Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

4.12.2011

System Poosse


Tiistaiaamu koitti tavallista loma-aamua aikaisemmin, sillä meillä oli tänään vuorossa saarikierros matkanjärjestäjän bussilla. Bussi tulisi vasta yhdeksältä, mutta koska majoituin vanhuksen kanssa, halusin myös hänen kerkeävän mukaan. Kerroin tuosta Närällä, joka otti siitä heti Toyotan kokoisen herneen nenäänsä. Olin kuulemma vielä vaipoissa, kun hän piti yllä sellaista kiirettä, mitä en ole kuuna päivänä nähnyt. En voinut olla kommentoimatta sitä:

- Paloiko pahastikin?

Närän aamutoimet pysähtyivät siihen paikkaan ja hämmästynyt mies tuli eteeni tivaamaan:

- Mikä?
- No se Toyota tietenkin kun sinulle tuli kiire.
- Pöljä, ei Toyotat pala.
- No sitten siitä hajosi moottori ja jouduit juoksemaan, että kerkesit ajoissa töihin. Eikö niin?
- Hmph!

En saanut lopulta enää selville minkä takia Närä oli ollut nuorempana kiireinen, mutta eipä sen niin väliä. Menneet olivat menneitä ja nyt elettiin tätä päivää. Tämä päivä käsitti nyt aamulla sämpylöitä, juustoa, makkaraa, jugurttia, kahvia ja naukut Metaxaa. Noin varttia vaille yhdeksän oveen koputettiin. Tiesin ketä siellä oli, joten tempaisin repun pykälään ja suuntasin ovelle Närä vanavedessä. Lukitsin oven perässäni ja lähdimme kohti retkipysäkkiä. Retkipysäkillä istuskeli jo yksi vanhempi nainen, mutta hän lähti kiireesti kun Rambe meni hymyilemään rouvan eteen.

- No mikäs muorille tuli? Heini päivitteli.
- Hähähää, jätin illalla hampaat pesemättä, Rambe hörähti.
- Ja myös aamulla, Kaunis lisäsi.

Retkibussi tuli lähes ajallaan. Nousimme autoon ja etsimme itsellemme istumapaikat. Tilaa oli onneksi reilusti ja sitä tuli takaosaan lisää kun Rambe mainitsi vatsan olevan ihan ruikulilla. Saimme istua rauhassa viimeiselle hotelille asti. Sieltä autoon tuli kaksi miestä, arvatenkin isä ja poika. Nämä tälläsivät samalla tavalla verhotut takapuolensa aivan meidän eteemme, ihan kuin bussissa ei olisi ollut muualla tilaa.

Matkan ensimmäinen varsinainen pysähdyspaikka oli pieni kirkko. Paikka ei pahemmin kiinnostanut viisikkoamme, mutta jokainen kävi sitä kuitenkin katsomassa. Otimme siitä jopa pari kuvaa, kuten kunnon turistit tekevät. Isä ja poika sen sijaan keskittyivät vaan supattelemaan jotain keskellä kirkon pientä pihaa. Kävelin siitä ohi parikin kertaa, tarkoituksena ottaa selvää mitä oli tekeillä. En onnistunut siinä, sillä aina heitä lähestyessäni supina lakkasi ja isän kädessä oleva opus meni puseron alle piiloon. Pyysin Närää tekemään myös vakoilureissun ja papparainen lähti matkaan rinta kaarella. Parin edestakaisin sahaamisen jälkeen hän palasi naama rutussa:

- Paska, ihan pöljiä.
- Näitkö mitään?
- En nähnyt. Myyvät varmaan huumeita kun piilottelevat jotain paidan alla.

Keskustellessani Närän kanssa isän ja pojan omituisuuksista, tuli Heini paikalle. Kuunneltuaan hetken, hän lupasi mennä selvittämään asian, niin kuin nainen vain voi. Siirryimme Närän kanssa sopivaan paikkaan katselemaan miten homma etenee. Heini käveli muina tyttöinä kaksikon luo, alkoi valitella kuumuutta kaksikolle. Sen jälkeen hän kysyi juotavaa, mutta kummallakaan ei ollut vyölaukuissaan mitään nestettä. Sen kuultuaan Heini riipaisi t-paidan päältään, paljastaen pienen pienet bikinien yläosat. Kuin puolihuolimattomasti hän tipautti sen maahan. Isukin kumartuessa noukkimaan paitaa, Heini teki samoin ja nyppäisi isukin paidanhelman vyölaukun kiristämästä housunkauluksesta. Tämän seurauksena maahan putosi himoitsemamme opus. Heini nappasi sen käteensä ja nosti ilmaan niin, että mekin näimme sen:

- Oletteko te Bliteman myyjiä, kun tätä niin kovasti piilottelette?
- Me…, poika aloitti.
- Hys, isä sihahti.

Tuuppasin samalla hetkellä Närän liikkeelle ja lähdin kohti luetteloa ihmettelevää kolmikkoa. Astelin heidän luokseen ja nappasin luettelon Heinin kädestä. Katsoin nopeasti kannet ja pläräsin sen läpi vieläkin nopeammin. Luettelo näytti olevan ihan sitä mitä pitikin, eikä mikään huumekätkö, kuten Närä oli arvellut. Olin juuri aikeissa palauttaa sitä kovaan ääneen vaativalle isukille, kun tajusin katsoa opusta tarkemmin.

- Mitä helvettiä, tämähän on ensi vuoden kevään numero? parahdin.
- No tuota, krööh, isukki köhi.

Samalla minuun iski joku takauma ja avasin luettelon uudemman kerran. Nyt huomasin sen mitä minun olisi pitänyt huomata jo ensimmäisellä selauskerralla. Luettelossa ei ollut elektroniikkaa, venetarvikkeita, työkaluja, puutarhatuotteita eikä oikeastaan mitään järkevää. Se oli juntattu kannesta kanteen täyteen Seatin varaosia.

- No johan nyt on perkele, eihän tässä ole osan osaa yhteenkään ruotsalaiseen autoon, äimistelin ääneen.
- Tä-tänne se luettelo, tai turvaudun voimakeinoihin, poika alkoi uhota.
- Ai niin kuin millä tavalla?
- Ka-karkotan sinut hyönteissuihkeella, minulla on sellainen vyölaukussani.
- Jari, sinulla on kyllä vain hyönteispuikko, suihke jäi hotellin kassakaappiin, isä korjasi.
- Ai niin iskä, ei kun Ari.

Siirryin lähemmäksi tuota väkivaltaista sumuttajaa ja kysyin Jari-pojalta:

- Meinaatko työntää sen nenääni?

Kysymykseni jälkeen poika alkoi huitoa aivan vimmatusti ja minun oli aivan pakko ottaa pari taka-askelta, etteivät pölvästin tuulimyllyn lavoiksi muuttuneet kädet olisi osunut nenääni.

- E-ei kun karkottaa, hus, mene pois, hus, hus.

Minua alkoi ihan todenteolla tympiä tuollainen viuhtominen, joten otin käyttööni järeät konstit. Itseänikin hirvitti, mutta tässä tilanteessa minulla ei ollut vaihtoehtoja. Yleensä välttelen viimeiseen asti käyttämättä mitään näin brutaalia, mutta nyt tämä Kreetan kuumuus ja takaraivossa jyskyttävä vitutus sai minut lähtemään tälle tielle.

- Siinä meni sivu kolme, ellei huitominen lopu niin revin loputkin tästä luettelosta!
- Kolmonen, eka sivu kannentiivisteistä, Jari parahti ja peitti kasvonsa käsillään.

Se oli todellakin vain ensimmäinen sivu kannentiivisteistä, totesin varmistaessani parkaisun paikkansapitävyyden. Jarin nyyhkiessä Ari veti henkeä syvään monta kertaa, ennen kuin avasi suunsa:

- Me olemme poikani kanssa täällä satavuotismatkalla. Minä täytin kuusikymmentä ja poikani neljäkymmentä.
- Onnitellako pitäisi, pöljä? Närä kivahti.
- Tuo luettelo on suuri aarteemme ja vielä julkaisematon salaisuus. Se ei tule edes yleiseen jakeluun, vaan sitä saa ainoastaan tiskin alta kun tuntee oikeat henkilöt.
- Tuntee varmaan jonkun toisen pöljän, pöh! Närä jatkoi kommentoimistaan.

Koska isä jutteli aivan normaalisti ja jopa pahoitteli poikansa käyttäytymistä, annoin luettelon ja repimäni sivun takaisin hänelle. Se oli vikatikki, jonka tajusin noin parin sekunnin viiveellä. Saatuaan luettelon käteensä, isukki pomppasi tasajalkaa kuin vanha kunnon vieteriukko ja karjaisi:

- Luuuseeeeersss.
- System Poosse jyrää, vaikka Seatissa on kilometrejä, on siinä Pooossen voimaa, poika kiekui perään kuin munille potkittu tenori.
- Viddu, totesin kaksikon perään katsellessani.
- Haluaako joku vielä katsella minun rintoja, vai laitanko paidan jo päälle? Heini kysyi ja nauroi perään.
- No en minä ainakaan, aika noloa sellainen, krööh, Närä ryki puna naamalla.

Kaksikko katosi bussin taakse, varmaan liimaamaan sitä revittyä sivua takaisin paikoilleen. Annoin heidän olla, sillä kyllä me vielä tavataan päivän aikana. Vasta siinä vaiheessa tajusin, että Rambe ja Kaunis olivat olleet koko tapahtuman ajan jossain kadoksissa. Se oli outoa, sillä yleensä varsinkin Rambe oli siellä missä tapahtui. Tein pienen lenkin, mutta en nähnyt kumpaakaan. Opas alkoi huudella porukkaa autolle, joten nousin sisälle ihmettelemään kadonnutta kaksikkoa. Autossa minulle selvisi mistä oli kyse, Rambe oli Kauniin kanssa bussin takana tien toisella puolen. Siellä oli myös kontillaan isä ja poika. Auto oli lähdössä, joten opas kävi käskemässä heidät kyytiin. Rambe tuli edellä Kauniin kanssa ja isä poikansa kanssa perässä. Kaksikko oli sen näköinen, kun Seatista olisi katkennut kytkinpoljin kesken kiihdytyksen.

- Mitä te tuolla ulkona puuhasitte? utelin Rambelta.
- Juteltiin mukavia, hähähää, eikö niin urpot? Rambe hörähti ja taputteli kaksikkoa päähän.
- Ihan niin, poika vinkui.

Vakavoiduttuaan hieman, Rambe kertoi olleensa ihan rauhassa kusella tien reunassa, kun hänen selkäänsä törmäsi ilkeämielinen kaksikko. Tästä seurasi se, että Rambe otti ja kusi kengilleen, sitten ensimmäisen kerran selvin päin sen jälkeen kun oli täyttänyt kuusi vuotta.

- Hähähää, melkein iski Rauman kokoinen trauma, hähähää.

Minä en uskonut hetkeäkään, että asia olisi jäänyt Ramben kohdalla tuohon tai se olisi kuittaantunut anteeksipyynnöllä. Tiesin hinurijätin olevan sen verran karhea tyyppi, että kengille kuseminen kostettiin taatusti korkojen kera, eikä kyseessä ole pankin tai kengän korot. Niinpä patistin häntä:

- No?
- Pojilla oli omat paperit mukana, hähähää, eikö ollutkin kivekset?
- Kivekset? Närä kummasteli.
- No veljekset kuin kivekset, iso mulkku ja pieni mulkku. Samaa näköä mutta eri kokoa, hähähää.
- Me olemme isä ja poika, Ari ilmoitti lähes kuiskaten.
- No mulkkuja kuitenkin, hähähää.

Lopulta asia selvisi meille muillekin. Ramben kustua kengille, oli hän pistänyt kaksikon pyyhkimään kuset pois Bliteman Seat-erikoisnumeron lehdillä. Siihen oli käytetty ihan jokainen lehti ja loppusilaus oli tehty sekä isän että pojan puserolla. Olinkin jo hetken kerinnyt ihmetellä, että kovinpa kaksikko matkusti paskaisissa rytkyissä. Epäilin tosin syynä olleen System Porsche autoremontit.

Seuraava pysähdyspaikkamme oli Argiroupolin kylä, jossa isä ja poika hävisivät kuin tehot vanhasta Ibizasta – jälkeä jättämättä. Vaikka teimme oppaan johdolla kävelylenkin kylän kapeilla kaduilla, ei kaksikosta näkynyt jälkeäkään. Ei sen puoleen, emme heitä kaivanneetkaan, paitsi ihan vähän huumorimielessä. Pysähdyksestä tuli oikeastaan aika huumorintajuton. Pieni pelastus tuli siinä, kun yksi toisista matkalaisista lyöttäytyi Närän seuraan ja alkoi selittää miten japanilaiset autot ovat kovia ruostumaan ja miten Mersu on laadukas peli ja siihen on helppo ja halpa tehdä remonttia. Mies oli ihan hauska ja asiantuntevan oloinen, mutta Närä ei ymmärrettävistä syistä oikein lämmennyt mokomaan keskusteluun. Aikansa kuunneltuaan papparainen ärähti murretta vääntävälle miehelle:

- Kait se nyt on helppo tehdä remonttia, kun sitä pitää harjoitella paskarotteloiden kanssa joka päivä.

Mies ei ollut tästä milläskään, vaan viittasi kädellä jonnekin kaukaisuuteen ja virkkoi:

- Älä sie, kerran puoleen miljoonaan kilometriin jarrut teen, muuten himmailen vain vauhtia tiukemmissa kaarteissa.
- Sillä pöljällä Mersullako?
- Silläkin, sekä Cadillacillani, Alfa Romeollani, parilla Dodgella ja yhdellä Volkkarin pakulla.
- Hmph, osta Toyota niin pärjäät yhdellä, pöljä!

Tuostakaan mies ei ottanut nokkiinsa, vaan alkoi selittää mitä eroa hänen kahdella Dodgella on ja miksi Volkkarin paku on parempi kuin vastaava japanilainen tai ranskalainen. Minä puolestani hengästyin moisesta tykittämisestä niin paljon, että otin aikalisän ja kävin ostamassa kylän pienestä kahvilasta tölkin Fantaa. Sain mukaan pillin, mutta en lasia. Vilkaistuani tarkemmin ympärilleni, totesin muidenkin kiskovan limua pillillä tölkistä, joten liityin pillin imeskelijöiden porukkaan, jossa oli ainakin imuvoimaa. En kerinnyt montaa hörppyä ottaa, kun Närä asteli luokseni ja pyysi, että ostan hänelle samanlaisen. Tein niin ja kohta ryystimme molemmat Fantaa.

- Eivätkö autojutut kiinnostaneet? kysyin häneltä.
- Ihan tyhmää kuunnella remonttijuttuja, kun omaa autoa ei tarvitse korjata koskaan.
- Eikö muka?
- Ei, ja nyt Toyota-huoltoja ollaan nimeämässä uudelleen.
- Nimetäänkö ne suoraan purkamoiksi, ehehehehee.
- Hmph, niistä tulee kylläkin Toyota-huolettomia. Jatkossa muiden autojen omistajat voivat käydä maksua vastaan ihailemassa huolettomia Toyota-autoja. Aika kätevää, eikö?
- Älkää nyt ainakaan mitään suurempia hankintoja laskeko pääsylipputulojen varaan.

Hetken Närää jututettuani selvisi, että kyseessä oli hänen kerhonsa ajama asia. Siitä oli lähetetty jo sähköpostia sekä maahantuojalle että valmistajalle. Myös tuore liikenneministeri oli saanut kerholta postia, että osaa varautua maata tai jopa maailmaa mullistavaan autouutiseen.

- Varmaan repinyt mekkonsa nauraessaan, totesin.

Närän huomio oli kiinnittynyt hetkeksi yhteen kylän koirista, joka yritti saada papparaisen lenkkareiden nauhoja auki. Närällä kun oli nyt harvinaisesti jalassaan muut kuin nahkasaappaat.

- Mitä sanoitkaan?
- Varmaan menestys.
- Luulin, että puhuit jostain mekosta?
- Sorry, en käytä samanlaisia vaatteita kuin Toyota-miehet.
- Hmph!

Tulin vilkaisseeksi kelloa ja totesin, että nyt pitää pistellä kohti bussia. Ryhmämme muut jäsenet näkyivät astelevan jo bussin takaosan kohdalla. Kävimme viemässä tyhjät tölkit baarin myyjälle ja kipitimme muun retkiporukan hännänhuippuna bussille. Ovelle päästyäni olin lähes törmätä keulan puolelta singahtaneisiin isään ja poikaan. Hetki silmien ja aivojen välistä yhteistyötä kertoi missä kaksikko oli viettänyt aikansa. Hemmot olivat olleet teippaamassa katalooginsa kasaan. Nyt se näytti sananmukaisesti kasalta, sellaiselta rytökasalta mitä 80-lukuiset Seatit System Porsche aikoihin olivat. En voinut olla kuittaamatta:

- Jäikö sitä teippiä enää teidän autoihin?
- Minun 1989 Ibiza on kyllä teipattu helmoista aidolla Gorilla-teipillä, ei tällaisella kirkkaalla, Jari-poika ilmoitti.
- Entä isukki, millä sinä paikkailet erehdystäsi?
- Ei 1995 Toledo 550 tkm ajettuna ole erehdys, vaan osoitus siitä miten auton voi valita järjellä, Ari-isä vastasi.
- Isä, onhan sitä korjattu.

Hetkessä poika sekä isä tajusi mitä tuli lipsautettua. Ensimmäisen naama valahti täysin valkoiseksi ja toisen silmissä alkoi kipunoida. Samassa alkoi sanan säilä satuttaa:

- Etkö sinä perkele kuutamolla nussittu huoran penikka osaa pitää suutasi kiinni hampaiden kera?
- En.
- Enkö minä viimeksi jo tehnyt selväksi, että Seat ja System Poosse on kuin uskonto, siitä ei puhuta pahaa eikä sitä pilkata.
- Teit.
- Nyt ei vituta enää yhtään, että iskin silloin rautakangen autosi konepellin läpi. Saatana, ainoa harmi oli se P-kirjaimeen tullut jälki, perkele!

Kiivaan perheensisäisen sananvaihdon keskeytti matkaopas, joka komensi koko revohkan sisälle linja-autoon. Teimme niin ja etsiydyimme omille istumapaikoille. Auton takaosassa Rambe ja Kaunis kallistelivat rakipulloa ja Heini tekstaili jollekin tyttökaverilleen.



Jatkuu...




© Rauno Vääräniemi