalla. Muuten en olisi tullut kyytiin. En siedä hitaita ihmisiä.

Hullu ämmä joutui vinguttamaan korttia, joten meidän keskustelu loppui siihen. Kuitin saatuaan kaksi muuta myyjää tuli auttamaan ruokapöydän ja tuolien kantamisesta pihalla olevaan pakuvuokraamon pakuun. Minä katselin vain sivusta ja ihmettelin, että miten hitossa noin törkeästi käyttäytyvä asiakas voi saada näin hyvää palvelua. Joko myyjillä oli hyvä itsesuojeluvaisto tai sitten hullu ämmä oli jonkun tuntema ja se oli selvinnyt myyjälle niiden kahden puhelun aikana. Wilpertin ja hullun ämmän noustessa pakuun, toisen avustaneen myyjän kommentti oli paljon puhuva, mies huikkasi perään:

- Otan osaa.

Pakun kadottua pihalta, minä istahdin Rutinoffiin ja lähdin ajamaan aivan päinvastaiseen suuntaan. Päätin pysyä poissa asunnolta niin pitkään, että pöytä ja tuolit olisivat varmasti hullun ämmän ja Ramben asunnossa.









© Rauno Vääräniemi