Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

27.5.2012

25-vuoden Lada


Reiskan kadottua autoni viereltä, kävin vielä varmuuden vuoksi ristikkoavaimella läpi kaikki renkaiden pultit. Minua ei kiinnostanut ollenkaan ajatus, että risteykseen pysähtyessäni rengas tai pari jatkaa matkaa päin punaisia. Siinä menisi helposti auto rikki ja Jöön paikalle sattuessa saisin vielä sakot tai jopa parit renkaiden punaisia päin vierittämisestä. Pultit vaikuttivat olevan tiukalla, joten pääsin siitä huolesta. Pakkasin ristikkoavaimen Rutinoffin takakonttiin ja kävin viemässä tunkin verkkokellariin. Koska päivä oli aurinkoinen ja pitkästä aikaa lämmin, palasin autoni luo ja aloin käydä läpi sitä. Nyt oli aika arvioida miten rakas ystävä oli selvinnyt talven kärsimyksistä. Hienoista kukkimista oli havaittavissa ja pari parkkipaikkakolhua oli tullut lisää sitten viime syynäyksen. Vittu kun joskus tapaisi sellaisen ovella paukuttajan itse teostaan, niin muotoilisi kyseisen tyypin auton lekalla uuteen uskoon. Vaikka Rutinoffilla ei ollut enää rahallista arvoa kuin autokorjaamojen laskuissa, niin se oli silti minulle tärkeä auto ja ennen kaikkea omaisuuttani. En pitänyt ollenkaan, että sitä tuhottiin järjestelmällisesti toisten toimesta.

- Tää, tää, tää!
- Mitä helvettiä? karjaisin pelästyneenä.

Olin niin ajatuksissani, etten ollut huomannut naapuritalon Jarno Koikkalaista, joka oli pilkkuakin tarkempi Primera-mies, tosin vaimonsa omistaman auton vaalija. En ollut jutellut Jarnon kanssa pitkään aikaan, moikkailtu oli kyllä miehen istuessa vaimonsa ajaman auton kyydissä. Jätkä oli todellinen tossukka. Mies kävelikin käsiä apinan tavalla roikottamalla, mikä viittasi siihen, että peli oli menetetty lopullisesti.

- Tää, tää, tää on kevään parasta aikaa, Jarno sanoi.
- Jaa niin kuin mikä?
- Aurinko, lämpö ja puhdas Primera. Tämä auto ei ole kovin puhdas.

Jarno osoitteli Rutinoffin eri kohtia ja mutristeli suutaan kuin olisi ollut joku kriitikko.

- Pesen sen sitten kun se vie parkissa ollessa kahden auton tilan.
- Eikää, kää, kää, miten se sen voi tehdä?
- Helposti, pari tonnia paskaa kylkiin niin kyllä alkaa tontti käydä pieneksi ja ohi ei pääse edes motarilla.
- Huono asenne. Minun vaimo sanoo aina, että auton pitää kiiltää ja parkkipaikan tulee olla puhdas kuin keittiön lattia.
- Helppoa, tuonkin seuraavalla kerralla vähän leivän- ja pullanmuruja ruutuuni.

Jarno ei tarttunut kommenttiini, vaan alkoi selittää miten oli huoltanut juuri tänään heidän rakkaudenhedelmänsä, eli vaimon omistuksessa olevan Primeran. Ensin vaimo oli tehnyt kotona listan ja työjärjestyksen ja sen jälkeen Jarno oli käynyt auton kimppuun, vaimon tarkkaillessa työn edistymistä parvekkeelta. Minä en voinut sille mitään, että kuunnellessani häntä, minua alkoi ahdistaa aivan hitosti. Ahdistus lisääntyi sitä enemmän, mitä useammin kävi selväksi vaimon määräävän autoasioissa kaiken. Millainenhan autokanta Suomessa olisi, jos kaikissa talouksissa nainen saisi päättää kaikki autoasiat.

- Huomasin, että vaihdoitte juuri kesärenkaat, Jarno vaihtoi aihetta.
- Joo, Reiska pisti hihat heilumaan.
- Vaimoni mielestä te toimitte täysin väärin. Me emme ajaisi noilla renkailla metriäkään.
- Siinä olet kyllä oikeassa, te ette aja niillä edes senttiä.
- Ilmoja tarkoitin.
- Hyvä, tänään paistaa ja on lämmin.
- Renkaiden ilmoja. Vaimo sanoi, ettei ylivuotisilla ilmoilla pidä ajaa, sillä se tekee matkustamisesta epämiellyttävää ja hytkytys levittää persettä.

Jarno kertoi seikkaperäisesti miten hänen vaimo oli tehnyt jo ensitapaamisella selväksi, että jos he päätyvät asumaan saman katon alle, autoasiat hoidetaan hänen tavallaan. Jarno oli joutunut ensitreffeillä ajamaan silloisen Datsuninsa huoltoasemalle, jossa oli tyhjentänyt renkaat ja täyttänyt ne uudella ilmalla. Tämän jälkeen rattiin oli astunut tyttöystäväehdokas. Kihlajaispäivänä Jarnon Datsuni oli muutettu tuoreen kihlatun neidon nimiin ja siitä asti autot ovat olleet naisen nimissä.

- Me vaihdamme ilmat aina ennen pitkiä automatkoja. On paljon mukavampi matkustaa puhtaalla autolla, kun siinä on alla tuoreet ilmat.
- Minä olen vain lisännyt. Joskus kun on rengas puhjennut, niin silloin olen laittanut täysin uudet.
- Vaimon mielestä meitä on niin moneen junaan.
- Juuri näin, aika moneen ja osa tulee Primeralla perässä.

Jarno kierteli vielä Rutinoffia ja huokaili. Sormi seurasi autossa olevia ruostepilkkuja ja lommoja. Lopulta se jäi osoittamaan yhtä jo vuosia vanhaa kolhua. Jarno sanoi sormi lommossa, ettei heillä nukkuisi kumpikaan, mikäli Primerasta löytyisi tällainen kraateri. Siihen tilattaisiin vaikka Japanista uusi peltiosa, ellei muuta ratkaisua olisi.

- Tuota, eikös ne teenjuojat kasaa noita Primeroita?
- Vihreä tee on Japanissa kovin suosittua, Jarno vastasi.
- Englantilaiset. Nuohan tehdään jollain vanhalla Leylandin tehtaalla Englannissa. Lieneeköhän laatukin yhtä rapsakkaa?
- Tää, tää, tää on kyllä nyt henkilökohtainen loukkaus. Minun on mentävä heti kriisipalaveriin.

Sen sanottuaan Jarno kääntyi ja lähti käsiä roikottaen kävellä läpsyttämään kotia kohti. Hänen vaimonsa näytti katselevan parvekkeelta. Siinähän se sitten vappu menisikin kivasti kriisipalaveria pitäessä, hihittelin mielessäni. Jos mies ja hänen vaimonsa olivat noin tosikkoja, pitäisi kriisipalaveri pitää vartin välein. Pariskunnalla ei ollut lapsia, mikä oli hyvä teko kaikkia syntymättömiä lapsia kohtaan. Muuten olisi jokaisesta housuun kakkimisesta pidetty kriisipalaveri tai pari. Lapsiparka olisi varmaan hinattu muulissa auton takana, ettei silmäterä Primera vaan sottaannut sisältä.

Ai että tuollaiset naapurit olivat elämän suola kun asui kerrostalossa. Tällaisella joutomiehellä aika kului paljon paremmin, kun seurasi naapureiden pöllöilyjä ja kuunteli heidän uskomattomia juttuja. Toki Oskari Närä olisi jo yksin riittänyt pitkälle, mutta pöllöily olisi vain ollut turhan yksipuolista. Jarnon poistuttua lukitsin Rutinoffin ovet ja lähdin kiertämään taloa. Menin parkkipaikan läpi tielle ja pysähdyin katsomaan tien toisella puolella olevia taloja. Siinä katsellessa kävi mielessä, että pitäisiköhän sittenkin pirauttaa Reiskalle ja pyytää sitä vappusimalle minun luokse. Jätin kuitenkin vielä soittamatta, sillä mies oli varmaan vielä kaupassa prosenttipullohyllyjen välissä miettimässä mikä toimii ammattimiesnupissa parhaiten.

Tienvieressä seisoskellessani kiinnitin huomiota punaiseen Ladaan, joka oli pysäköity Arska Padan alakerran asunnon kohdalle. Lada oli muuten ok, mutta sen molemmat oikeanpuoleiset ovet olivat auki. Arskan aidoitetulta sisäpihalta kuului äänekästä röyhtäilyä. Lähdin astelemaan varovasti Ladaa kohti. Kävelin aivan Arskan piha-aitauksen vieressä ja katsoin sieltä Ladan sisälle. Pysähdyin hämmästelemään näkyä. Autossa oli etu- ja takapenkillä sekä jalkatiloissa tyhjiä oluttölkkejä. Samassa pään yli singahti oluttölkki, joka osui Ladan keskipilariin ja putosi jalkakäytävälle eteeni.

- HooDee, käy siirtämässä autoa, ajoit sen aivan vituralleen, Arska mylvi.
- Siirrä vittu tuoliasi pääsiäiskäsi.
- Vitun venäläisvalmisteet kun eivät pysy paikallaan, Arska jatkoi.

Otin tölkin käteeni jalkakäytävältä ja heitin sen Ladan sisälle. Tölkkien peltinen kolina hiljensi Arskan pihan hetkeksi. Kohta Arskan pää ilmestyi korkean piha-aidan yläpuolelle. Hän katsoi minua ja sanoi.

- Sinä!
- Jep, heitin tölkin jalkakäytävältä autoon.
- Vittu, vähemmästäkin on miehiä tapettu kuin toisen tyhjään oluttölkkiin kajoamisesta.

Emme olleet Arskan kanssa mitään sydänystäviä, sillä hänen asenne oli jollain tapaa sellainen, ettei se meinannut mahtua miehen pieneen kaksioon. Olin kuitenkin kerran maininnut olevani hyvä ystävä hullun ämmän ja Ramben kanssa. Arska oli ollut siitä lähtien aika mielin kielin minulle. Vilkaisin nyt miestä ihmeissään ja mietin, että olikohan alkoholi sumentanut motoristin pään.

- No vitsi, vitsi, mut haittaaks se jos mä tapan jonkun muun? Arska heitti Jani-Petteriä imitoiden.
- Siitähän sulle varmaan maksetaan, kuittasin takaisin samalla mitalla.
- Perkele, tule oluelle äläkä pölise siellä kadulla. Luulevat vittu vielä sinuakin juopoksi.

Käskyä tehostaakseen Arska esitteli kädessään olevaa kaljatölkkiä. Pian pää katosi ja kohta mies ilmestyi esiin kulman takaa. Hän oli avannut aitauksensa kadunpuoleisen oven. Koska pyyntö oli esitetty sinähän tulet pyyntönä, katsoin parhaakseni mennä katsomaan ja kuuntelemaan mitä tuleman piti. Ehkä oli korkea aika tehdä tuttavuutta tuon ison tatuoidun miehen kanssa. Astelin siis Arskan perässä aitaukseen, jonka mies sulki kun olin saanut perseeni vapaaseen tuoliin. Hetken istuttuani sisältä käveli ulos pihvilautanen kädessään pitkä liimaletti, jonka farkut olivat varmaan likaisimmat mitä olin kuuna päivänä nähnyt. Arska huomasi katseeni ja sanoi:

- Noi pöksyt on HooDeen ylpeydenaihe.
- HooDee, mies tälläsi kättä.
- Rutinoffin kuski, esittelin itseni.
- HooDeellä on haave, mutta alla vain Lada, Arska kertoi.
- Joo, HD olisi unelmissa, mutta rahat ovat riittäneet vain Ladaan. Sekin piti ostaa osarilla. Euro kuussa, kolmensadan kuukauden ajan. Saas nähdä kestääkö auto niin pitkään kuin velka?
- Ei saatana, siis 25-vuoden maksuaika Ladalle? päivittelin asiaa.
- Korottomana, hyvä diili, HooDee hymyili tummuneilla hampaillaan.

Oli pudota kuunnellessani HooDeen hehkuttamista miten hyvän diilin hän oli tehnyt. Minä en voisi pitää tuota edes huonona diilinä. Se olisi rienaus kaikkia huonoja diilejä kohtaan. Arska tarjosi minulle oluen ja aloin nauttia sitä. HooDee laitteli pihvit grilliin ja jatkoi turinoimista Ladastaan. Hän oli hankkinut auton viime kesäkuussa. Kohta oli ensimmäinen vuosi maksettu ja jäljellä enää 24 vuotta.

- Ihme kauppias sellainen, joka myy auton noin pitkällä maksuajalla, ihmettelin.
- Minulla on kunnossapitovelvoite. Lisäksi auton pitää olla aina katsastettu.
- Ei helvetti! purskautin oluet suustani.
- Hähää, toisen unelma on toisen helvetti, Arska repesi.
- Hyi hitto mikä painajainen tuo olisi minulle, oikein unelma autokauppa. Sinähän olet eläkkeellä kun Lada on maksettu.
- Jotakuinkin, paitsi, etten tee mitään töitä ja sitä kautta se ei haittaa, HooDee kohautteli hartioitaan.

Ihmetellessäni vielä autokauppaa ja sen hienoutta myyjän puolelta, sain kuulla miten asia oikeastaan oli. HooDee kertoi, että hän ja Arska ovat erään kerhon jäseniä. Kerhon nimeä he eivät kuulemma suostu kertomaan ihan minun omaksi parhaaksi. Minulle tuo oli ihan sama. Arvasin kyllä, ettei kyseessä ole mikään kansantanssikerho eikä mikään muukaan vastaava, jossa normaalit perheenisät käyvät työpäivän jälkeen.

Heidän kerhonsa oli ottanut käytäntöön jäsenten sitouttamisohjelman. Mallia oli haettu Finnairilta. Tällä kertaa tosin kyseessä eivät olleet isot rahabonukset, vaan ihan konkreettiset esineet. HooDeen kohdalle oli valikoitunut Lada, sillä miehen entinenkin auto oli ollut Lada, tosin 1978 mallia oleva pyöreälamppuinen. Tämä nykyinen 2105 vuodelta 1993 1.5 litran koneella oli suorastaan unelma. Auto oli myyty kerholta HooDeelle 300 eurolla, eli euro kuussa 25 vuoden ajan.

- Et sitten valinnut jotain kalliimpaa autoa. Noin pitkällä maksuajalla satasella kuussa olisi saanut kolmenkympin auton.
- Pitää jättää tilaa unelmille, sille omalle HD:lle.
- No joo, kyllähän sille varmaan jääkin tilaa jos nykyinen unelma maksaa euron kuussa.

HooDee hymyili ja kertoi, että kyllä hän vielä jossain vaiheessa omistaa oman kaksipyöräisen. Minua alkoi naurattaa kun mietin millainenhan se kerhon sitouttamisohjelman kaksipyöräinen mahtaisi olla. Nopea veikkaukseni oli kolmivaihteinen miestenpyörä vuodelta 1986. Arvoltaan ehkä noin 30 euroa. Siinähän sitä olisi unelmaa ihan kaksin kappalein.

- Asiasta toiseen, miksi muuten heittelette kaljatölkit aidan yli Ladaan?
- Siks kun me ollaan niin vitun siistejä, Arska röhähti.
- Kerään rahastoa auton maksamista varten, ettei tartte joka kuukausi miettiä mistä sais sen euron, HooDee valaisi.
- Kait nyt euron aina jostain saa, kummastelin.
- Niinhän sitä luulisi, mutta kun HooDeen menot ovat kaksi euroa, Arska kertoi.
- Olen aina ollut huono raha-asioiden kanssa. Kerran voitin lotossa kahdeksan tonnia. Parin tunnin päästä minulla oli velkaa saman verran.

Se miten HooDee oli selvinnyt velastaan, ei tullut selväksi. Kumpikaan herroista ei ollut halukas keskustelemaan siitä sen enempää. Totesivat vain, ettei sillä velalla ole enää perijää eikä velkaa ollut kirjattu mihinkään. Jotenkin tuo kylmäsi ja mielessä kävi ajatus, että kuinka isoihin velkoihin minä oikein päädyn ryypiskelemällä olutta näiden tatuoitujen herrojen kanssa. Moiset ajatukset unohtuivat nopeasti, kun kittasimme lisää olutta ja aloimme nauttia HooDeen polttamia pihvejä. Ei minua pieni noki haitannut, kuten ei muitakaan paikalla olevia. Muutaman oluen jälkeen tyhjien tölkkien heittäminen sokkona aidan yli Ladaa kohti alkoi tuntua jo ihan mukavalta vappuiselta harrastukselta. Miksi en ollut keksinytkään tätä aikaisemmin?

- No mitäs se naapuri puuhastelee työkseen. Olen nähnyt sinut tämän tästäkin kotona keskellä päivää, Arska uteli.
- Niin, kotonahan minä. Ei ole tuo meikäläisen kroppa tehty työntekoa varten. Pukkaa heti hien pintaan ja painaa stressi päälle.
- Ihan kuin minun sanoja, HooDee komppasi.
- Asut kuitenkin omistuskämpässä, Arska jatkoi.
- Joo, sen verran aikoinaan perin faijalta, että sain kämpän ja tuon Rutinoffin, joka on pihalla. Eipä tässä ole ollut autoa varaa sen koommin vaihtaa.

Arska pyöritteli päätään ja totesi, ettei minullakaan mennyt hyvin. Myöntelin vain ja voivottelin elämän ja elintarvikkeiden, kuten oluen, kalleutta. Minulle ei tullut mieleenikään alkaa mainostaa, että perintö oli kyllä tullut, mutta sen suuruusluokka oli jotain aivan muuta. Kun raha ei näkynyt elämässäni missään, oli helppo tekeytyä varattomaksi työtä vieroksuvaksi retkuksi, jota kaikki säälivät. Ei haitannut minua ollenkaan.

- Aika vähän noita Rutinoffeja liikenteessä, Arska totesi.
- Huhun mukaan Suomessa olisi toinen, mutta vielä ei ole tullut vastaan, valaisin häntä.
- No johan, että ihan molemmat, ehehehee!

Niin, Rutinoffini ei ollut mikään kansanauto, jolla ajeli puoli Eurooppaa. Sillä ajoivat vaan harvat ja valveutuneet, kuten nyt minä ja joku toinen. Isä ajoi aikoinaan paljonkin Rutinoffeilla. Isän vanha Rutinoff päätyi takaisin tehtaalle, sillä isä oli tehnyt sitä ostaessa sellaisen sopimuksen. Se tavallaan harmitti minua, mutta ei kovin pitkään. Onneksi aikoinaan Rutinoffeja sai Suomesta ihan liikkeestä. Tämän nykyisen ostin uutena vuonna 2000, vaikka se näyttääkin 50 vuotta vanhalta. Se on niin kovin ajattoman näköinen, ettei ulkoapäin pysty sanomaan vuosimallia. Edelliset Rutinoffini annoin takaisin vaihdossa, sillä ostajan oli sitouduttava tekemään niin. Näitä autoja ei jäisi peltojen pientareille eikä latojen taakse ruosteen raiskattavaksi.

Juttu jatkui leppoisasti ja ilta eteni. Noin neljän viiden tunnin oluen kiskomisen jälkeen minusta alkoi tuntua siltä, että nyt saa naapuriin tutustuminen riittää ja minun on aika kavuta omaan asuntoon. Kohta olisin niin rennoissa tunnelmissa, että heräisin aamulla täältä Arskan sisäpihalta. Se ei houkutellut ollenkaan. Nousin ylös ja kiittelin isäntää ja HooDeetä mahtavasta illasta ja tarjoamisista. Kyselin varmuuden vuoksi, että olinko jotain velkaa tarjoamisista. Arska viittoili, että antaa olla ja hyvä kun maistui. Kättelin lopuksi kaksikon ja poistui Arskan asunnon läpi rappuun ja portaita pitkin omaan asuntoon. Olisin voinut toki mennä hissilläkin, mutta enpä mennyt, ihan piruuttanikaan.


HUOM! Osaatko piirtää tai tiedät jonkun joka osaa? Etsin henkilöä, joka piirtäisi kahteen tulevaan kirjaani kansikuvat. Kyseessä olisi tekstieni luonteen mukaisesti lähinnä pilakuvatyyliset kansikuvat. Ensimmäinen kirja olisi tarkoitus saada BoD:n kautta ulos syksyllä 2012 ja toinen joskus 2013 aikana. Lisätietoja saa sähköpostilla, joka löytyy sivuiltani.








© Rauno Vääräniemi