Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

15.5.2011

Nopea kuin ajatus


Rambe oli nopea Heinille soittamisen suhteen ja neito oli palkattu hänen firmaansa kahdessa päivässä. Heini soitteli minulle ja kertoi työpaikan vaihdosta, joka tuli kaikille kovin nopeasti. Neito oli erittäin innoissaan, sillä kohtalaisen hyvän palkan lisäksi homma piti sisällään sekä raskaan kaluston huoltohommia, että auton ratissa istumista. Heini ei ollut paljon istunut kuorma-autojen ratin takana, mutta varsinkin hinurin ajaminen kiinnosti kovasti. Työsuhde-etuna tuli luonnollisesti paikka Bemarin rakentelulle.

Työpaikan vaihtamisen ohella Heini kerkesi maalata vuokra-asuntonsa ja sinne käytiin asentamassa peili- ja allaskaapit. Hyvitin remontin tekemisen aikaisemmin sovitulla tavalla ja me molemmat olimme siihen erittäin tyytyväisiä.

Kevät oli muuten hyvin aluillaan, mutta olin alkanut epäillä näkökykyäni. Olin viikolla parina päivänä vesisateeseen katsellessani nähnyt vilaukselta vihreän Mazdan tai niin ainakin luulin. Molempien havaintojen jälkeen olin kilauttanut Romu-Reiskalle ja kysynyt mitä tälle kuuluu ja missä mies viipottaa. Kummallakin kertaa kuulin hänen olevan autossa, mutta paikaksi sain jotain ihan muuta kuin sen missä Mazdan näin. Nyt lauantain kunniaksi ilma parani ja hipsin parkkipaikalle Rutinoffia ihailemaan. Tuijotin mietteissäni sen likaista maalipintaa ja mietin konepesua, kun takaani kuului:

- Tieätkö mitä?

En tiennyt, mutta tiesin kyllä kysymyksen esittäjän. Närän kommentin mukaan mies huonomman japanilaismerkin ratin takaa oli esittänyt tuon kysymyksen. Tuohon en ottanut kantaa, sillä mielestäni kaikki korvikeautot olivat huonoja, jokainen omalla tavallaan. Kysyjä oli Primera-mies Jarno Koikkala, naapuritalon parkkipaikkanysvä. Käännyin ympäri ja vastasin:

- No?
- Hooveri on historiaa.
- Niin? Puhummeko nyt John Edgar Hooverista, Hooverin padosta vai vaimosi pölynimurista?
- Imureista, minä puhun yleensä imureista. Niillä ei tee mitään, mutta tää, tää, tää, tällä tekee.

Sanojensa vakuudeksi Jarno tälläsi eteeni tulosteen, jossa japanilainen nainen esitteli Primeran konepellillä jalkojen välissä olevaa imuria. Kuvan naisen ilme oli niin autuas, että imuroinnin oli täytynyt olla nautinnollinen kokemus. En voinut olla lohkaisematta:

- Kaipaako vaimosi mirri imuroimista?
- Tää, tää, tää on kyllä ihan autoimuri. Sora ei sitä hidasta eikä se naarmuta auton muoviosia. Siinä on pintamateriaalitunnistin ja se sopii karkeasta asfaltista aina vahatun maalipinnan imurointiin.
- Hetkinen, siis kuka imuroi vahattua maalipintaa?
- No minä, tieätkö mitä?
- No mitä?
- Pöly laskeutuu myös vahatulle maalipinnalle ja se on pahasta.

Jouduin kuuntelemaan Jarnon esitelmän siitä miten HoyoHijo Partsi on onnistunut kehittelemään vain Primeran omistajille ainutlaatuisen imurin. Samassa tajusin jotain ja otin tulosteen lähempään tarkasteluun. Imurin merkki näytti olevan Byson. Se oli muuten aika tutun näköinen, mutta imurin kylkeen oli lätkäisty näyttö. Jarno kiirehti selittämään, että kyseessä oli kosketusnäyttö, jonka avulla imuri oli helppo ohjelmoida kulloiseenkin käyttötarkoitukseen.

- Maksaa varmaan jotain viisi – kuusisataa, heitin hinta-arvion.
- Tieätkö mitään imureista?
- Jotain, omistan kaksi erilaista.
- Tämän hinta on kolmetuhattakuusisataakuusikymmentä puntaa. Kalliit tuotteet myydään vain punnilla.
- Täh?
- Ja tuo oli jo puoleen hintaan kanta-asiakastarjouksena.
- Entä postikulut?
- Sata puntaa päälle, tulee kotiovelle asti eikä lähetti poistu ennen kuin imuri on pörähtänyt. Ei hullumpi palvelu, eikö totta?
- Hmm, ostajasta ei vaan voi sanoa samaa, ehehehee.

Repeilyni kannatti, sillä Jarno vetäisi imurin sieraimeen ja lähti kohti vaimonsa omistamaa Primeraa. Matkalla hän kääntyi kerran ympäri ja huusi, että ottaa kuvan kateellisesta naamastani kun näen miten siisti hänen parkkiruutu on imurin saavuttua. Vaimon auto se vasta siisti tulisi olemaankin, mutta siihen eivät saaneet vieraat kurkkia ilman vaimon lupaa. Sitä lupaa minä en tulisi tarvitsemaan, että muka olisin kateellinen puhtaasta Primerasta, voi köyhän elämä!

Palasin takaisin katselemaan omaa autoa ja tekemään puolivuotissuunnitelmaa sen pesemisen suhteen. Pitkällisen harkinnan jälkeen olin tullut siihen tulokseen, että voisin pesettää sen lähihuoltamolla koneessa. Olin kuullut villejä huhuja, että nykyiset harjakoneet pesevät myös tuollaiset kapeat autot, joita Rutinoff edustaa. Olisi ikävä taas maksaa harjapesusta ja tulla ulos pesukoneesta ilman, että harjat ovat edes koskettaneet autoa.

Samassa näkökentässäni vilahti taas tuttua vihreätä. Otin saman tien jalat alle ja ryntäsin vihreän perään. Vihreä ajoi tien toisella puolen olevan asumisoikeusasuntokerrostalon parkkipaikalle ja siitä lähimmän talon rapun eteen. Talo oli aivan vastapäätä taloa jossa itse asustelin. Reiskan Mazda oli nykyisin helppo tunnistaa, sillä 1984 Mazda 323 oli jo aika harvinainen liikkuja. Uskon vahvasti katsastusmiehenkin aina liikuttuvan lähes kyyneliin saakka moisen nähdessään, eikä kyse ole taatusti mistään ilosta johtuvasta liikutuksesta.

- Reiska, mitä mies? tervehdin autosta nousevaa miestä.
- Rutinoffin kuski, tiedätkö nyt ihan tarkasti mitä olet mennyt tekemään?

Moinen kysymys Reiskan suusta sai minut huolestumaan – puoleksi sekunniksi.

- Suurimmaksi osaksi, miten niin?
- Olet astunut paremman väen asuinalueelle, meidän onnellisten Aso-asujien tontille.
- Vau, ilmankos olo alkoi tuntua kuin kuninkaallisella. Aika makea fiilis ja nuuh, täällä tuoksuukin paremmalle mitä tuolla tien toisella puolen.
- Kuule, näin tuttuna sanon sinulle, että käydä näppäät ensin ammattikoulun, niin sitten pääset tälle paremmalle asuinalueelle. Sinulla kouluja käymättömällä ei ole muuten mitään asiaa asukkaaksi näihin taloihin.
- Ei hirveästi haittaa, omistan jo nyt kaksi kerrostalo-osaketta. Tämäkö oli se parempi alue minne muutat?
- Voi yhden kerran, rautalangastako kaikki pitää vääntää?

En tarvinnut rautalankamallia, vaikka uskon kyllä Reiskan sellaisen tekevän käden käänteessä. Kaikki muu taisi olla hänelle liian monimutkaista. Reiska alkoi purkaa autosta tavaroita. Kasikytlukulainen japanilaisihme oli pakattu lattiasta kattoon kaikenlaista pikkutavaraa. Kyselin siinä ohimennen, että miten sänky, kirjahylly, sohva ja muut isommat mööpelit kulkevat Mazdassa. Reiska tuhahteli jotain siihen suuntaan, että annas amatööri ammattilaisen hoitaa hommat. Reiskan puhistessa autonsa sisätiloissa, pihaan kurvasi vanha Ford Transit aivan jumalattoman kärypilven kera. Tuo muinaismuistoakin vanhempi korotettu pakettiauto pakitti Mazdan eteen. Autosta laskeutui kaksi haalareihin sonnustautunutta tukevahkoa keski-ikäistä miestä.

- Kesti vähän, tuo Lahden motari on niin mäkinen, kuski ilmoitti.
- Joo, meinasi veto loppua ennen Kehä kolmosen liittymää, tultiin sellaista viittäviittä talla pohjassa, appari säesti.
- Ai sinulla on jo kantoapua, kuski vilkaisi minua.

Katselin ympärilleni ihmeissäni, mutta en nähnyt missään ketään kantajia.

- Missä?
- Ei se osaa, Reiska kiirehti selittämään. – Ei ole käynyt ammattikoulua, makaa vain kotona ja homehtuu ilman ammattia.
- Voin katsella päältä, mutta sekin vain sillä ehdolla, että väsymyksen painaessa päälle saan lähteä päivätorkuille.

Kättelimme tämän jälkeen Transitti-kaksikon, jotka olivat nimeltään Pekka Kaataja ja Harri Niitty. Kaksikko kertoi olevansa Reiskan koulukavereita ihan alaluokilta asti aina ammattikoulun päästötodistukseen. Heillä oli oma kuljetusfirma ja Transitti oli firman ainoa auto. Herrojen mukaan tulos tehdään työllä, ei koreilla työkaluilla. Tosin Harri myönsi, että pari keikkaa oli mennyt perseelleen, kun loppumatka piti mennä hinurin perässä. Lisäksi vihreät ja Greenpeace olivat ottaneet heidät silmätikukseen, molemmat liimailivat jatkuvasti jotain saastetarroja autoon.

- Kerro vielä siitä Töölön keikasta, Harri patisti Pekkaa.

Ja Pekkahan kertoi. He olivat saaneet kuljetuskeikan joltain vanhalta mummelilta, joka muutti Töölössä talosta toiseen. Matkaa oli sen verran, että kamat autoon ja vähän matkaa ajoa ja kamat ulos autosta. Keikka oli ollut mieluisa tasamaalla tapahtuva lyhyen ajomatkan keikka. Se alkoi vaan huonosti, sillä miesten ollessa sisällä mummelin vanhassa asunnossa, joku oli alkanut purkamaan Transittia kadunvarressa, luullen sitä hylätyksi varaosa-autoksi.

Seuraavaksi ongelmia oli aiheuttanut laitapuolen kulkija, joka oli luullut niin ikään ruosteiset takaovet auki olevaa autoa majapaikaksi ja leväyttänyt itsensä mummelin antiikkisohvalle. Tämän lisäksi kuusitoista taloyhtiön asukasta soitti poliisille. Syynä oli romuauto, joka haittasi heidän pysäköintiään. Parasta oli, että viidellätoista ei ollut edes ajokorttia. Ainoa ajokortillinen soitti kännissä. Poliisit kävivät kolme kertaa toteamassa kaiken olevan kunnossa, auto oli vieläpä ihan luvallisesti kadunvarressa ja sen katsastus sekä verot olivat kunnossa.

- Sen mummelin muuttamiselle meinasi tulla stoppi, Harri hymähti.
- Joo, erehtyi sanomaan uuden taloyhtiön puheenjohtajalle kadulla, että pojat kantaa tavarat varovasti asuntoon portaita pitkin, ettei hissi vahingoitu.
- Luuli meitä sen pojiksi.

Lopulta tilanne meni siihen, että mummelille ilmoitettiin, ettei moisten poikien kanssa kukaan muuta tähän arvostettuun vanhaan rakennukseen. Kolmikko oli joutunut tekemään tarkan sukuselvityksen, näyttämään paperit ja kirjallisesti tehdyn muuttotoimeksiannon. Viimein puheenjohtaja oli tajunnut, että ”pojat” tarkoitti vain mummelia huomattavasti nuorempia miehiä. Lopulta muuttokeikka oli tullut hoidettua, tosin aika-arvio oli kussut todella lahjakkaasti ja päivän toinen muuttokeikka oli vienyt yli puolen yön. Sen keikan asiakkaat olivat joutuneet odottelemaan kuljetusta tavaroiden kanssa ulkona, kun uudet asukkaat olivat vallanneet asunnon sopimuksen mukaan. Sillä keikalla ei ollut keskusteltu montaa sanaa, ellei perkeleitä laskettu mukaan.

- Mikä teidän muuttofirman nimi on? kysyin miehiltä.
- Nopea kuin ajatus, Harri vastasi ja antoi käyntikortin.

Kortissa oli kuva miehistä ja heidän autostaan. Se oli otettu Viikin jätevesipuhdistamon edessä sateisena päivänä.

- Teillä ei tullut mieleen ajaa kilometriä siihen Vanhankaupunginlahden suulle, siellä olisi saanut paremmat kuvat.
- Me ei haluta antaa yltiöpositiivista kuvaa raskaista muuttohommista, Pekka puolusteli.
- Entä se Nopea kuin ajatus?
- Kyllä me ajatuksen nopeudella lähdemme matkaan, matka vain yleensä kestää.
- Saanko pitää kortin?
- Toki, se tekee sitten viisikymmentä centtiä.
- Täh?
- Sen saa kyllä muuton maksun yhteydessä takaisin.
- Hmm, niinpä tietysti.

Kaivoin taskusta kokonaisen euron ja annoin sen miehille. Käskin pitää vaihtorahat, sillä tästä tapaamisesta oli ollut hupia varmasti koko eurolla. Maksusuorituksen jälkeen kaksikko avasi Transittinsa takaovet. Se vaati vähän voimistelua, sillä ovet pysyivät kiinni vain mustekalojen avulla. Ne oli viritetty niin, että toinen veti ovea auki ja toinen löysäsi raosta mustekalat. Sivuovi näytti sen sijaan toimivan normaalisti. Mustekalaviritelmät eivät loppuneet takaoveen, vaan niiden avulla oli sidottu myös koko kuorma. Auton takaosan vaneriseiniin oli ruuvattu reikiä täynnä olevaa kulmaprofiilia. Profiilia oli lattiasta kattoon ja sen myötä mustekaloja varmaan satoja. En ole varmaan ollut näin hämmästynyt näkemästäni edes lapsena kun näin ensimmäistä kertaa joulupukin.

- Ei ole kuorma liikkunut, Pekka ilmoitti.
- Kunnia-asiamme, tavarat puretaan tasan niiltä sijoilta mihin ne kuormataankin, kyllä jämpti on niin! Harri vahvisti.
- Eikö tuohon sitomiseen mene tolkuttomasti aikaa? utelin naurua pidellen.
- Asiakas maksaa, Pekka vastasi.
- Paitsi Reiska, Harri lisäsi.

Tuon kuultuaan Reiska innostui kehumaan miten oli ideoinut Transitin kiinnityspisteet. Hän oli yhteneväisestä koulutuksesta huolimatta kolmikon aivoriihi, jota muut kuuntelivat. Reiska oli saavuttanut puolijumalan aseman jo ammattikoulun ensimmäisellä luokalla, koska oli niin tavattoman lahjakas ja aikaansaava. Muut olivat olleet koko kouluajan vihreinä kateudesta.

- Et sitten kuskannutkaan kaikkia Mazdalla kuten väitit. Eikö sopinut kyytiin? kysyin Reiskalta.
- Sopi hyvin, mutta annoin pojille mahdollisuuden edetä urallaan.
- Edetä urallaan?
- Niin, nyt heillä on meriitteinä Romu-Reiskan muutto ja se painaa enemmän mitä kestoilmoitus Hesarin etusivulla. Nyt alkaa keikkaa pukata siihen malliin, että Transittia ei tarvitse sammuttaa seuraavaan kolmeen vuoteen.
- Mitä sitten tapahtuu, sitten kolmen vuoden päästä?
- Pojilla on varaa ostaa Mazdan paku.
- Meinaatteko vaihtaa merkkiä?
- Joo´oh, ei meillä ole tähän Transittiin muuta kytköstä kuin velka, Harri vastasi.
- Velka, tämähän on jotain kasikyt ja risat malli.
- Kuutonen, hyvin säilynyt.

En löytänyt autosta nopeasti vilkaistuna mitään kohtaa joka olisi ollut hyvin säilynyt. Toisaalta, jos tämän ikäinen Transit on vielä liikenteessä omin voimin, sitä voineen pitää hyvin säilyneenä. Katselin Reiskan Mazdaa ja Transittia ja mietin, että tarkoittaakohan ammattikoulun autonasentaja yhtä kuin historioitsija? Sitten muistin Heinin uudemman Bemarin. Ehkä amiksen käyneet naiset ovat fiksumpia, varsinkin kun pohjalla on ylioppilastutkinto.

- Milloin tuparit? kysyin Reiskalta.
- Kyllä me ne pidetään, sinua en voi päästää, katsos paremman väen talo.
- Ai niin, kerkesin jo unohtaa kun seurasin tuota rapun ovesta tulevaa juoppoa, joka kaatui koiranpaskaan.

Keskustelumme aikana rapun ovesta oli tullut ulos aika hampilta näyttänyt känninen mies, joka oli kompastunut jalkoihinsa ja kaatunut suoraan isoon koiranpaskaan. Kauhean kiroilemisen saattelemana mies pyyhki naamaansa ja jatkoi huojahdellen matkaa. Reiska ei vastannut kommenttiini mitenkään, puhisi vain jotain, että amatöörien kanssa on kovin vaikea edes keskustella.

- Eipä kait tässä sitten muuta, kuin hyviä kantokelejä, toivottavasti ei ala satamaan, toivottelin kolmikolle.
- Kiitos kun ostit käyntikortin tuplahinnalla, sillä on positiivinen vaikutus yrityksemme tulokseen, Harri kiitteli.
- Ole hyvä vaan ja kaikkea hyvää firmallenne, älkääkä laajentako liian aggressiivisesti.
- Ei toki, vaikka olemme nopeita, on hitaus elementtimme.

Palasin takaisin sisälle, keitin kahvit ja istahdin Sumuvalo-lehden kanssa sohvalle. Kevään kunniaksi siinä esiteltiin rantamuotia. Kyseessä oli vanhoja haalareita, joista oli nyrhitty hihat ja lahkeet sekä piirretty mustalla tussilla palmun kuvia selkäpuolelle. Äkkiseltään tuli mieleen, että asusteet taisivat olla Kaaleppi Kardaanin omasta vaatekaapista.



Jaska Pontti
Tutustukaa uuteen Jaska Pontti -kirjaan, mikäli kirjoitustyyli ja huumori kolahtaa. Ellette halua ostaa sitä itselle, niin kiusatkaa sillä vaikka kirjan arvoista tuttavaa.

Nyt on myös mahdollista seurata www.rutinoff.net sivuston kuulumisia ja lukea tarinoita Facebookin Rutinoff-ryhmän kautta. Rutinoff Facebookissa








© Rauno Vääräniemi