Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

6.3.2011

Heini Kaasari


Itseriittoisen aura-automiehen jälkeen saimme odotella vielä tovin viimeistä vuokralaisehdokasta. Tomppa katseli kelloa huolestuneena, sillä kyseinen henkilö oli aika reilusti myöhässä eikä vastannut puhelimeen. Minua asia ei yllättänyt ollenkaan, sillä täällä käyneen sekopääsakin jälkeen olisi ollut todellinen ihme jos kaikki olisivat tulleet ajoissa. Mieleni teki kovasti kysyä Tompalta viimeisestä ehdokkaasta, mutta päätin olla hiljaa. Parempi vaan ottaa vastaan kaikki yllätyksenä. Sillä tavalla pettymyksistä selvisi yleensä parhaiten. Olin jo luovuttamassa, kun rappuja ylös asteli hoikka nuori nainen, jonka pitkiä tiukkoihin housuihin verhottuja sääriä korosti pitkä vaalea tukka, joka laskeutui pitkin mustan nahkatakin selkämystä.

- Kuka teistä on Tomppa Pomo? nainen kysyi.
- Tuuut, tuuuut, tuuut, pääsi Tompan suusta.

Vilkaisin Tomppaa, joka näytti lähteneen jonnekin pois tästä maailmasta. Päätin pelastaa tilanteen, ettei neidon tarvitse tehdä turhaa reissua rapussa.

- Tomppa on juuri varattu, voinko minä olla jotenkin avuksi?
- Olen tulossa katsomaan vuokrakämppää.
- Käää, käää, käää, Tomppa kääkätti.
- Minusta tuntuu nyt siltä, että Tomppa haluaa sinun tulevan kanssani sisälle katsomaan tätä vuokrattavana olevaa kämppää, vai mitä Tomppa?
- Hehee, hehee, heheee.

Neitonen vilkaisi Tomppaa kulmiaan kurtistellen ja totesi:

- Outo tyyppi.
- Olen muuten Rutinoffin kuski, tämän asunnon omistaja. Tomppa on vain etsinyt siihen vuokralaisia.
- Heini Kaasari, mahdollinen tuleva vuokralainen.

Poistuimme Heinin kanssa sisälle asuntooni ja laitoin oven visusti kiinni, ettei pölhö pilkkutaksikuski pääse pilaamaan mahdollisen vuokrasopimuksen tekemistä. Kiersimme nopeasti huoneet läpi ja päädyimme katselemaan jo tutuksi tullutta lumista parveketta. Kerroin Heinille, etten ole asunut täällä enää aikoihinkaan ja olin päätynyt vuokraamaan itselle tarpeettomaksi jääneen asunnon.

- Saako kysyä suoraan erästä asiaa? Heini kysyi.
- Tottahan toki.
- Jos pääsemme vuokrasopimukseen, niin pitääkö minun varautua olemaan perse paljaana vähintään kerran kuukaudessa?
- Njaa, minulle on ihan sama miten ahterisi vaatetat, mutta vuokran otan kyllä rahan muodossa tilisiirtona.
- Siksi utelin, että aika monta kertaa sedät ovat ehdotelleet vaikka mitä vuokranmaksuksi.

Tuon nuoren naisen kohdalla asia oli varmaan noin. Nuori pitkä näyttävä nainen on varmaan pervosedille ihanteellinen vuokralainen. Minulle isä oli jo aikoinaan opettanut, että pisnes on pisnes ja Mooses hoitaa toisen tontin. Arvostin myös omaa itsenäisyyttä niin paljon, että ainakaan oman vuokralaisen ei tarvitse olla huolissaan mistään moisista asioista.

- Tuota, olisi sitten yksi kysymys vielä, Heini jatkoi.
- Anna palaa vaan.
- Jos teen, tai kun teen pientä autoremonttia, niin voinko tehdä tiettyjä hommia sisällä?
- Ihan sama, kunhan et hitsaa, maalaa etkä tuhoa paikkoja tarkoituksella.
- Osaan kyllä huolehtia suojauksesta, Heini vastasi ja punastui heti perään.
- Voisitko kertoa jotain itsestäsi? kysyin nyt vuorostani.

Heini alkoi kertoa ja tekstiä tulikin sitten oikein tunteella. Hän oli hyvästä perheestä, mutta päätynyt perheen vastustamisesta huolimatta lukion jälkeen ammattikoulun autonasentajalinjalle. Naureskellen hän kertoi, ettei luokan pojilla meinannut tulla opiskelusta mitään, kun raukat vain tuijottivat hänen peräänsä. Lisäksi hän tuli maininneeksi, että eräs opettaja oli törmännyt Volvollaan rehtorin Jaguaariin kun hän oli vähentänyt vaatteita koulun pihalla kuumana syyspäivänä.

Koulun jälkeen hän oli ollut töissä useammassakin työpaikassa, koska mitään vakituista paikkaa ei ollut saanut. Aika monesti hän oli saanut lähteä, koska oli joutunut kahnauksiin vanhempien setien takia. Nyt hänellä oli jälleen yksi määräaikainen työpaikka, jossa hommat jatkuivat kesään saakka. Asunnosta Heini kertoi, että asui nyt kantakaupungissa, mutta korkeat vuokrat saivat hänet etsimään asuntoa vähän syrjemmältä. Lisäksi asunto saisi olla mieluimmin kaksio, sillä autokirjallisuuden kerääminen vei tilaa ja iltaisin oli kiva näperrellä jotain sormet rasvassa.

Kuuntelun ohessa minun oli pakko sulkea silmät ja kuvitella edessäni olevan joku satakuusikymmentäkiloinen entisen DDR:n naiskuulantyöntäjä, sillä naisen koulutus, puheet ja harrastukset olivat todella ristiriidassa ulkonäön suhteen. Naisen ikäkin paljastui, hän oli juuri täyttänyt 28 vuotta. Yksi asia Heinissä kyllä sopi harrastusten ja koulutuksen kanssa yksiin, nimittäin kiroileminen. Hänen innostuttua selvittämään taustojaan, perkeleitä ja vittuja sinkoili välillä kuin pahimmaltakin amikselta, Toyotan karvanoppien heiluessa bassojen jytkeen ja huonon jousituksen yhteisvaikutuksesta.

- Tuota, et vissiin tunne Tomppaa. Miten osasit tulla kyselemään asuntoa?
- Kuulin Tompan tädiltä, mutta se joutui tiputukseen kännäämisen takia. Se on yhden mun likkafrendin naapuri Kontulassa. On muutaman kerran vedetty brenkkua sen kämpässä.
- Ei vittu, alkoholistitätikö tähän piti tulla asumaan, prkl, kirosin raskaasti.
- Mitäs sanot? Heini tapitti minua suoraan silmiin.
- Aika siniset, vastasin katseltuani hetken hänen silmiään.
- Hölmö, tästä kämpästä, vuokraatko sen minulle?

Minulle asia oli tällä selvä ja noudin keittiön työtasolta Ramben lakimiehen laatiman vuokrasopimuksen. Tälläsin sen Heinin eteen ja pyysin lukemaan huolella. Mainitsin samalla, että paperin on laatinut hinausautoyrittäjänä toimivan kaverini lakimies ja teksti on sen vuoksi aika rankkaa. Muutaman minuutin intensiivisen lukemisen jälkeen Heini nosti katseensa lapusta.

- Vittu, jos täällä asumista ei tule linnaa niin ei tule mistään muustakaan.
- Oliko paha?
- Joo, mutta älä pelkää, en aio nuoleskella kynnyksiä karhealla kielellä enkä roikkua yhdellä kädellä kattovalaisimen johdoissa.
- Onko varma kanssa?
- No on, missä kynä?

Ojensin kynän ja allekirjoitimme vuokrasopimuksen kahtena kappaleena. Heini antoi minulle kaksi sataa ja loput tämän kuun vuokrasta hän lupasi maksaa illalla nettipankin kautta.

- Tuota, entä vuokratakuu? Heini kysyi.
- Ääh, ystäväni Ramben mukaan ihmiset yleensä arvostavat enemmän polvilumpioitaan kuin riitaa muutamasta satasesta, joten minun ei kannata kuulemma vaivata päätäni sellaisilla asioilla.
- Klups, okei, siis ei vuokratakuita.

Olin jo jonkin aikaa kuunnellut ihmeellistä peltistä ääntä. Vasta kun Tomppa alkoi huhuilla, minulle selvisi kyseessä olleen asunnon postiluukku.

- Huhuu, täällä puhuu teidän oma pilkkutaksikuski, kuka se nainen oikein on ja missä on minun kaunis tätini?
- Kaunis, se tynnörinpuolikas, pah, Heini puuskahti.
- Avatkaa ovi, olen saanut puhekykyni takaisin.

Tein niin, eli kävin tälläämässä asunnon oven Tompan nenään. Tovin kiroilun jälkeen sisälle asteli nenäänsä pitelevä pilkkutaksikuski, jonka vanha rippipuku huusi hoosiannaa miehen päällä.

- Tätisi on joutunut sairaalaan, ei varmaan pääse sieltä pitkään aikaan, Heini kertoi Tompalle.
- Minä olen Tomppa, kuka sinä olet?
- Heini, olen Rutinoffin kuskin uusi vuokralainen.
- Entä, entä missä minun provikat on?
- Saat kaksikymppiä jos tyhjennät parkkipaikalla olevasta Bemarista kaikki laatikot ja muovipussit.
- Häh, tulitko jo muuttokuorman kanssa? hämmästelin.
- Kyllä minä yleensä saan sen vuokrattua minkä haluan, Heini iski silmää ja heitti Tompalle Bemun avaimet.

Sovimme Heinin kanssa, että hän voi ottaa yhteyttä milloin tahansa jos asunnon suhteen tulee jotain kysyttävää tai ilmenee vikoja. Sen verran lupasin jo heti, että kylppäriin asennetaan peilin tilalle peilikaappi ja altaan alaosaan allaskaappi. Heini saa valita mieleiset ja laittaa niistä kännykamerakuvat minulle, niin annan luvan ostoon ja asennukseen sekä hoidan sen perkeleen byrokratian mitä nykyisin yhdenkin reiän tekeminen kosteisiin tiloihin vaatii. Lisäksi lupasin ostaa maalaustarvikkeet, sillä valkoiset seinät kaipasivat todellakin maalia. Heini lupasi hoitaa maalauksen ja kuitata sillä yhden kuukauden vuokran. Se sopi minulle, mutta vuokra kuitataan vasta kun olen hyväksynyt maalauksen.

- Puuh, puuh, mä olen aika nopee, enkö olekin, Tomppa puuskutti kahden pahvilaatikon kanssa.
- Onko tuo nyt ihan viisasta, tuollainen reuhtominen? kysyin häneltä.
- Ilmaista rahaa, pakko painaa, puuh.
- Ilmaista, miten niin?
- Puuh, jos taksikuski saa jotain ilman ratin takana istumista, niin se on ilmaista.
- Vai niin, kaivat siis kuusi tuntia ojaa ja saat siitä kuusi euroa, ilmaista rahaa vai?
- Nii´in, se ei ole tienattu minun vakiduunista.
- Saat satasen kun rakennat minulle talon, Heini heitti.
- Pimeenä vai kuitilla?
- Unohda, tienaa ensin se kaksikymppinen.

Ja Tomppahan tienasi, mies sinkoili portaita ylös ja alas sen mitä vanha rippipuku antoi myötä. Välillä hän kuivasi hikinauhaa vääntämällä ja touhottaminen jatkui. Lopulta auto oli tyhjennetty ja avaimet palautettu Heinille.

- Tuollainen PeeÄmVee näyttäisi hienolta pilkkutaksikyltin kera. Paljonko se maksaa? Tomppa uteli.
- Viistoistatonnia.
- Ei-kä, eihän kukaan sijoita autoon niin paljon rahaa, sillähän saa jo 30 hyväkuntoista Talbottia.
- Ehehee, onko niitä enää edes niin montaa liikenteessä? Eivätköhän ne ole jo lopetettu latojen takana, repesin mokomasta väitteestä.
- Ihan varmana on, ainakin tuhansia liikenteessä, kestävä kuin mikä ja miellyttävä ajaa. En minä huonolla autolla viitsi pilkkutaksia ajaa. Lisäksi se on ammattilaisten suosittelema.
- Mikä, puhutko nyt jostain vitsikirjasta?
- Talbotista.

Heini katseli Tomppaa säälivä ilme naamallaan. Pilkkutaksikuski ei tainnut olla ainakaan tuon autonasentajaneitosen ykkösvalinta sulhoehdokkaaksi ja tokkopa ihan vielä toinenkaan. Omalta kohdaltani vuokraushomma oli tällä selvä, joten aloin tehdä lähtöä. Tomppa kaiveli samalla taskustaan vuokralaiselle osoitetun laskun, mutta tuijotettuaan hetken Heiniä rintojen korkeudelle, höynä tunki lapun takaisin ylikireän puvuntakkinsa povitaskuun. Vaikka vuokraaminen ei mennyt, kuten piti, päätin kuitenkin kiitellä tuota parrakasta höhlää.

- Tattista vaan seurasta, vaikka vuokralaisesi ei tätä asuntoa vuorannutkaan. Parempi onni ensi kerralla.
- Käh, käh, käh, mitä tuosta, sainhan minä kivan naapurin ja kyytiläisen kun se Pemari tussahtaa eikä lähde käyntiin.
- Älä nyt ainakaan hengitystä ala pidättelemään sitä odotellessa, Heini hymähti.
- Taidan lähteä, ilmoitin.
- Tulen siirtämään auton, Heini vastasi.

Laskeuduimme portaat porukalla ja kävimme siinä muistaessani katsomassa vielä verkkokellarin ja saunatilat. Ne olivat näppärästi samassa rapussa, tosin saunaan piti mennä ulkokautta. Poistuessamme saunatiloista, törmäsimme pihalla Pertti Pahvimaahan. Mies oli silminnähden tuohtunut, pihisi kuin teepannu. Naama oli myös niin punainen, että keittänyt oli varmaan jo jonkin aikaa. Kysäisin mieheltä rauhallisesti:

- No mitä nyt, jäikö aura kotiin vai unohditko laskea sen alas?
- Ottaa perkele pattiin, voi helvetin helvetti ja Sisun taka-akseli ja Vammaksen varapyörä.
- Jäivätkö aura-auton avaimet kotiin?
- Ei jäänyt, ei perkele jäänyt eikä ajettu aura ylhäällä, saatanan saatana ja Volvon tasauspyörästö.
- Talbotissa on muuten kestävä startti, se on toiminut jo 681 tuhatta kilometriä, Tomppa ilmoitti.
- Täh? Pertti jäi tuijottamaan pukuhöhlää.
- Niin, minun ei tarvitse kirota autoani, se on niin toimiva ja ammattiajossa joka päivä.

Lyhyen keskustelun jälkeen meille kolmelle kävi selväksi, että Pahvimaan Pertin ongelma oli se, että joku toinen oli kerinnyt käydä auraamassa hänen reittinsä ja se jos joku pisti vihaksi. Tie oli aurattu vielä niin hyvin, että vaikka hän yritti kuinka saada sen pinnasta edes pientä siivua lunta, ei hommasta tullut edes Fiatin laturia.

- Vituttaa niin, että pistin tuplatunnit tälle päivälle, perkele toisten töiden ronkkijat, Pertti kirosi.
- Nyt on siis käynyt niin, että joku toinen ajaa paremmin kuin sinä, onko ote herpaantunut? kiristin tuskaruuvia.
- Tuuli sillä oli ollut apuna ja tuuri, mikä lie nöösipoika ollut, puhdas vahinko joka ei taatusti tule toistumaan.
- Huomenna on uusi päivä, lohduttelin miestä.
- Niin on ja minä olen jo neljältä odottamassa sitä toisten töiden ronkkijaa, pitääkin mennä herkistämään kaasupoljin.

Herra Pahvimaa pyörähti ympäri ja lähti samaan suuntaan mistä oli tullutkin. Kysyin Tompalta, että missä mies aura-autoaan piti, mutta Tompalla ei ollut siitä aavistustakaan. Hän ei kuulemma katsele aura-autoja, sillä kaikki aika ajaessa menee pokan metsästämiseen. Kunnon lentopoka on aina lentopoka, se saa sydämen hakkaamaan ja pulssin nousemaan, kun ei koskaan tiedä minne poka on menossa, ties vaikka Jakomäkeen. Keskustelun lomassa olimme siirtyneet Heinin Bemarin vierelle. Naisen pinkki auto oli aika näyttävän näköinen menopeli, vaikka sen neliovisuus pistikin ikävästi silmään.

- Oletko tunkemassa mukuloita takapenkille vai mummojako kuskaat? tiedustelin Heiniltä.
- Ai miten niin?
- Neljä ovea.
- Aah, sattui vaan olemaan neljä ovea, eipä niistä haittaakaan ole.
- Saahan sillä painoa lisää jos sellaista haluaa.
- Painoa?
- Niin, minun optimiautossa on vain kaksi ovea ja 1.1 litran moottori, joka sekin on jo vaihdettu pykälää normaalia isompaan.
- Uno, Punto?
- Rutinoff.
- Eheheheee, ostitko sen Turhapurolta?
- Ostin sen itse uutena vuonna 2000.

Naisen kanssa keskustellessa kävi selville, ettei neiti autonasentajalla ollut minkäänlaista käsitystä siitä minkä näköinen Rutinoff edes on. Vaikka hän piti itseään kohtalaisena autotietäjänä, oli nyt sivistyksessä aukko. Heiniä asia näytti ketuttavan kuin sitä kuuluisaa pientä oravaa, joka jätti jakoavaimen kotiin lähtiessään tekemään autoremonttia.



Jaska Pontti
Tutustukaa uuteen Jaska Pontti -kirjaan, mikäli kirjoitustyyli ja huumori kolahtaa. Ellette halua ostaa sitä itselle, niin kiusatkaa sillä vaikka kirjan arvoista tuttavaa.

Nyt on myös mahdollista seurata www.rutinoff.net sivuston kuulumisia ja lukea tarinoita Facebookin Rutinoff-ryhmän kautta. Rutinoff Facebookissa








© Rauno Vääräniemi