Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

8.4.2012

Nappaskenkämies


Panda kertoi melko seikkaperäisesti siitä miten hyvin heillä Ingan kanssa menee Ruotsissa. Inga ei ollut myöskään valepukuinen Börje, mitä Rambe ehdotteli pariinkin kertaan. Seuraavaksi Panda alkoi miettiä autonsa kohtaloa, se kun oli nyt läjässä vähän joka puolelta.

- Saat satasen jos siinä on ruostevapaat ovet, lupasin hänelle.
- Mitä vit…, ei kun anteeksi. Piti kysyä, että miten päädyit tasan sataseen?
- Ykkönen ja pari nollaa, ihan kiva tasainen luku.
- Saat minulta viisikymppisen ja lupauksen, etten hakkaa sinulta hampaita kurkkuun, hähähää, Rambe heitti oman tarjouksen.

Panda meni niin hämilleen Ramben reilusta tarjouksesta, ettei saanut pitkään aikaa sanaa suustaan, vaikka miten yritti. Viimein hän sai kakisteltua, että kyllä autossa on vakuutus ja se korvaa vahingot ellei syyllistä tai syyllisiä muuten löydy. Seuraavaksi hän kysyi varovasti, että miten minä olin vain ovista kiinnostunut. Kerroin, että niillä on kova menekki ruostumisen vuoksi. Mainitsin myös, että tunnen yhden ylikonstaapelin, joka mielellään päivittäisi vanhaa Mersuaan uudemmilla ovilla, vaikka sitten väkisin jos ei muuten sovi. Katos kun poliisi lisää aina voimaa jos ei järki riitä.

Panda kiirehti kovasti selittelemään, että hän oli jo kerinnyt soittaa vakuutusyhtiöön ja hinurikin on jo varmaan matkalla. Ei sitä voi mennä enää perumaan, kun korjausaikakin taitaa olla jo sovittu merkkikorjaamon kanssa. Ehdotin seuraavaksi hänelle, että jos kerran auto on menossa korjaamolle, niin voin ostaa pelkät ovet 25 eurolla. Kait siellä peltikorjaamolla nyt uusia ovia on noinkin tuoreeseen autoon. Tuokaan ehdotukseni ei mennyt läpi, vaan mies oli tukehtua eiliseen pullaan.

- Minne ajetaan? Ellei osoite ole tiedossa, niin tiedän Jakomäessä kivan parkkipaikan. Vein sinne kerran yhden tyypin ja se päätti muuttaa sinne pysyvästi, Rambe sanoi.
- Keskustaan.
- Porvoon, Espoon, Kirkkonummen?
- Helsingin. Jos pääsisimme Kauppatorille, niin olisin kiitollinen.

Matka jatkui pitkin Hämeentietä Pandan vilkuillessa hermostuneena rannekelloaan. Miehellä taisi olla kiire, mistä hän ei kuitenkaan hiiskahtanut halaistua sanaa. Hakaniemen torin kulmalla Rambe teki yllättävän peliliikkeen ja käänsi hinausauton keulan kohti Merihakaa. Panda oli hetkessä kartalla ja ääntä korottaen kysyi:

- Mitä helv…, siis mitä hei, ei Kauppatori ole tässä suunnassa.
- Rambe ei tykkää, että höpistään kiitollisuudesta, vaikkei sitä olla, Rambe murahti.
- No olenhan minä, ihan aidosti.
- Ja minua vituttaa ihan aidosti, ajankin teidät sinne Jakomäkeen. Siellä kun olette, niin minua ei enää vituta.

Panda oli neuvottoman näköinen. Hän yritti vaikka miten maanitella, että Rambe kääntäisi auton keulan kohti Kauppatoria. Rambe oli hiljaa ja ajaa jurnutti pienellä vaihteella kohti Sörnäisten Rantatietä. Rantatien rampissa tökkäsin Pandaa kylkeen ja sanoin:

- Pistä muutama satanen Rambelle, niin kiitollisuus konkretisoituu.
- Mitä, että muutama satanen?
- Tonnillako sen firman osakkuuden myit kun noin mylvityttää?
- Okei, riittääkö kolme sataa?
- Viis, Rambe murahti.
- Tämä selvä, viisi sataa.
- Per nuppi, Rambe lisäsi.
- Täh?
- Onhan tuolla lavalla vielä se Bemari. Maksa äkkiä tai siitä voi tulla vielä isompi lasku, kehotin Pandaa.

Epäystävämme kaivoi naama norsunvitulla lompakon taskustaan ja alkoi laskea satasia. Katsoin touhua vähän ihmetellen. Miten voi sattua samana päivänä toinen tyyppi, jolla on laskea tonni käteen. Ei kait nyt kaikki tonneja rahaa kuljettele lompakossaan. Toki minullakin oli yleensä muutama satanen rahaa lompakossa, mutta harvoin sentään ihan tonnia. Maksettuaan kyydistä tonnin, Panda alkoi puhista, että liikekumppani Bemarissa maksattaa hänellä kaiken viimeiseen saakka. Rambe lisäsi siihen, että kyllä siltä rahaa oltiin vailla, mutta se käski rahastaa kyytiin tulevaa liikekumppania, eli Pandaa.

- Muuten satanen vetoa, että varmaan väittää maksaneensa saman tonnin mitä sinä, sanoin.
- En edes ihmettele, Mersu-Panda puuskahti.

Rambe ilahtui rahasta niin, että käänsi auton keulan taas oikeaan suuntaan ja kohta ohitimme Hakaniemen torin uudelleen ja tällä kertaa Kauppatoria kohti. Muutamissa valoissa seisomisen jälkeen olimme Kauppatorilla ja Rambe laski Bemarin pois kyydistä. Liikemieskaksikko hyppäsi saksanrautaan ja kaasutti paikalta lumi pöllyten. Siinä jäivät kävellen liikkeellä olevat köyhät pyyhkimään lumipölyä pois kasvoiltaan. Rambe katseli auton perään mietteliään näköisenä.

- Jäikö jotain hampaankoloon? kysäisin.
- Ei, unneutin vain kopauttaa takavannetta nokivasarallani.
- Miksi?
- Hähähää, teki vain mieli. Siitä puheen ollen, tekeekö mielesi pillua vai kahvia?

Ihmettelin moisia vaihtoehtoja. Rambe selitti, että nyt on vaihtoehto mennä tonnilla huoriin tai kympillä kahville. Joku kohtuus se piti kahvinlitkimisessä olla. Valitsin kahvilla käynnin, sillä maksulliset naiset eivät oikein napanneet.

- Hähähää, hyvä valinta. Kahvilasta saa kuitin verotukseen, toisin kuin Irinalta tai Olgalta, hähähää. Niiden jäljiltä kuitissa lukee sukupuolitautilääkäri eikä sitä ole vielä verottaja hyväksynyt firman menoiksi.
- Häh, oletko kokeillut?
- Hähähää, parikin kertaa. Ei mennyt thaihierontakaan läpi, vaikka väitin selän olleen kipeä.

Rambe heilutteli kädessään olevaa tuhtia setelinippua ja ilmoitti, että nyt ei nautitakaan mitään tavallista huoltoaseman kahvia, vaan mennään reteesti Kaivariin Cafe Caruselliin kunnon mokat. Tiesin kyllä paikan, mutta äkkiseltään en muistanut, että olinko koskaan nauttinut siellä kahvia. Olin käynyt siellä kyllä joskus, mutta se mitä olin nauttinut, oli hämärän peitossa. Saattoi nimittäin olla niin, että siellä tuli piipahdettua joskus 90-luvulla pikku tisleessä.

Lähtiessämme liikkeelle Kauppatorilta, Rambe laittoi hinausauton tuulilasin alareunaan lapun, jossa luki: ”Kahvitunnilla”. Tiedustelin piruuttani, että itseäkö varten hän sen laittoi, jotta muistaisi 300 metrin päästä minne olimme menossa.

- 300 metriä, miten niin? Rambe hämmästeli.
- Bussipysäkeillä on ollut mainoksia, että suomalaisen muisti kestää 300 metriä.
- Hähähää, Rambe kyllä muistaa mitä vaan, en itseäni tuolla kiusaa. Laitoin lapun hankeen juuttuneiden rattimiesten vuoksi.
- Mitä ne ovat?
- No sellainen lippaskengissä, avopäin ja ilman hanskoja kulkeva pelle, joka luulee olevansa keskimääräistä parempi autokuski ja autonsa vetotavasta riippumatta kiipeävän vaikka puuhun.

Minulla oli pipo päässä, hanskat taskussa enkä kulkenut pikkukengissä, joten tuo ei varmaan koskenut minua. Lisäksi en uskonut Rutinoffin selviävän kunnolla edes tasaisella maalla etenemisestä, jos lunta tulisi sellaiset reilut kymmenen senttiä. Ei kait kukaan tervejärkinen nyt viskaa kaveriaan hankeen.

Etenimme hiljakseen pitkin todella lumisia katuja. Ohitimme Olympiaterminaalin kävelyvauhtia, sillä henkilöautoilla oli vaikeuksia mennä eteenpäin. Rambe kirosi kaikki kesäautoilijat, jotka eivät tajunneet jättää autojaan parkkiin ja kulkea julkisilla. Vähän kun tuli lunta, niin ajetaan keskellä tietä peläten, että lumi sieppaa ja vie ojaan.

- Kato nyt tuotakin, ajaa kuin paskat housuissa, Rambe osoitti edellä menevää Astraa.
- Tuolle pitäisi suositella, että jättäisi riittävän turvavälin lumeen, vaikka sellaiset tuhat kilometriä.
- Hähähää, osalle jo luminen postikorttikin voi olla syy hidastaa vauhtia, hähähää.

Köröttelimme hitaasti punaisen Astran perässä. Onneksi se jäi Cafe Ursulan parkkipaikalle ja saimme nostettua nopeuden normaaliksi. Ilo jäi väliaikaiseksi, sillä vähän mattolaiturikahvilalta eteenpäin oli yksi auto juuttunut kiinni niin, että perä oli osittain tiellä. Rambe joutui pysähtymään, sillä väli oli liian kapea hinausautolle. Muuten olisi mahduttukin, mutta tien toisella puolen oleva auto oli jätetty varmuuden vuoksi mahdollisimman kauan reunasta. Kiinni olevasta Mondeosta huomattiin meidät, sillä sieltä nousi noin kolmikymppinen mustaan pukuun sonnustautunut laiha mies. Hän oli avopäin, ilman sormikkaita ja pienissä nappaskengissä. Mies viittoili Rambea avaamaan ikkunan.

- Kerrankin perkele kävi tuuri, mies aloitti.
- Huono, Rambe murahti.
- Tulitte sopivasti paikalle. Minulla on aivan helvetinmoinen kiire ja juuri nyt piti jäädä kiinni. En tajua miten se kävi, sillä en ole koskaan ennen jäänyt autolla kiinni mihinkään.
- Se olisi noin kolmisen tonnia, Rambe mutisi lähinnä itsekseen.
- Niin mikä? kysyin.
- Jos painan lämän lattiaan ja annan vain mennä tästä läpi Mondeon pellit ryskyen.

Nappaskenkämies kerkesi juuri pahimmilleen kuulemaan Ramben kommentin. Mies nielaisi pari kertaa ja jäi tuijottamaan meitä suu auki. Hiljaisuus päättyi kun Rambe rykäisi ja ilmoitti meillä olevan nyt kahvitunti. Se oli nimensä mukaisesti tunti, sillä tosimiehet eivät vartin takia persettään penkkiin laita.

- Niin mutta minulla on kiire ja te olette siinä. Kait teillä joku liina on, niin vedätte minut tielle.
- Tikkukaramellikö tuolle pitäisi antaa kun ei puhetta ymmärrä, Rambe ärisi.
- Hei, mikä mättää, eikö sana kuulu, että hinaatte minut pois?
- Kaveri tulee koettamaan ajaa sen pois. Annat vähän työntöapua, niin eiköhän se siitä, Rambe vastasi.
- Kuka kaveri? katselin ympärilleni.

Aika pian kävi selville, että Rambe tahtoi minun käyvän koittamassa jos Mondeo lähtisi ihan ajamalla. Ei minullakaan mitään kummoista kokemusta ollut pahoista paikoista pääsemisestä, mutta ainahan sitä saattoi kokeilla. Nappaskenkämies yritti väittää vastaan, mutta Rambe vastasi, että kaveri, eli minä, on peruuttanut elämänsä aikana enemmän mitä keskivertokuski on ajanut eteenpäin.

Laskeuduin hinausautosta vähän vastenmielisin tuntein, sillä en pitänyt ollenkaan sellaisista kehuista, jotka eivät pitäneet paikkaansa. Minulla kun ei ollut tapana kehua mistään. En pitänyt mitään ääntä esimerkiksi aikoinaan isältä peritystä omaisuudesta, jonka turvin saatoin elää vähätöistä joutomiehen elämääni. Köyhät ne rahojaan kehuu ja keskivertoa huonommat kuskit ajotaitojaan. Tuntemani rattimiehet yleensä ajoivat, eivät suinkaan kehuneet miten ovat ajaneet.

- Avaimet ovat autossa, nappaskenkämies sanoi.

En vastannut mitään, vaan astelin niin hitaasti kuin mahdollista Mondeon vierelle. Avasin pokkana takaoven ja istahdin penkille. Jätin oven auki, otin kiinni etupenkin selkänojasta ja koetin kääntää sitä kädelläni. Näin sivusilmällä miten nappaskenkämiehen ilme muuttui hämmästyneeksi. Kokeilin vielä haroa vaihdekeppiä auton keskiosasta, mutta eihän siitä jäänyt käteen muuta kuin tunkkaista Ford-ilmaa. Käänsin pään nappaskenkämiestä kohti ja kysyin:

- Miten tätä penkkiä saa eteenpäin?
- Eh, eh, tuota, ettäkö miten sitä saa eteenpäin?
- Niin, en ylety rattiin.
- Niin, et siis ylety rattiin?
- Joo ja onko tämä automaatti, kun en löydä vaihdekeppiä?

Tässä vaiheessa en enää osannut sanoa, että nauroiko vaan itkikö nappaskenkämies. Ääni oli omituista kurnutusta, mutta ei se silti sammakkoa muistuttanut. Niistettyään nenänsä, mies vastasi minulle:

- Istut takapenkillä. Jos kokeilisit seuraavaa ovea, siitä pääsee etupenkille.
- Ai no niin tietysti. Meni vähän arviointi pieleen, kun en ole yleensä autoillut selvin päin.
- Siis mitä, oletko humalassa?
- En tietenkään, mistä sellaista sait päähäsi?
- Sanoit itse juuri, ettet yleensä autoile selvin päin.
- En niin, istun aika usein toisten kyydissä, kuten tänään tuossa hinausautossa.

Könysin ulos takapenkiltä ja siirryin Mondeon etupenkille. Käynnistin auton ja kokeilin varovasti eteenpäin, mutta siitä ei tullut mitään. Nappaskenkämies oli sudittanut kohdan jo niin liukkaaksi, ettei liikkeelle lähdöstä tullut mitään. Kysyin häneltä, että miten auto oli jäänyt tähän kiinni. Mies oli kuulemma tullut tänne jo aikaa sitten ja koettanut ajaa autoaan parkkiin. Siitä ei ollut tullut mitään ja nyt piti päästä jo lähtemään.

Jatkoin Mondeon houkuttelemista pois tiensivusta. Lopulta kun tajusin eteenpäin menon olevan sula mahdottomuus, laitoin pakin päälle ja aloin heijauttaa sitä taaksepäin. Nyt kuulosti jo vähän lupaavammalta, joten turvauduin järeämpiin konsteihin. Lisäsin heijausta ja aloin samalla uhkailla sitä, että ellei Ford nyt irtoa, niin sen keulalle liimataan kilpakumppanin Opelin logo. Se tehosi ja kohta Mondeo nousi puolittaisesta haudastaan takaperin eturenkaat sutien. Rambe pakitti hinausautoa sen verran, että sain Mondeon kokonaan tielle. Tielle saatuani sammutin auton ja otin avaimet pois virtalukosta. Kävelin ne kourassa hinausauton kuskin ovelle ja ojensin avaimet Rambelle. Sanoin samalla hänelle:

- Kirjoita lasku.
- Kirjoitin jo, kun näin, että jouduit todellakin hommiin.
- Mikä, mikä, mikä lasku? nappaskenkämies hämmästeli.
- Hinaaminen tai muu auttaminen kaupunkialueella ja vielä ylityötunneilla tekee alennusten kanssa kolmesataa euroa. Käteisellä kiitos!
- Siis hetkinen, eihän minua hinattu.
- Autettiin muuten. Usko nyt hyvällä, ettei tartte käydä pyytämässä letkua, että saat nälän pois.

Tyypille ei meinannut mennä millään jakeluun, ettei Rambelle kannata alkaa soitella poskea tai tinkiä hinnoista. Lopulta olimme siinä pisteessä, että Rambe nosti kuuluisan mustan nokivasaransa ikkunaan ja sanoi muotoilevansa seuraavaksi Mondeota kolmensadan euron edestä. Se tepsi ja pian raha sekä kuitti vaihtoivat omistajiaan. Saimme perään vielä haukkumisryöpyn, että tämä ei jää tähän.

- Hähähää, on minua mikki hiirien lisäksi myös miehet uhkailleet, mutta vielä ei ole kukaan tullut kahta kertaa vastaan, hähähää.

Mondeo lähti raivokkaasti kiihdyttäen, häviten hetkessä näkyvistä. Rambe kytki vaihteen päälle ja lähdimme hitaasti jatkamaan matkaa pitkän autoletkan edessä. Tiedustelin ajon aikana Rambelta, että eikö tämä pelkää miehen käyttävän kuittia todisteena meitä vastaan. Rambe hymyili kuin maailman onnellisin mies ja vastasi:

- Kirjoitin gay Peterin nimissä kolmensadan euron kuitin suihinotosta. Sillä jos saa minut pulaan, niin pitää olla jo aika homo itsekin, hähähää.

Jälleen kerran piti myöntää, että rumasta ulkonäöstä ja rähjäisestä olemuksesta huolimatta Rambella leikkasi jälleen kuin sillä hänen kaapissaan olevalla käyttämättömällä partaveitsellä. Tuo ei olisi tullut itselläni mieleen, vaikka olisin kuinka väännellyt ja käännellyt asioita.

Lopulta pääsimme päämääräämme, eli Cafe Caruselliin kahville. Ostimme kupilliset mokkaa ja istahdimme nauttimaan niitä pöytään. Istuessamme Rambe kaivoi taskustaan äskeiset kolme sataa ja ojensi ne minulle. Yritin estellä, mutta minut pakotettiin ottamaan ne, sillä olihan tehnyt äsken työt. Eipä siinä mitään, kyllä se raha minullekin kelpasi, vaikkei siitä juuri pulaa ollut. Istuskelimme varmaan puolisen tuntia turinoiden, kunnes päätimme, että tämän päivän tienestit on tienattu ja nyt on aika piipahtaa siellä ruokakaupassa, jonne olin alkujaan ollut menossa.

Paluumatkalle valitsimme toisen reitin kuin Lahdentien. Ajoimme kotikulmille Tuusulantien kautta. Matkaan siellä ei ollut oikeastaan juuri mitään merkitystä. Kävimme lähikaupassa ostamassa ruokatarpeita. Ostosten kera palasimme kotiin. Rambe jätti hinausauton tienvarteen ja nousimme yhtä matkaa hissillä oikeaan kerrokseen. Ennen ovien sulkeutumista lupasin Rambelle, että lähden kyllä muulloinkin apukuskiksi, sillä päivä oli ollut erittäin mielenkiintoinen.


HUOM! Osaatko piirtää tai tiedät jonkun joka osaa? Etsin henkilöä, joka piirtäisi kahteen tulevaan kirjaani kansikuvat. Kyseessä olisi tekstieni luonteen mukaisesti lähinnä pilakuvatyyliset kansikuvat. Ensimmäinen kirja olisi tarkoitus saada BoD:n kautta ulos syksyllä 2012 ja toinen joskus 2013 aikana. Lisätietoja saa sähköpostilla, joka löytyy sivuiltani.



Haluatko vaikuttaa mahdolliseen tulevaan 10-vuotis Rutinoff-kirjaan? Käy lukemassa lisätiedot Rutinoff Blogista.






© Rauno Vääräniemi