Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

20.11.2011

Komentoketju


Tovin pötköteltyämme lähdimme koko konkkaronkka etsimään ruokapaikkaa. Heini oli tehnyt esitöitä ja ehdotti meidän suuntaavan askeleemme yläkylään. Kukaan ei pistänyt vastaan, joten seurasimme tuota muodollisesti pätevää johtajatartamme. Kävelimme jonkin matkaa pieniä sivuteitä, kun Närä pysähtyi sivelemään erään ruosteisen Hiluxin takaosaa:

- Kyllä tämä Kreikka on hyvä maa, täällä on sydämellisiä ihmisiä.
- Mikähän vittu tuolle nyt tuli? Rambe murahti.
- Mää, mää oon vain niin herkistynyt tästä kauneudesta täällä.

Samassa papparaisen kamera alkoi räpsyä ja laskin äkkiseltään hänen ottaneen kuusitoista kuvaa tuosta punaisesta avolavasta – aika vitun herkkää! Muut jatkoivat matkaa, joten jouduimme Närän kanssa pistämään tennaria toisen eteen vähän rivakammin hetken aikaa. Tavoitimme heidät erään vanhan Mersun kohdalla. Auto oli vanha W115-korimallinen. Auto oli katoksessa josta puuttui katto.

- On se perhana nätti yhä vieläkin, Kaunis totesi autoa katsellen.
- Nätti, mikä muka? Närä tuhahti.
- Mersu, mulla oli tuollainen kerran ja lähes rakastuin siihen.

Tämä oli uutinen myös minulle, sillä olin kuvitellut Kauniin olevan enemmän amerikkalaisten perään.

- Olet siis Mersu-miehiä.
- Olin kerran, siitä on tosin aikaa jo melkoisen paljon. Lisäksi suhteemme oli lyhyt ja tulinen.
- Poltit siis sen paskan. Mitä minä sanoin, ettei Mersuilla tee mitään, Närä ilakoi.
- Ei se kyllä ihan noin mennyt.

Kaunis kertoi tarkemmin miten suhde oli alkanut ja miten se oli loppunut. Nuorena miehenä hänellä oli tapana ottaa auto alla sieltä mistä sen helpoimmin sai. Kerran hän oli keikannut tuollaisen Mersun ja lähtenyt sillä kiertämään Suomea. Auto oli ollut aikaisekseen niin hyvä ajettava, että se oli houkutellut nuoren miehen pois kotiseudultaan. Mittariin kerkesi tulla lähes kolmetuhatta kilometriä, ennen kuin poliisi tuli ja liputti kaksikon radalta.

- Oliko niillä Toyota, niillä poliiseilla? Närä uteli.
- Mikä helvetin Toyota? Etkö sinä kääpä jo tajua, että poliisit ajoivat minun nuoruudessa Saabeilla jos halusivat edetä kovaa ja Transiteilla jos kuskasivat juoppoja.
- Kyllä Corolla oli jo silloin tuotannossa, Närä mumisi.

Mersu-keskustelun jälkeen lähdimme jatkamaa matkaa mäkeä ylös. Pysähdyimme yhden ravintolan kohdalla, jonka liitutaulu mainosti hyvää ruokaa. Kiipesimme yläkertaan, joka oli täysin tyhjä. Kysyimme paikalla olleelta mieheltä lounaasta, johon hän totesi, että he tarjoavat vain päivällistä. Kiitimme tiedosta ja jatkoimme matkaa ylöspäin. Seuraavaksi pysähdyimme ravintolan kohdalla joka vaikutti olevan auki. Nousimme muutaman askeleen ylöspäin ja totesimme siellä olevan myös muita lounastajia. Vastaamme tuli nainen, joka kysyi tulimmeko syömään vai juomaan. Heini kommentoi siihen, että runsaasti molempia, mikä teki vanhaan naiseen hyvän vaikutuksen.

Lupasin tällä kertaa, että tarjoan koko porukalle aterian juomineen. Se taisi olla pienoinen virhe, sillä Rambe käytti sumeilematta tilaisuutta hyväkseen ja tilasi pöytään kymmenen litraa olutta. Onneksi istuimme isossa pöydässä, joten oluet mahtuivat siihen hyvin. Onneksi täällä ei oltu Suomen hinnoissa oluen eikä ruoan suhteen. Ruokailun suhteen asetin sellaisen ehdon, että nyt jokainen syö paikallisia ruokia eikä vedä vain pippuripihviä. Se sopi ja kaikki alkoivat tavata menua. Löysin sieltä mielenkiintoisen annoksen nimeltä Mixed Creek Plate. Noin kympin hintainen annos vaikutti loistavalta. Ehdottelin sitä muillekin ja yllättäen kaikki muut paitsi Heini lämpenivät sille. Heini otti kreikkalaisen salaatin. Tarjoilijan tuodessa kahta ensimmäistä annosta, Rambe totesi hymy naamalla:

- Nyt ei tartte Rambenkaan santsata tai syödä naapurin lautaselta, on jumalauta annoksella kokoa ja näköä!

Sitä se olikin. Annos oli luonnossa aivan helkutin iso ja monipuolinen. Kyseessä oli todella ison miehen annos, eikä minkään mikki hiiren. Ainostaan Närän ilme oli kärsivän näköinen kun annokset olivat kaikkien edessä. Rambe huomasi sen ja kuittasi papparaiselle:

- Meinaatko syödä vai pyörtyä?
- Miten niin?
- Näytät siltä, että et jaksa edes katsoa noin isoa ruoka-annosta.
- Miten niin iso? Ihmettelin vain, että miten täällä on näin pienet annokset. Meillä Toyota-kerhon iltapäiväkahvillakin on tarjolla enemmän purtavaa…muka iso annos, pyh!
- Voin tilata sinulle toisen, lohduttelin Närää.
- Tuota…krööh, näiden ruokien maku voi kyllä olla ihan toista mitä meillä Toyota-kerhossa.

Keskityimme Närän kröhimisen jälkeen ruokailuun. Ruoka oli hyvää, mutta annosten tuhoamiseen meni itse kullakin aikaa varmaan kolminkertaisesti sen mitä normaaliruokailussa. Annokset olivat aivan tolkuttoman isoja, jopa Rambe puhisi ja ähisi sen kanssa kuin astmainen elefantti. Ruokailun aikana pöydän äärellä kävi oletettavasti kokki kaksi kertaa kysymässä, että maistuuko ruoka. Heini vastasi muiden puolesta, että hyvää on. Kun lautaset olivat tyhjät, samainen tuhti kaveri keräsi ne nopeasti pois. Pöydän ollessa tyhjä, Rambe nosti vajaan rakipullon pöytään ja käski Heiniä pyytää kyypparilta lasit koko porukalle. Mies palasikin tuota pikaa ja tuijotti hetken pöydällä olevaa pulloa. Heinin pyytäessä laseja, mies puisteli päätään ja lähti paikalta melkein juoksujalkaa. Nyt hän oli poissa vähän pitempään. Hän palasi naama hiessä takaisin, mukanaan kaksi isoa pulloa rakia ja isot lasit. Nyt ei näemmä hienosteltu mistään pikku kippanoista, vaan otettiin mukia muki tolkulla. Miehen kaadettua jokaiselle reilut paukut, Rambe kohotti lasin huulilleen ja puki kaiken sanoiksi:

- Toki mulkulla, hähähää!
- Meillä kyllä yleensä kiitetään ensin keisaria, Närä marmatti naama kurtussa.
- Kellä vitun teillä?
- Meillä Toyota-kerhossa kiitetään suurta miestä, joka antoi meille niin hyvä elämän kuin meillä nyt on.
- Kiitäpä kerran minun pöytäseurassa sitä keisariasi, niin hyvä elämä päättyy siihen hetkeen. Sen jälkeen tulevaisuutesi täyttää menneisyys.
- Klup.

Ei kiitetty keisaria eikä muitakaan merkkihenkilöitä vaan aineet tuonutta miestä, joka osoittautui Heinin utelun jälkeen paikan omistajaksi. Omistaja oli kipaissut nämä pullot kotoaan, olivat kuulemma parempaa ainetta mitä täällä ravintolassa. Piti kyllä myöntää, että aine oli hyvää, parempaa mitä kaupasta ostamamme tai eilen saatu.

- Kysy, kysy siltä omistajalta, että mikä auto sillä on? Närä vaati Heiniä.

Heini viittoili omistajan paikalle ja otti puheeksi autoasian. Jopa kieltä osaamaton Närä tajusi vastauksesta heti, että miehellä oli skootterin lisäksi ihka aito Toyota Corolla vuodelta 1994. Närä pomppasi jakkarastaan heti kättelemään miestä ja kehumaan miten hyvä ihminen tämä on. Omistaja katseli vanhuksen höperihtimistä kummissaan, mutta piti hymyn naamallaan.

- Kysy onko siinä ollut mitään vikoja? pyysin Heiniltä.

Annoin Heinin tulkata, sillä hän vaikutti olevan aika hyvä kielien suhteen. Hän oli jopa opetellut perusfraasit kreikaksi ja osasi myös paikallisella kielellä numerot ja kuukaudet. Heini jutteli omistajan kanssa pitkän tovin ja Närä kuunteli keskustelua pää kallellaan. Lopulta Närä katkaisi keskustelun:

- Mistä roukenista se puhuu? Ei Toyotassa ole mitään roukenia.
- Broken, eli rikki, hajalla, mäsä, paska, Heini valotti.
- Ajoiko se sen skootterinsa paskaksi? Närä hämmästeli. – Kysy siltä jotain siitä Toyotasta.
- No siitähän me olemme keskustelleetkin koko ajan.
- Täh?

Närä ei voinut uskoa millään, että Corollassa olisi jotain vikaa. Hän alkoi inttää, ettei ajovalopolttimon hajoamista voi väittää viaksi.

- Ei voikaan, mutta jos umpiot ruostuvat sisäpuolelta, Heini vastasi.
- Tai sitten vaikka naarmu muovipuskurissa, eihän sekään ole auton vika, Närä yritti vielä.
- No entä jos se samainen muovipuskuri tipahtaa tielle kiinnikkeiden ruostumisen vuoksi?
- Ti-tiellekö?
- Kyllä, Heini vahvisti.

Eivätkä ongelmat loppuneet suinkaan vielä siihen puskurin tipahtamiseen. Autosta oli hajonnut konehuoneesta kaikki muu paitsi lohko. Jarrujen pettämisen vuoksi naapuritalon seinääkin oli korjattu kolmeen eri kertaan ja aina eri kohdasta. Kerran auto oli matkinut vanhaa suomalaista polkupyörämainosta – vain pakki puuttuu. Hammastangon jumiutumisen vuoksi yksi kevät oli ajettu vain pelkkää ympyrää etusivuikkunat auki, ne kun olivat tipahtaneet alas täysin varoittamatta.

- Se ei osaa ajaa, paska aasikuski kenkinyt hyvän auton piloille, Närä puhisi.
- Millä sinä ajat? Omistaja kysyi yllättäen suomeksi.
- Volvo, Närä on vankkumaton Volvo-mies, Heini vastasi salamana.
- On, on, Volvo 240:stä ei mikään voita, eihän Oskari? komppasin nopeasti.
- Hyvä mies, Volvo-mies, omistaja jatkoi suomeksi.

Sen jälkeen hän jatkoi englanniksi ja kertoi, että oli jo hetken luullut vanhan miehen olevan jollain tapaa kallellaan niihin paskoihin japanilaisiin. Hän ilmoitti, että jos niin olisi ollut, olisi annoksen hinta äkkiä kaksinkertaistunut. Hän kuulemma maksattaa paskansa korjauskuluja sitä merkkiä kehuvilla idiooteilla. Pelkkä tyhmyys kun ei riitä Toyotan ostamiseen, siinä pitää olla sekä tyhmä että idiootti. Heini käänsi kaiken Närälle.

- Niin, klup, sitä mieltä minäkin olen aina ollut, että idiootti ja Toyota ne mmm…
- Mitä sanoitkaan, en kuullut? kysyin piruuttani.
- Mmmm.
- Eikös se olekin Oskari niin, että vain pöljä ja todellinen tuulihattu ajaa Toyotalla?

Närä katsoi minua vielä hieman pahemmin kuin vihaisena. Hammasta kiristellen hän sai sanottua:

- Ihan ovat…pöljiä…tuulihattuja…
- Oskari hei, tämä omistaja haluaisi nähdä kuvan siitä Volvostasi. Kait sinulla sellainen on, Heini uteli.
- Ööö, tuota, tuota, se kuva taisi jäädä hotellille.
- Eikö se olekin niin iso, ettei sitä voi oikein kuskata muka, jeesasin nyt Närää.
- O-on, sellainen hirmu iso Volvon kuva.

Ravintolan omistaja oli vähän pettynyt, ettei Närällä ollut näyttää laadukkaana pidetyn ruotsalaisauton kuvaa. Hän kuitenkin ymmärsi sen, ettei isoa ja kallista kuvaa voinut kuljetella mukana, sehän olisi voinut vaurioitua. Autoasioiden tultua käsitellyksi, keskityimme nauttimaan jälkiruokarakia.

Nestemäisen jälkiruokailun jälkeen koko porukka oli aika pyörryksissä. Jopa paikan omistaja oli kipannut sitä sen verran, että hänen vaimonsa joutui useamman kerran muistuttamaan miestään, että ravintolassa oli myös muita asiakkaita ja he haluavat syötävää. Viimein päätimme lähteä palailemaan hotellia kohti. Kävelykierros yläkylässä sai jäädä toiseen kertaan, ehkä seuraavaan lomaan. Matka hotellille otti alamäestä huolimatta varmaan kolme kertaa enemmän aikaa mitä tänne tulo. Matkalla kovaäänistä seuruettamme paheksuttiin useita kertoja. Eräs vastaan tullut suomalaisnainen alkoi sättiä meitä oikein urakalla.

- Mekhö mukha juovhuksisha? Rambe kysyi saatuaan suuvuoron.
- Koko sakki. Kirottuja olette retkut! Nainen vastasi.
- Ei ole saanhut kurlppa kyrlphää kun nuin räpättää, hähähää.
- Hysh, se on jokhu eläkkeellä oleva kanssakoullun opettaja, Kaunis hyssytteli.
- Minäkö eläkeläinen, vasta neljäkymmentä täytin, nainen räpätti takaisin.
- Soo, ei pithä valehteleman, Rambe heilutteli sormeaan.

Nainen nosti nokkansa aika ylös ja lähti jatkamaan matkaansa niin pitkillä askeleilla kuin vain hame antoi myöten. Ja meillä oli luonnollisesti erittäin hauskaa. Ei pidä olla lomalla noin pilkuntarkka, eikä varsinkaan puuttua toisten asioihin. Me puolestamme seilailimme koko tien leveydeltä takaisin hotellille. Sinne löytäminen oli täysin Heinin ansiota, sillä neitonen oli ottanut rakia kaikista vähiten. Tallailimme tällä kertaa suoraan hotellin altaalle, jossa oli menossa railakkaat vesileikit. Kyseessä eivät olleet suinkaan lapset, vaan lapsenmieliset Audi-miehet. Nuo isomahaiset karvaiset miehet olivat valloittaneet koko allasalueen. Kuvittelin jotenkin heitä olleen vain viisi, mutta äkkiä laskettuna lukumäärä huiteli jossain kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen välissä. Hetken altaalle päin katseltuaan Rambe iski silmää ja karjaisi:

- Kukha on jäthänyt Autinsa sakkohpaikalle? Sithä hinataan juurhi pois!

Reaktio oli sama kuin olisi huutanut, että laiva uppoaa ja vain kolme ensimmäistä mahtuu pelastusveneeseen. Hotellin uima-altaaseen kohdistui sen verran kova imu, että puolet sen vedestä tuli Audi-tyyppien uikkareiden mukana laatoitukselle. Koko hiton kööri paineli vatsat hyllyen ohitsemme kuin Ladakuskit, jotka olivat kuulleet jakoketjunkiristimien olevan tarjouksessa. Lauma paineli lähimpään risteykseen ja pysähtyi siihen. Siinä alkoi niin tolkuton pään pyöritys, että normi pöllö olisi siitä kateellinen koko lopun lintuikänsä. Lopulta porukasta asteli meitä kohti yksi Audi-lippikseen verhoutunut kaveri. Jo matkalla hän ryki kurkkuaan siihen malliin, että asia olisi iso ja tärkeä. Päästyään eteemme, mies avasi sanaisen arkkunsa:

- Minä tahdon tietää kuka tuon äskeisen päästi ilmoille?
- Öh, jos sitä pierua tarkoitat, niin mä, Kaunis nosti kätensä ylös.
- Ei, tarkoitan sitä hinausjuttua. Kuka sanoi Audia juuri hinattavan pois?
- Minä, mitä sitten? Rambe vastasi.
- Ei siellä mitään oltu hinaamassa, aika huonoa pilaa tuollainen.
- Aha hik, no kuinka moni teisthä tuli omalla Audilla tänne?
- Ei kukaan. Me tulimme lentämällä.
- No kenenkäs teidän Audia siellä sitten hinattaisiin? utelin puolestani.

Nyt tämä lippismies vaikutti menevän ihan hämilleen. Ilmeestä päätellen asiaa puitiin korvien välissä täydellä prosessoriteholla. Ilmeistä päätellen taisi prossatehon lisäksi myös muistin käyttö olla täysin tapissaan. Lopulta suu aukesi isommalle ja saimme vastauksen:

- Tuo oli hyvä kysymys.
- Entä se vastaus siihen?
- Jos vaikka jonkun paikallisen Audia. Olemme näet aika yhteisöllistä porukkaa ja erittäin tarkkoja siitä ettei kenenkään Audille tehdä pahaa.
- Mithä noi viellä tuolla seissoo? Rambe äimisteli.
- Minun pitää käydä komentamassa ne pois. Katsos saksalaista täsmällisyyttä.

Näin myös tapahtui. Hetken päästä märät Audi-miehet läpsyttelivät paljain jaloin ohitsemme. Kukaan ei sanonut sanaakaan. Viimeisenä meidän luo asteli lippismies, joka taisi olla porukan johtaja. Halusin varmistua siitä ja kysyin häneltä:

- Oletko porukan johtaja tai matkanjohtaja?
- Olen komentaja! Meillä Audi-piireissä on komentoketju ja komentajat.
- Hähähää, teillä on varmaan moottorissakin jakoketjun sijasta komentoketju, hähähää, Rambe ilakoi.
- Minä voisin keskustella asiasta pitempäänkin, mutta nyt minun on mentävä pitämään tasatuntipuheeni.
- Tasan ei käy onnen lahjat, hähähää.

Me emme suinkaan jääneet kuuntelemaan mitään tasatuntipuhetta, vaan painelimme porukalla illanviettoon Ramben ja Kauniin huoneistoon. Ilta oli vielä aika nuori, joten illanvietostamme tuli pitkä ja kostea.



Jatkuu...




© Rauno Vääräniemi