Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

15.1.2012

Dsg-nytkytystä


Parin päivän reissaamisen jälkeen voisi luulla, että uni maistuisi puolille päivin, mutta väärin, aivan helvetin väärin. Heräsin omia aikoja varttia vaille seitsemän. Vilkaisin viereistä sänkyä ja totesin sen olevan ihan yhtä tyhjä kuin seiskakolmosen Corollan konehuone. Se ei yllättänyt, sillä olin tottunut jo siihen, että Närä otti kontaktia Suomeen aamuvarhaisella. Jälleen kerran löysin papparaisen olohuoneesta luuri korvalla. Tällä kertaa heidän kerholehteen oli tulossa juttu haistapaskafiateistajavarsinkinpandoista. Jotenkin epäilin vahvasti, että kirjoitusmuoto oli edellä kuvatun kaltainen. Vitut välilyönneistä ja -merkeistä, kun on painavaa asiaa!

Vaikka olin herännyt aikaisin, ei se ollut suinkaan huono asia. Olimme myöhään eilen vielä soitelleen toisille ja sopineet tälle päivälle muutakin ohjelmaa kuin ryyppääminen. Tämä kaikki oli kyllä täysin Heinin ansiota. Olimme löytäneet porukan ainoalle naiselle vallan mainiota käyttöä – hän piti meidät liikkeellä muutenkin kuin kuppilasta toiseen. Heini ehdotti, että lähdemme aamusta bussilla Haniaan ja tutustumme rauhassa kaupungin nähtävyyksiin ja liikkeisiin. Ihan kuin Närä olisi jotenkin lukenut ajatuksiani, sillä papparainen laittoi puhelimen sohvapöydälle ja sanoi:

- Minusta ainoa katsomisen arvoinen liike on Toyotan kampiakselin liike.
- Vai niin, onko Toyotassa sitten läpinäkyvä lohko?
- Ei, miten niin?
- Sitä kampiakselin liikettä on muuten aika vaikea todentaa.

Vauhtipappa meni hiljaiseksi ja mietteliään näköiseksi. Miehellä taisi raksuttaa sahanpurujen seassa muutama hammasratas, sillä niin tuskaiselta tuo ajatteleminen näytti. Lopulta hän keksi varmaan omasta mielestä jotain terävää, sillä ilme kirkastui ja ilmoille mölähti:

- Sen kampiakselin liikkeen näkee silmissään kun Toyotan voima puhuu.
- Ehehee, et kait nyt vaan tarkoittanut Totkea etkä Toyotaa, kun tuosta sinun artikuloinnista ei aina tahdo saada mitään selvää.
- Hmph, vaippa se vaan on niin vitsikäs ilman kokemusta etäisimmästäkään huumorista.
- Tuota, voinko pitää jonkun toisen sanomaa huumorina ja etäisenä kokemuksena, siis jonkun sellaisen joka heittää läppää kuin kaasarin toimimattomaksi havainnut Escort-kuski?
- Ky-yyllä, mutta sinulta ei huumori onnistu.
- No, siinä tapauksessa lopeta hyvä mies nuo huumoripuheet Toyotan voimasta, etten ihan repeä, ehehehee.

Aamutoimet menivät hiljaisuuden vallitessa, toinen meistä murjotti ja se en ollut minä. Puoli yhdeksän kieppeillä Heini soitti ja pyysi tulemaan hotellin respaan matkavarusteet mukana. Teimme niin ja kohta koko porukka oli respassa. Heini tiedusteli siitä vielä Hanian bussin kulkemisia ja millaisella bussilla sinne pääsee. Saimme neuvon viittoilla mitä bussia tahansa, kunhan se ei ole jonkun matkanjärjestäjän bussi. Kaikki normaalilla linjalla olevat bussit kun menevät Hanian linja-autoasemalle.

Kiittelimme tiedosta ja poistuimme hotellilta. Matkaa bussipysäkille oli parin kivenheiton verran, joten kovin paljon emme kerinneet vanheta sinne kävellessä. Onnetar taisi olla puolellamme, sillä vaikka aikataulun mukaan edellisen bussin olisi pitänyt mennä juuri äsken, niin parin minuutin odottelun jälkeen kohdallemme pysähtyi linja-auto. Kuljettaja avasi oven ja kysyin meneekö auto Haniaan. Mies nyökkäsi, joten nousimme kyytiin. Auto oli lähes tyhjä ja pääsimme valitsemaan paikat vapaasti. Jonkin matkaa kuljettuamme miespuoleinen rahastaja tuli perimään kyytimaksun 1,90 euroa per henki. Rambe heitti miehelle 20 euroa ja käski pitää loput. Jos joku on nähnyt miten iloiseksi viisivuotias tulee toivomastaan joululahja-autosta, niin rahastajan ilme oli jotakuinkin samanlainen.

Bussi ajoi Hanian linja-autoasemalle hyvin reipasta vauhtia, sillä missään ei ollut ruuhkaa. Aamu oli vielä sen verran aikainen, että useimmat taisivat vielä olla kotona ja hotelleilla heräilemässä. Poistuessamme autosta, rahastaja tuli kättelemään koko porukan. Hän selitti jotain paikallisella kielellä ja hymyili leveästi. Emme tajunneet yhtään mitään, mutta ymmärsimme sen olevan jotain positiivista. Itse linja-autoasema oli sanan varsinaisessa merkityksessä härdelli. Alue oli tupaten täynnä busseja ja niiden välissä puikkelehtivia ihmisiä.

Poistuimme Heinin osoittamaan suuntaan, eli aseman pääovilta vasemmalle kädelle. Pääsimme tuskin alueelta ulos, kun törmäsimme jalkakäytävällä omituiseen näkyyn. Viisi isomahaista miestä käveli peräkanaa kuin olisivat olleet toistensa hinauksessa. Ei siinä vielä mitään, mutta tasaisin väliajoin koko porukka alkoi nytkyttää omituisesti. Meidän oli aivan pakko lähteä seuraamaan tuota omituista menoa. Tyypit kävelivät ja nytkyttelivät eteenpäin ja me seurasimme perässä. Suunta oli onneksi sama minne Heini oli meitä ohjastanut. Saavutimme pikkuhiljaa porukkaa ja kohta erotimme miesten keskustelun. Ne pirut puhuivat selvää suomea. Ei mennyt montaakaan hetkeä, kun meille selvisi, että mikä porukka siinä mennä nytkyttelee. Siinä oli osa hotellimme Audi-miehistä. Tilanne oli sen verran mielenkiintoinen, että kiristimme vauhtia ja otimme nytkyttelijät kiinni. Kävelin etummaisen tyypin rinnalle ja kysäisin häneltä:

- Mikäs täällä oikein noin nykii, paikallinen kotipolttoinenko?
- O-sas-to, s-ei-s! Etummainen karjaisi.

Samassa koko ylensyöneiden eliittijoukko veti liinat kiinni siihen malliin, että asfalttiin tuli pari poimua. Ei ole hento kreikkalainen asfaltti näemmä suunniteltu viidelle ylensyöneelle suomimiehelle. Porukan hytkyttyä aikansa paikoillaan, etumies avasi sanaisen arkkunsa.

- Minä tunnistan teidät, olette samasta hotellista.
- Kyllä vain ja sen takia teidän eteneminen alkoikin kiinnostaa.
- Teille sen voimme kertoakin, kun olette perillä meidän lomailemisen perimmäisestä olemuksesta.
- Rikkinäiset Audit, tiedän.
- Ja pimmee hummeetikoppa, Närä säesti.
- Mikä? käännyin katsomaan papparaista.
- Vintti pimeä, valot puolivaloilla, kipinä hukassa, laatikko jumissa jne…

Audi-mies katsoi Närää ja nyökytteli päätään. Minulla kävi hetken mielessä, että mies on todella yksinkertainen kaksin- tai kolminkertaisen massansa sisällä, mutta hänen selityksensä valaisi asian erinomaisesti. Heillä oli tänään pienryhmäpäivä, jolloin puututaan kaikista tehokkaimmin heidän ongelmiinsa. Tähän kuului myös se, että ryhmät lähtivät pois hotellilta, että pääsevät irtautumaan tehokkaasti tutuksi tulleesta ympäristöstä.

- Miksi ette pöljät mene Toyota-liikkeeseen, siellä on niin paljon virikkeitä, että pöljät ajatukset unohtuvat ja tilalle tulee Toyotan ostamisen ajatuksia, aah, uusi Toyota, Närä paasasi.
- Hys, anna miehen nyt kertoa asioista, toppuuttelin vauhtivaaria.

Paksu mies jatkoi selittämistä, muiden ryhmäläisten tankatessa vettä. Mies kertoi, että heillä viidellä on nyt käsiteltävänä dsg-laatikon nykiminen vaihtokohdissa. Laatikon kun tulisi tehtaan ja myyjien mukaan vaihtaa kuin ajatus, siis ihan huomaamatta. Näin ei kuitenkaan ollut todellisessa elämässä, vaan laatikot tuppasivat toimimaan kuin lottokone. Jotkut laatikot vaihtoivat kuin ajatus, tosin niissä oli sitten muita ongelmia. Heillä sattui olemaan nytkyttävät laatikot. Kun ajaa tarpeeksi paljon kilometrejä nytkyttävällä dsg-laatikolla, niin se jää lihasmuistiin ja kävelykin alkaa muistuttaa epäkuntoisella laatikolla etenemistä.

Kuin ohimennen paksu mies kertoi lyhyen tarinan eräästä naispuoleisesta Audin omistajasta, joka oli menettänyt rahakkaan uransa epämääräisesti vaihtavan laatikon vuoksi. Nainen oli juossut läpi kaikki lääkärit, mutta suurin osa lekureista oli nauranut päin naamaa. Ei sellaista oiretta voinut kuulemma saada mistään laatikosta, vaan vika oli synnynnäinen ja korvien välissä.

- Sitähän minäkin, vain pöljä ostaa Audin. Vika on varmasti päässä ja iso onkin, Närä kommentoi väliin.
- Se alkoi vasta toisen Audin kohdalla, paksu mies täsmensi.

Hän jatkoi tarinaa ja pian selvisi, että kyseinen nuori nainen oli ollut malli. Neitosen kävelystä ei tullut enää mitään toisen Audin hankkimisen jälkeen. Muutaman kerran catwalkilla nytkyteltyään neito huomasi olevansa ilman mallitoimiston sopimusta. Neito kyllä parani vaivasta. Siihen auttoi hyvin se, että rahoitusyhtiö kävi hakemassa kalliin menopelin pois ja neito joutui totuttelemaan Ford Fiestalla ajamiseen. Noin vuoden päästä kävely alkoi taas sujua ja viimeisimpien tietojen mukaan ura on taas pienoisessa myötätuulessa.

- Kröhöm, jonon toisena kävellyt mies kröhisi.
- Ai niin, kerronpa vielä toisenkin esimerkin, niin pääsette kärryille siitä miten pahaa vaivaa tässä hoidetaan.

Näin myös tapahtui ja saimme uutta informaatiota heidän vaivasta. Toisessa esimerkkitapauksessa lupaava tangolaulaja oli joutunut niin ikään uusien valintojen eteen. Nyt ei suinkaan käynyt niin pahasti, että työpaikka olisi mennyt. Laulajaa ei vaivannut nykivä kävely, mikä toisaalta olisi ollut laulajalle ihan se ja sama. Häntä alkoi vaivata keikkamatkojen pidentymisen jälkeen nykivä laulu. Makseltuaan muutaman kerran pääsylipputulot takaisin vihaisille vanhuksille, laulajan levy-yhtiö ja manageri ehdottivat tyylin muutosta. Nykyisin entinen tangolaulaja on lupaava räppärin alku ja homma toimii hyvin.

- Oletteko löytäneet mitään apua vaivaanne? utelin miehiltä.
- Raki auttaisi, mutta me emme juo, yksi paksukaisista vastasi.
- Miksi ette?
- Niin…, joukon nokkamies meni vaikean näköiseksi.

Pienen kakistelun jälkeen kävi selväksi, että kyllä sitä alkoholia oli kokeilu kerran jos toisenkin tuohon vaivaan ja jopa ihan onnistuneesti tiettyyn pisteeseen saakka. Se tietty piste oli tullut vastaan siinä kohtaan, kun kymmenkunta viinan avulla apua saanutta päätti pikku hiprakassa tehdä jotain repäisevää.

- Poltitte ne saksan paskanne, Närä innostui.
- Ei niillä enää mitään Audeja ole, ne, ne vaihtoivat merkkiä.
- Mihin, Toyotaanko?
- Kuka mihinkin, taisi niistä joku Avensiksenkin ostaa. Suurin osa vaihtoi Mersuun tai Bemariin. Yksi osti Saabin, mutta katuu nyt kun ei tiedä minkä maalaisella autolla minäkin päivänä ajaa.

Rambe oli ollut jo jonkin aikaa sen näköinen, että hinurijätillä on asiaa. Viimein mies avasi suunsa, viittoillen oikealle.

- Kuulkaas läskit sedät, Rambella alkoi puskea olutjano päälle, joten mitäs jos lähtisitte dgs-nytkyttelemään vaikka tuohon suuntaan.
- Sopii hyvin, etummainen ilmoitti.

Ilmoille kajahti tiukka lähtökäsky ja nytkyttelijät jatkoivat keskeytynyttä matkaansa. Seurasimme sitä hetken, ennen kuin käännyimme vastakkaiseen suuntaan. Tallailimme Venetsialaiseen satamaan, joka oli melkein autio. Vaikka ravintolat olivat lähes tyhjiä, ei oluiden saaminen tuottanut mitään ongelmaa, palvelu pelasi kuin Kreikassa konsanaan – rahat pois muilta EU-kansalaisilta. Meidät tosiaan ryövättiin leveästi hymyillen, mutta sehän nyt on turistin osa lähes missä vain turistirysässä. Kiskoimme parit huurteiset, paitsi Heini, joka joi vain jotain kevytvettä. Tankkauksen jälkeen lähdimme tallustelemaan Venetsialaisen sataman majakalle. Matka osoittautui huomattavasti haasteellisemmaksi mitä se oli alun perin näyttänyt. Ensinnäkin matkaa oli aika pitkästi ja toiseksi tuuli oli niin kova, että lippikset meinasivat lähteä merille ihan itsenäisesti.

Seistyämme hetken majakan vierellä, Närä otti taskusta paperilapun ja laittoi sen portaille kivi painonaan. Minulla kävi ensimmäisenä mielessä, että kyseessä on joku eläkeläisten tapa jättää oma kuva sinne missä on käynyt, joten en alkanut edes udella mitään. Kaunis sen sijaan avasi suunsa:

- Piirsitkö kotona vahingossa ruman kuvan ja nyt päätit jättää sen tänne herättämään pahennusta?
- Hähähää, ei pidä kulkea vitun kuva taskussa, saattaapi seistä koko ajan, hähähää, Rambe komppasi renkiään.
- Hmph, jätin kyllä kerhon liittymislomakkeita. Olemme päättäneet laajentaa kerhomme maailmanlaajuiseksi. Täällä käy turisteja ympäri maapallon, joten olemme noin kahden viikon päästä maailmanlaajuinen Toyota-kerho ja minä sen omistaja, Närä informoi.
- Monellako kielellä ne lomakkeet ovat? utelin.
- Yhdellä, kyllä jokainen nyt sen verran suomea osaa.

Tuosta nyt saattoi olla toistakin mieltä, mutta Närä ei ottanut edes kuuleviin korviin moisia epäilyjä. Pitkään emme viitsineet asiasta inttää, vaan tallailimme takaisin. Jatkoimme äskeisestä juottolasta eteenpäin rantaa pitkin. Kiersimme majakan lähelle toista kautta, tosin nyt välissä oli kapea salmi, josta pääsi Venetsialaiseen satamaan. Tuuli oli niin kova, että meillä jokaisella oli kengät märkinä päästyämme pois rannan tuntumasta. Tämän jälkeen harhailimme pitkän tovin pitkin Hanian katuja. Eksyimme joillekin katumarkkinoille, mutta siellä nyt ei ollut mitään kiinnostavaa. Kukaan meistä ei lämmennyt kirpparityylisille vaatepöydille, joista sai eurolla tai parilla pöyhiä kasasta itselle tai perheelle sopivat kuteet.

Rambe ja Kaunis pitivät tasaisin väliajoin huolen siitä, ettei nestetasapainomme päässyt järkkymään. Korjasimme sitä oluella jos toisella. Päivä kääntyi iltapäiväksi, kun Heini alkoi valitella nälkää. Myös minulla alkoi olla sellaisia tuntemuksia, että myös tänään voisi syödä jotain, joten aloimme katsella ruokapaikkoja sillä silmällä, että saisimme lounasta. Huomasin kadulla pällistellessä yhden ravintolan kyltin, joka näytti siltä, että se olisi katutasoa ylempänä. Nousimme ylös kapeaa portaikkoa ja päädyimme tyhjään ravintolasaliin. Luulimme ensin paikan olevan tyhjän, mutta tarkempi vilkaisu paikan terassille kumosi luulomme. Siellä oli käynnissä lounasaika ja jostain meidän eteen ilmestyi vanhempi tarjoilijanainen.

Istuimme alas, tilasimme juomat ja sen jälkeen lounaat. Ruokapuoli ei ollut ihan niin monipuolista kuin olin odottanut, mutta menetteli tällä kertaa. Ainahan sitä voi käydä syömässä toisenkin kerran, kuka sitä estäisi. Olin juuri tunkemassa kitukasvuista kanaa suuhuni, kun kuulin jotain mikä sai suupalan osumaan leukaani.

- Perkeleen, perkele, kirosin.
- Älä nyt itteäs telo, hähähää, Rambe kuittasi.
- Hys, kuulitteko te suomen kieltä jostain läheltä?

Koko porukka hiljeni kuuntelemaan ja totta tosiaan, jostain epämääräisestä suunnasta kuului suomea. Eipä tuossa omassa rakkaassa kielessä nyt ollut mitään ihmeellistä, mutta kun se kuulosti tulevan tutulla äänellä. Kääntelin päätäni päästäkseni paremmin perille äänen lähteestä, kun takavasemmalta terassille pölähti tuttu mies.

- Tomppa Pomo! Mitä hittoa sinä täällä teet? hihkaisin pilkkutaksikuskille.
- Käh, käh, käh, sehän on Rutinoffin kuski, entinen naapurini, käh, käh, käh!
- Pöh, onko tämä joku höhlien kansallispäivä? Närä mutisi.
- Kato, ihan ite ropellihattu, hähähää, vaikka on tainnut jäädä ropelli himaan, hähähää, Rambe räkätti.
- Mikä hiton ropellihattu? käännyin Rambea kohti.
- Hähähää, se on vain meikäläisen kunniamaininta tuollaiselle älykkäälle yksilölle kuin Tomppa.

Tuota en purematta niellyt, sillä tunsin Ramben liian hyvin. Hän ei todellakaan anna ropellihattu lempinimeä kenellekään älykölle. Tomppa sen sijaan nyökytteli päätään kuin olisi saanut kympin rahaa joka kerta kun häntä sanotaan ropellihatuksi.

- Etkös sinä muuten muuttanut joku aika takaperin pois? Heini kysyi Tompalta.

Vasta siinä kohtaa minulle palautui mieleen, että Heinihän asuu minun toisessa asunnossa vuokralla ja Tomppa on niin ikään myös hänen naapurinsa. Muuttouutinen tuli täytenä yllätyksenä, sillä en ollut kuullut siitä mitään. Eihän tuo nyt ihme ollut, en ole ollut Tompan kanssa pitkään aikaan missään tekemisissä. Olin varmaan jotenkin alitajuisesti pyrkinyt pääsemään eroon mokomasta liian pieneen pukuun pukeutuvasta parrakkaasta höhlästä.

- Muutin, käh, käh, käh, tein elämäni ratkaisun itseni ja Talbotin hyväksi.
- Tulitko tänne yksin vai Talbotin kanssa? utelin höhlältä.
- Iiiiih, diiiiih, krääääh, tulin tänne matkanjohtajan ominaisuudessa, Tomppa korisi ja vinkui kuin Talbotin etupyörän laakeri.
- Oletko vaihtanut ammattia?
- Käh, käh, käh, olen yhä pilkkutaksikuski, mutta nyt minulla on vakioasiakkaita ja olen järkännyt niille matkan tänne, Kräätälle.
- Mitä vittua, me ollaan sitten aivan väärässä paikassa, hähähää, Rambe repesi.
- Mitä, ettekö te olekaan täällä Kräätälla? Tomppa hämmästeli.
- Ei, me ollaan jossain aivan vitun muualla, hähähää.

Kyselin uudelleen Tompalta hänen matkasta ja sain kuulla, että mies on täällä uusien jakomäkeläisten ystäviensä kanssa. Uutinen oli minulle pienimuotoinen shokki, sillä tiesin Tompan vihaavan Jakomäkeä yli kaiken. Kiekumisensa ja vinkumisensa ohella Tomppa sai selitettyä, että tutustuminen Jakomäkeen oli täysin Ramben ansiota. Talbotti oli mennyt kerran rikki ja Tomppa oli soittanut Ramben hinaamaan. Koska pilkkutaksikuskilla oli mennyt bisnekset aika heikosti, ei hänellä ollut rahaa maksaa hinausta. He olivat kuitenkin sopineet, että Rambe hinaa auton valitsemaansa paikkaan moottoritien varrelta ja se paikka oli erään jakomäkeläisen kerrostalon parkkipaikka. Se oli muutenkin niin täynnä autonraatoja, ettei yksi Talbotti enää meinaa mitään. Suhteellisen tervepeltisenä se jopa kaunisti seutua.

- Kräääh, diuuuuu, iiiiih, ja minä jopa pelkäsin uutta kotiani, Tomppa vinkui.
- Etkö enää? utelin.
- En, olen sinut uuden kotini Jakomäen kanssa. Olen hyvin ylpeä jakomäkeläisyydestäni. Näin meidän kesken, olen yrittänyt jopa ostaa Venäjältä uutta syntymätodistusta, jonka mukaan olisin syntynyt Jakomäessä.
- No voi vittu, se mitä ei ole ollut on näemmä hävinnyt tyystin, hähähää, Rambe repesi.

Tomppa raapi ja pyöritteli päätään, kuin olisi hukannut hyvät eiliset hilseensä.

- Mitä ei ollut?
- Hähähää, järkeä, hähähää.

Aikamme Tompan kanssa juteltuani tajusin hänen olevan vieläkin ihan yksin täällä. Perässä ei tullut hänen mainitsemaansa jakomäkeläisten laumaa. Olin jo aivan varma, että höhlä on laitettu suvun tai naapureiden toimesta yksin lentokoneeseen ja kouraan vain menolippu. Samassa kuitenkin Tompan puhelin pirahti ja mies vastasi siihen. Puhelimeen kiekumisesta päättelin, että porukka odotteli yhä kadulla, että Tomppa varmistaa paikan olevan heille turvallinen, sijaitsihan se katutasoa ylempänä. Puhelun jälkeen ei mennyt kuin kymmeniä sekunteja, kun paikalle marssi kymmenkunta suomituristia kauheasti kälättäen. Onneksi tarjoilija ohjasi porukan mahdollisimman kauas meistä. Toivottelimme Tompalle hyviä jatkoja ja jatkoimme itse ruokailua.

Täytettyämme vatsat, lähdimme tekemään vielä kierroksen kaupungilla, lähinnä se meni taas kuppiloiden oluiden vertailemiseksi. Jossain vaiheessa jalat alkoivat olla kipeät ja pää niin täynnä olutta, että päätimme hypätä bussiin ja hurauttaa takaisin Plataniakseen. Tallailimme takaisin linja-autoasemalle katsomaan millä menisimme takaisin. Siellä oli ihan kauhea härdelli päällä. Ihmiset odottelivat busseja, joita kuulutettiin mahdollisimman epäselvästi. Seisoskelimme pihalla ihmetellen systeemiä, kun näin portista sisään tulevan nilvelbussin. Olin nähnyt sellaisia Plataniaksessa, joten aloin seurata bussin etenemistä pihalla. Se jätti matkustajat keskelle pihaa ja samassa väkijoukko ryntäsi sitä kohti. Pistimme itsekin juoksuksi ja survouduimme muiden perässä bussiin. Mistään ei käynyt ilmi, että minne bussi meni, mutta luotin tuuriin. Pian asia selvisi, kun Heini kysyi sitä joltain paikalliselta.

Nyt bussimatka kesti huomattavasti pitempään mitä aamulla, mutta olihan meillä aikaa. Ennen hotellille menoa kävimme vielä nauttimassa kevyen aterian, sillä päivällä syöty pöperö oli ollut aika köykäinen. Vetelimme paikallista gyros pitaa porukalla niin että tuntui. Se maistui kaikille ja olutta meni luonnollisesti pari ämpärillistä, tosin etupäässä Ramben ja Kauniin kurkusta alas. Hotellille päästyämme kävimme heittämässä pari Audi-pelleä uima-altaaseen. Sen teimme ihan vain sen takia, koska Kaunis ei ollut vielä koskaan heittänyt ketään Audi-lippis päässä olevaa altaaseen. Toinen kävi uhoamaan, että hän osaa itsepuolustuslajeja.

- Tulepas kertomaan Rambe-sedälle mitä muuta osaat kuin valehdella.
- Mi-minä osaan paljonkin itämaisia juttuja, hii-hoo! mies karjui altaasta.

Altaassa riehuja pisti oikein kunnon show’n päälle ja uhosi niputtavansa meidät kaikki pelkillä syömäpuikoilla. Kuumimmalla hetkellä paikalle asteli kolmas Audi-mies, joka alkoi suureen ääneen ihmetellä:

- Mitä te siellä altaassa teette, meillähän on nyt se origami-ilta. Saitteko te hankittua niitä syömäpuikkoja?
- Khihihii, pojat taittelevat papereita. Varokaa ettei tule pipi sormeen, Heini kihersi.
- Hähähää, Rambekin tykkää taitella papereita, vielä kun ne ovat pystyssä metsässä, hähähää.

Uhoaminen loppui kuin seinään ja kolmikko katosi nopeasti paikalta. Niin mekin teimme, eli menimme viettämään iltaa Ramben ja Kauniin huoneistoon huonon huumorin ja väljähtyneiden vitsien kera.



Jatkuu...




© Rauno Vääräniemi