Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

17.4.2011

Lumisuti


Tänään oli tiistai, päivä jolloin autot piti olla poissa parkkipaikalta koko päivän. Syynä tähän oli huoltoyhtiön ilmoitus, jossa kerrottiin meidän parkkipaikalta ajettavan lunta. Se oli hyvä, sillä sitä valkoista ainetta oli joka paikka turvoksissa. Oli sitä jo kerran aikaisemmin ajettu muutama kuorma, mutta se oli tämän talven lumiin vähän kuin olisi lapiolla vartin verran kantanut. Autot piti olla pois parkkipaikalta yhdeksältä. Noin varttia vaille raahauduin kylmään ulkoilmaan. Otin Rutinoffin pois lämpötolpasta ja täräytin yksi piste ykkösen tulille. Ihan ei maa järissyt tuon voimakoneen käynnistyessä, mutta perskarvat värähtivät kuitenkin. Käytin autoa muutaman minuutin ennen kuin lähdin peruuttelemaan sitä pois parkista. Hyvä, että sain autoa taaksepäin puoli autonmittaa, kun vierelle ilmestyi paksu painajainen. Ylikonstaapeli Jöö seisoi siinä tuima ilme naamallaan. Avasin ikkunan ja sanoin:

- Mene hyvä mies jonnekin lämpimään.
- Köh, köh, tarjoatko sinä virkamiehelle lämmintä tilaa?
- En, käskin sinun vaan mennä johonkin lämpimään, meille et ole tervetullut.
- Hyvä, lupaaminen on lahjus, käskeminen ei.
- Siirry, voit jäädä vielä auton alle. Tiedätkö, ne ovat tällaisia nelipyöräisiä jotka pörisevät pelottavasti.
- Katsoin juuri sekuntikellosta, sinut erotti sakosta vain vaivaiset viisi sekuntia, siis viisi lyhyttä sekuntia.

Sain samalla pyytämättäni esitelmän siitä miten pitkään autoa saa tyhjäkäyttää eri lämpötiloissa. Minulla oli käynyt kuulemma tuuri kun pakkasta oli yli -15 astetta ja sitä kautta tyhjäkäyntiaika oli jatkunut kahdesta minuutista neljään minuuttiin. Jöö esitteli samalla sekuntikelloaan ja säähavaintoasemaansa, joka oli kalibroitu tarkasti honkongilaisen myyjän toimesta. Kerroin minulla olevan kiire siirtää auto pois parkkipaikalta.

- Ja sitten vielä yksi juttu!
- Tarvitsetko Mersuun apuvirtaa?
- Sitten ei suditella, tulkitsen sen holtittomaksi ajoksi ja siitä rapsahtaa sakot.

No, tuo ei ollut ensimmäisiä ongelmia Rutinoffin kanssa, auto joka oli suunniteltu täydelliseksi kulkuvälineeksi ilman isoja tehoja ja kalliita kromeja. Tehottomuudesta huolimatta lähdin liikkeelle tavallistakin rauhallisemmin. En ollut ollenkaan sillä päällä, että jaksaisin alkaa maksella sakkoja pöljälle Keravan liikkuvan poliisin perustajalle ylikonstaapeli Jöölle. Ajoin Rutinoffin rauhallisesti tienvarteen parkkiin. Suunnattomaksi yllätyksekseni meidän talon kohdalla oli yksi vapaa paikka. Laitoin kuuliaisesti pysäköintikiekon tuulilasiin ja siihen oikean tuloajan. Kiekolla siinä sai pysäköidä arkena neljä tuntia. Hyvä, että tein sen heti, sillä Jöö lyllersi perässä ja kävi heti ensimmäisenä ottamassa digikamerallaan kuvan pysäköintikiekosta. Nousin autosta ja lukitsin ovet.

- Onko sinulla autossa varashälytintä? Jöö kysyi.
- Ei ole.
- Minä myyn suojelua, viisi euroa kuussa ja autosi tulee olemaan turvassa.
- Älä, saanko autoni sillä rahalla vartioituun talliin?
- Et, saat sillä parhaimman mahdollisen suojan mitä rahalla saa. Saat tällaisen.

Jööllä oli päällään useita takkeja ja jonkun taskusta mies löysi kuin löysikin pienen tarran, jossa luki ”Jöö suojelee - pakene vielä kun voit!”

- Se liimataan vain lasiin ja autosi on turvassa ja vain vitosella. Tämä ei ole todellakaan mitä laama agilitya.
- Se on kuusikymppiä vuodessa, eikö ensimmäistä vuotta voisi saada tutustumishintaan vaikka -50 % alennuksella?
- Tuut minulle töihin, niin saat ensimmäisen vuoden ilmaiseksi.
- Töihin, ehei, en minä ala miksikään Mersun työntäjäksi. Hanki jostain hevonen.
- Virkamies ei työnnä autoaan, eikä näin ollen myöskään määräaikaisessa palvelussuhteessa oleva. Kyllä joku sakot anteeksi saava tuuppaa, usko pois, Jöö hymyili.

Koko auton tarralla suojaaminen kuulosti täydelliseltä vitsiltä, eiväthän ne nyt mitään huumehörhöjä pelota eivätkä muitakaan taparikollisia. Lisäksi joku Jööltä sakot saanut voi kostaa ihan tahallaan tarran nähtyään ja pistää lasit paskaksi. Kuuntelin kuitenkin mitä Jööllä oli sydämellään ja lopulta päädyin lupautumaan hänelle hommiin. Työt olisivat satunnaisia, mutta yhteiskunnan turvallisuuden kannalta erittäin tärkeitä. Luvattuni sen, Jöö liimasi autoni kahteen sivulasiin oman tarran. Se olisi nyt kuin kassakaappi.

- Nyt kun minä olen sinun hommissa, niin olenko sakkojen ulottumattomissa?
- Et, meillä virkamiehillä ei ole mitään erivapauksia, häkkiä, linnaa ja hirttotuomioita tulee samalla tavalla kuin muillekin kuolevaisille.
- Hirttotuomioita?
- Munista.

Jutellessamme Rutinoffin vierellä, meidän parkkipaikalle ajoi etukuormaajalla varustettu traktorikaivuri ja kuorma-auto. Ilmoitin Jöölle lähteväni katsomaan miten homma etenee. Ylikonstaapeli puolestaan sanoi kiertävänsä kaikki tienvarteen pysäköidyt autot. Ilman kiekkoa olevat saavat jälleen syödä seuraavan viikonlopun kaurapuuroa, sakko olisi niin tuntuva. Heilautin kättä ja kävelin talon ympäri. Parkkipaikalla totesin myös naapuritaloyhtiön parkkipaikan olevan tyhjä ja traktorin menneen sinne. Tai eihän se oikeastaan ollut täysin tyhjä, siellä oli lumen alle hautautuneena kaksi henkilöautoa. Niiden lisäksi parkkipaikalla seisoi yksi pakettiauto, sen vieressä Ford Fiesta ja Primera-mies Jarno Koikkalan Primera. Se oudoksutti, sillä säntillistäkin säntillisempi Jarno teki yleensä kaiken etuvetoisesti. Tuijottelin Primeraa ihmeissään, kun sen takaa nousi tuttu hahmo. Jarnohan se siellä, joten suuntasin askeleeni kohti tuota japanilaisen autoteollisuuden englantilaistunutta tuotetta.

- Miten se Primera pörisee näin pakkasella?
- Tieätkö mitä? Jarno kysyi.
- En sitten yhtään mitään, pyörittelin päätäni.
- Ostin uuden lumisudin, nyt saan vaimon omistaman Primeran parkkiruudun todella puhtaaksi.

Samalla huomasin miehen kädessä omituisen näköisen pienen sudin. Luulin sitä ensin pensseliksi, mutta kai se sitten joku suti on.

- Vau, onko se tuo?
- On, eikä mikä tahansa suti, vaan sadasosagrammalleen tasapainotettu huipputuote.
- Pitääkö se ohjelmoida tietokoneella vai joko siihen voi kytkeytyä iPhonella?

Jarnon ilme muuttui aika tiukaksi ja mies siirtyi epämiellyttävän lähelle. Hetken kävi jo mielessä, että survaisen bootsin kannalla miehen tennareita ja sen jälkeen oikea koukku sisään. Muistelen edesmenneen isäni sanoneen, että se joka kerjää turpaansa, tulee se myös saada. Tosin isä tarkoitti sillä bisneksessä turpaan antamista ja saamista.

- Tässä on paljon muutakin, Jarno sipisi.
- Aika paljon on noita … jouhiako nuo ovat?
- Hei, ihan totta, arvasit aika lähelle. Nämä ovat luomuaasin turpakarvoja.
- Eikä?
- Joo, eikä siinäkään vielä kaikki. Nämä ovat aasista, jota on talutettu vain vasemmalla puolen.
- Mahtaa olla kallista, sellainen vasemmalla taluttaminen.

Tässä vaiheessa alkoi nauruhermoja kutkuttaa siihen malliin, että minun oli pakko rykiä ja päivitellä miten se flunssa vaan meinaa tulla lääkityksestä huolimatta. Toivuttuani pahimmasta, jatkoin kalliin ihmekapineen äimistelemistä. Todellisuudessa se näytti minusta samalta mitä alelaarissa olevat kiinalaiset pensselit.

- Nyt tulee suurin paukku, Jarno ilmoitti naama loistaen.
- Se on siis todellakin vuoriaasi saasteiden yläpuolelta, arvasin piruuttani.
- On se sitäkin, mutta tämä viimeinen juttu on vielä kovempi.
- Kerro jo, halkean kohta.

En tullut sanoneeksi, että en halkea uteliaisuuttani vaan naurusta, ellei tämä pelleily ota loppuakseen. Luulin tähän asti Närän olleen pahin pölvästi ja tällaisen käytöksen koskevan vain Toyota-miehiä, mutta osataan sitä näemmä myös toisten merkkien leirissä hämmästyttää muita, tiellä kulkijoita.

- Sitä aasia on talutettu vain myötätuuleen, Jarno kuiskasi.
- Ehehee, onhan sitä saanut sitten taluttaa kauas jos tuulensuunta on pysynyt samana.
- No siksi tämä maksoikin kuusikymppiä.
- Ei helvetti?
- Sain puoleen hintaan, normaalihinta tälle on satakaksikymppiä.
- Älä, mistä?
- Nissan HoyoHijo Partsista.

Jarno selitti innoissaan, että oli löytänyt tuon loistavan ostospaikan ja mikä parasta, se toimi Englannissa. Toimitukset tulivat nopeasti ja sivuilla oli hinnat myös euroissa. Tuo oli oikeastaan masentavaa kuultavaa, sillä olisin voinut itsekin keksiä jotain yhtä typerää ja myydä sitä ylihintaan pöljille. En kylläkään rahan vuoksi, vaan hyvien naurujen. Joku nauroi varmaan tälläkin hetkellä Englannissa oikein räkänaurua saatuaan alle punnan pullasudista 60 euroa.

- Entä postikulut?
- Kuusi euroa ja tämä tuli kotiin saakka kuriirin tuomana.

Oikeastaan tuo oli hyvä, sillä näin paketit eivät jääneet lojumaan postiin, vaan pöljien oli pakko ottaa ne vastaan kuriirilta. Tuollaista ei voinut myöskään palauttaa toimimattomuuden takia, sillä tuskin kukaan on kuullut toimimattomasta pullasudista tai pensselistä jos siinä vain harjakset pysyvät varressa kiinni. Hymyilin varovasti Jarnolle ja olin aikeissa lähteä, kun hän halusi ehdottomasti näyttää miten moinen ihmepeli toimii. Mies laskeutui kontalleen kylmään maahan ja alkoi pyyhkiä lumia takarenkaan takapuolelta. Samalla hän selitti, ettei voi antaa minun kokeilla, sillä herkän työkalun kanssa on otettava huomioon tuulensuunnan lisäksi se miten kovaa sitä puristi. Virheellisellä käytöllä saattaisi pilata hyvän työkalun erinomaiset ominaisuudet. Jos sen tarkka tasapaino katoaisi, niin harjauksista tulisi toispuoleisia.

- Tuota, tuliko teillekin lappu, että parkkipaikka pitää olla tyhjä yhdeksältä?
- Tuli, miten niin?
- Autosi seisoo vielä tässä ja kello on jo yli yhdeksän. Tuossa on jo kone joka tekee lumihommia.
- Odotan vaimon vahvistusta auton siirtämiselle.
- Eikö sinulla ole omia avaimia?
- On, mutta en saa laittaa sitä virtalukkoon ilman vaimon vahvistusta.
- Mitä se vahvistaa?
- En saa koskea autoon ilman vaimon lupaa.

Minulla alkoi olla jo sen verran vilu, että toivottelin hyvin harjaushetkiä ja lähdin lampsimaan omalle parkkipaikalle. Samalla kuorma-auto lähti naapuritalon parkkipaikalta lava täynnä lunta. Väistin sitä ja jäin katselemaan traktorikaivuria.

- Mitä vittua? älähdin katsottuani sen kuskia tarkemmin.

Olin ihan varma, että näen unta. Koska en yleensä katsele unia hereillä ollessani, lähdin nyt kohti traktoria, joka oli seisahtunut odottelemaan seuraavaa kuorma-autoa. Kävelin varovasti koneen luo sellaiseen kohtaan josta kuljettaja näkisi minut. Näin tapahtuikin ja hytissä putosi leuka polviin. Leuka alhaalla sitä kuljettava mies avasi oven.

- Sinulla ei ole vilkut päällä eikä tämä näytä aura-autolta, sanoin kuskille.
- Sinä, täällä? Pertti Pahvimaa äimisteli.
- Muun muassa täällä.
- No tuota … minä tässä vain kokeilen miltä ne nöösipoikien hommat tuntuvat, pitäähän sitä jonkun opettaa niille miten lumikuormat tehdään.
- Talvella ajetaan aura alhaalla ja kesällä ajetaan aura ylhäällä, niinkö se meni? kiersin veistä haavassa.
- Too´ootta joka sana. Sanoin pajan pojille, että autoni eteen pitää saada isompi aura ja nyt se on pajalla kun siihen rakennetaan toiveitteni mukaan iso aura. Ajelen sillä välin tätä konetta, pääsen näyttämään kykyni myös näissä lumihommissa.
- Ai jai, jai, nyt voi joku ajaa ohitse kun on noin hidas kulkupeli.

Näin herra Pahvimaan naamasta, että nyt vitutti ja raskaasti. Vielä kun tulin sanoneeksi, että onhan se rattorikuskin homma aina rattorikuskin hommaa, intissäkin kovimmat taistelijat ajoivat rattoreita. Kyllähän ne tekivät todellisuudessa tärkeätä työtä, mutta herra ylhäisyyttä oli nyt vain pakko kiusata aikaisempien kommenttien pohjalta. Keskustelu katkesi, kun pihaan kaahasi mattamusta korkealavainen kuorma-auto. En ollut uskoa silmiäni, sillä ratin takana oli itse Rambe Nokivasara. Huomattuaan minut, hän avasi oven ja käski nousta kyytiin.

- Oletko jonkun toisen renki nyt? hämmästelin Ramben autoa.
- Hähää, mitäpä luulet, vilkaise nyt ympärillesi.

Ja minähän vilkaisin. Tajusin aika pian, että tämän täytyy olla Ramben oma auto. Minä en ollut sitä aikaisemmin nähnyt tai siitä kuullut, mutta Rambe nyt oli aika nopea liikkeissään.

- Olet hankkinut uuden auton.
- Hankkinutpa hyvinkin, hähää.
- Kalliskin?
- Hähähää, katsotaan nyt miten se yksi tyyppi selviytyy teholla.

Se yksi tyyppi paljastui tämän auton entiseksi omistajaksi. Etumaksuna Rambe oli järjestänyt tyypin teholle. Tila on kuulemma jo vakaa ja letkujen karsiminen alkaa ensi viikolla. Autokaupat olivat saaneet alkunsa, kun Rambe oli ollut joku pari viikkoa takaperin viemässä koppiautolla rullakoita yhteen ruokakauppaan Helsingissä. Koppiauto oli tukkinut tien ja siihen oli tullut se yksi pelle lumikuorma päällä. Pää punaisena lumikuski oli uhannut työntää Ramben koppiauton kolera-altaaseen. Rambe oli vihjannut, että sinne oli matkaa kilometrin verran, mutta se oli saanut lumimiehen vain entistä aggressiivisemmaksi. Mies oli tolkuttanut, että ovat ne ennenkin lumiautot työntäneet ongelmia edessään.

- Miten te pääsitte sitten siihen varsinaiseen kaupantekoon? utelin.
- Muistelisin jotain siihen suuntaan, että se taisi tulla siinä tilanteessa puheeksi, kun se tyyppi oli oman autonsa puskurin ja kivitalon seinän välissä - joo, kyllä se silloin oli.
- Eeh, miten se siihen joutui?
- Otappa noista lumikuskeista aina selvää, eihän se tiennyt että kolera-altaalle olisi kilsan matka.
- Miten se sinne teholle päätyi?
- No se putosi siitä lumikuorman päältä sinne kolera-altaaseen.

Rambe kertoi, että hän kävi näyttämässä miehelle missä se kolera-allas on, ettei tarvitse alkaa paskaa länkyttää toisen työntämisestä niin kauas. Lumikuorman päällä oleminen selvisi sillä, kun Rambe ei halunnut ottaa hyttiin paskalta haisevaa miestä, oli päässyt vähän tuhmat pöksyihin siinä puskurin ja talon välissä.

- Ei hitto, jätitkö sen kylmään veteen?
- Noup, soitin hinaajan paikalle ja kerroin kolera-altaassa olevasta valaasta.
- Voi helvetti sinun kanssasi.
- Hähähää, usko pois, tämä ei ole minun puolelta mitenkään henkilökohtaista. En vihaa sitä yhtään sen enempää kuin muitakaan torakoita, hähähää.
- Se tyyppi voi ottaa sen kyllä sellaisena.
- Hähähää, opettelee nyt ensin ottamaan askeleita, hähähää, kyllä se sitten joskus vielä valkenee kenelle tuli vittuiltua.



Jaska Pontti
Tutustukaa uuteen Jaska Pontti -kirjaan, mikäli kirjoitustyyli ja huumori kolahtaa. Ellette halua ostaa sitä itselle, niin kiusatkaa sillä vaikka kirjan arvoista tuttavaa.

Nyt on myös mahdollista seurata www.rutinoff.net sivuston kuulumisia ja lukea tarinoita Facebookin Rutinoff-ryhmän kautta. Rutinoff Facebookissa








© Rauno Vääräniemi