Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

23.1.2011

Bussilinjan kaappaus


Uusi vuosi oli vaihtunut ja minulla oli yksi asia jäänyt huonolle hoidolle, tai oikeastaan se oli jäänyt hoitamatta kokonaan. Muuttaessani tähän uuteen asuntoon, oli vanha jäänyt odottamaan päätöstäni sen myymisen / vuokraamisen suhteen. Ensimmäinen ajatus oli myydä se, mutta sitten muistui mieleen edesmenneen isäni sanat, että köyhät ne vaan myyvät vanhaa ostaakseen uutta. Olin pitkään lapsena luullut, että Köyhä on jonkun sukunimi, mutta myöhemmin selvisi, ettei se ollut vain yhden suvun rasite.

Asuntohomma oli nytkähtänyt liikkeelle jo jokunen viikko takaperin, kun Tomppa Pomo soitti ja kysyi miksi vanhan asuntoni ikkunoissa ei ole verhoja. Ei tietenkään ollut, koska asunto oli tyhjä. Kuullessaan sen, Tomppa ehdotti, että hän voisi toimia kiinteistövälittäjänä, hänellä kun oli pilkkutaksikiinteistövälittäjän paperit, muiden tärkeiden papereiden ohella. Viimeistään tuo lausahdus sai aikaan sen, että minä en myy asuntoa, vaan laitan sen vuokralle. Puhuin asiasta Rambelle ja hänen käyttämä lakimies laati sopimuspaperit vuokraamista varten. Itseltäkin meni pari kertaa kahvit väärään kurkkuun papereita lukiessani, mutta luotin niihin, olivathan ne lakimiehen tekemät.

Soitin Tompalle parin päivän päästä ja kerroin, että asunto menee vuokralle. Siitähän höynä innostui kahta kauheammin, sillä hän välittää luonnollisesti myös luotettavia vuokralaisia. Hieman kakistellen totesin, että herra on sitten hyvä ja järjestää asunnolle näytön. Niin tapahtuikin ja seuraavana päivänä Talbottimies soitti ja kertoi näytön olevan ensi sunnuntaina.

Vilkaisin eteisessä kelloa ja totesin olevan aika lähteä matkaan, eli asuntoa vuokraamaan. Astelin raput alas ja kiersin talon. Minulla oli vakaa aikomus lähteä laittamaan Rutinoffin alla olevat nastarenkaat noin viidenkymmenen kilometrin kestotestiin. Olin autoni perän kohdalla, kun kuulin huutoa. Sain tovin etsiä äänen lähdettä, ennen kuin tajusin sen tulevan läheiseltä bussin päättäriltä. Tarkensin katsettani ja totta tosiaan, siellä patsasteli pönäkkä Aimo Onnikka. Hämmästys oli suuri, sillä autossa ei lukenut mitään Aimoon viittaavaa, vaan se oli suuren bussiyhtiön auto. Asiasta piti ottaa selvää, joten kiersin päätepysäkille tien kautta.

- Aimo perhana, mitä sinä täällä teet?
- Krööh, näin meidän kesken, olen suorittanut bussilinjan kaappauksen.
- Täh, siis olet tehnyt mitä?
- Olen kaapannut tämän bussilinjan.
- Siis sinä olet kaapannut tämän Tikkurilaan menevän bussilinjan, miten nerokasta.
- Joo, tai siis ei. Kaappasin linjan ja ajan sitä nyt moottoritietä Helsinkiin.

Minulta tuo selitys meni vähän yli, sillä olin nähnyt kyseisen bussin ajavan ihan sata varmasti Tikkurilan suuntaan, ei moottoritielle päin. Kysyin asiasta tarkemmin ja Aimo kertoi tämän olevan ensimmäinen kaappauspäivä. Isku oli kuulemma huolellisesti suunniteltu. Hetkessä Aimo oli visioinut, että kun hän pistää töpinäksi, niin koko pääkaupunkiseudun bussilinjat ja autot ovat kaapattu noin kahdessa vuodessa, jos kaikista huonoiten tuottavat linjat jätetään pois laskuista.

- Älä nyt vaan väitä, että sinä olet tehnyt jotain tuottavuuslaskelmia?
- En tietenkään ole itse tehnyt, minulla on ekseli.
- Niin?
- Se laski ne minun puolestani, viisas peli se ekseli.

Jotenkin tuo linjan kaappaaminen tuntui omituiselta, sillä Aimo pönötti bussin vierellä kyseisen firman asusteet päällä. Ensimmäinen ajatus oli lähteä hänen kyytiin ja katsoa minne mies ajaa, mutta kelloa vilkaistuani totesin määränpääni olevan aivan toisaalla.

- Mitä mies, vieläkö ajat siellä pienellä omituisella autolla?
- Rutinoffilla, kyllä ajan. Pitäisi juuri lähteä käymään entisellä asunnolla, siihen on järjestetty vuokranäyttö.
- Miten sattuikaan, linjani kulkee juuri sitä kautta Helsingin keskustaan, hyppää kyytiin.
- Niin, mutta tämä on Tikkurilan bussi, ihan tosi.
- Eikä ole, minä kaappasin sen, nyt kyytiin.

Emmin vielä, mutta se katkesi siihen, kun pönäkkä onnikkakuski tempaisi minut sisälle autoon ja laittoi ovet kiinni. Sen jälkeen hän luonnollisesti rahasti minulta nimellisen kymmenen euroa. Minulla oli käsitys, että seutulippu olisi halvempi, mutta tähän hintaan sisältyisi myös ajonaikaista ohjelmaa ja se jos joku, maksaa. Aimo selitti suu vaahdossa, ettei linja-autoihin ole kovin helppo saada nimekkäitä artisteja, varsinkaan halvalla.

Minä olisin taivuttanut tuon lauseen toiseen muotoon. Olisin muotoillut sen jotenkin niin, että bussiin ei saa edes nimettömiä esiintyjiä, ellei heille maksa jotain. Aimon tuntien, hän pyysi myös esiintyjiltä matkasta rahaa, joten todennäköisesti hänen bussissaan esiintyminen olisi tehnyt loven vain esiintyjän lompakkoon. Istahdin etummaiseen penkkiin auton oikealle puolen ja Aimo käynnisti bussin. Yritin keskustella sen jälkeen jotain, mutta mies tuijotti vain rannekelloaan lasittunut ilme naamalla.

- Nyt lähtee! Aimo karjaisi ja tallasi kaasua.

Odotin jollain tapaa räjähtävää lähtöä, mutta pettymys oli melkoinen. Bussi lähti matkaan varovasti nytkähdellen. Kiertoliittymän jälkeen oli pysäkki ja Aimo kurvasi sille. Pysäkillä oli nuorukainen skeittilautansa kanssa.

- Kyytiin lökäpöksy ja ota seuraavan kerran mukaan lumilauta, Aimo kailotti.
- Meen stadiin, se on Tiksin dösä.
- Ajan suoraan Stadiin, kyytiin nulikka.
- Ajat vai?
- Tik, tak, kello käy.

Epäuskoinen junnu uskoi lopulta ja nousi kyytiin. Hän leimasi korttinsa lukulaitteessa ja löntysteli takapenkille. Aimo katsoi taustapeliä tuima ilme naamallaan.

- Yritätkö pelotella pojun ulos tuijottamalla?
- Ei, annan vaan ilmeeni kertoa, että minun bussissa käyttäydytään kunnolla.
- Miten tuo pääsi seutulipulla, kun minä jouduin maksamaan kympin.
- Mitäs maksoit? Sen siitä saa kun on löyhäpää rahojen suhteen. Ottaisit oppia minusta, ikuisesta menestyjästä.
- Millä se mitataan, vatsanympärykselläkö?

Aimon vastaus oli pelkkää kröhinää, jonka ainakin minä tulkitsin myöntäväksi vastaukseksi. Samassa bussi liikkui ja kaahasimme kuin heikkopäiset viimeiselle pysäkille ennen moottoritietä. Siellä seisoi puolenkymmentä bussin odottelijaa. Aimo pysäytti auton ja karjui avonaisesta ovesta:

- Tällä bussilla stadiin, matkalipun hintaan kuuluu kuski, tarjoilu ja elävää ohjelmaa, emme käytä säilöttyjä purkkiohjelmia, mitä televisiokanavat tuottavat.
- Se on Tikkurilan bussi, tuli vastaus.
- Kompuutterivika, krööh, ajan suoraan stadiin, joten eurot ojoon ja kyytiin.

Kukaan ei maksanut kylläkään käteisellä, mutta joka iikka nousi auton kyytiin ja Aimon naama loisti kuin Lada-kuskin kuulapää sosialismin kulta-aikaan. Käteltyään jokaisen autoon nousseen matkustajan, Aimo palasi kuljettajan paikalle ja polkaisi linja-auton liikkeelle. Moottoritielle päästyämme Aimo alkoi kröhistä:

- Krööh, hoidat tarjoilun kun itse en nyt kerkeä.
- Mitä krööh minä tarjoilen? vastasin samalla mitalla.
- Tuntuuko sinustakin, että kurkussa on sammakko?
- Krö… ei helvetissä tunnu.

Aimo vilkaisi minua pettyneen näköisenä ennen kuin kaivoi taskustaan paketin, jonka hän ojensi minulle.

- Niin, krööh, tarjoilet näitä.
- Täh, Ibumaxeja, nämähän ovat päänsärkytabletteja.
- Tarjoilu kun tarjoilu, ei ole minun vika ettei löytötavaroissa ollut aamulla mitään muuta syötäväksi kelpaavaa.
- Häh? äimistelin yhä.
- Vain yksi per matkustaja, en ala kenenkään vatsaa täyttämään näillä.
- Siis yksi per matkustaja voi helvetti!
- Sinä et ota yhtään, olet mukana vain hyvästä tahdostani. Toimit lisäksi samalla esiintyjänä tällä matkalla.
- Maksoin tästä matkasta kympin, enkä esitä yhtään mitään.

Aimo kuittasi huomautukseni kröhinällä. Vedin ilmaa hampaiden välistä ja lähdin kohti ensimmäistä matkustajaa, joka oli vanhempi hattupäinen herrasmies. Astelin miehen eteen ja ojensin päänsärkylääkepaketin häntä kohti.

- Kuski tarjoaa, olkaa hyvä ja ottakaa omantunnon mukaan maksimissaan yksi.
- Jag förstår inte.

Nyt minä meinasin joutua puolestani shokkiin, olin törmännyt täällä Korson nurkilla ihka elävään ulkomaalaiseen. Ensimmäisenä teki mieli kysyä, että miten vieras on saanut autonsa kestämään näinkin pitkän matkan, mutta sitten tajusin miehen istuvan kanssani samassa bussissa. Toiseksi totesin, että meikäläisen ruotsinkielentaito rajoittui kahteen sanaan, Saab ja Volvo. Pinnisteltyäni kovasti, tulin siihen lopputulokseen, että kolmas osaamani ruotsinkielinen sana on Bilia. Totesin pärjääväni niilläkin, joten läpsäytin kaksi kertaa kädellä otsaani ja hoin:

- Bilia, Bilia, Saab, Volvo, Bilia, Bilia!
- Herregud!

Koska ilmainen päänsärkypilleri ei vieläkään tehnyt kauppaansa, päätin soveltaa kuulemaani ja läpsäytin vielä päätä pari kertaa kädellä. Tämän jälkeen latelin miehelle:

- Herregud Bilia, herregud, Volvo!

Ojensin tämän jälkeen pilleripakettia miestä kohti ja nyt hän laittoi käden eteensä kämmen ylöspäin. Napsautin yhden lääkkeen levystä ja siirryin nopeasti seuraavaa matkustajaa kohti. Kyseinen, noin nelissäkymmenissä oleva nainen luki vanhaa Metro-lehteä. Seisoin hetken naisen rinnalla ja rykäisin lopulta kuuluvasti. Nainen nosti päätään lehdestä ja katsoi minua kuin poliisi vastaantulevaa kilvetöntä autoa. Esittelin päänsäryn poistajia ja sanoin:

- Kuljettaja tarjoaa, mutta vain yksi per pää.
- Anteeksi mitä?
- Kuljettaja tarjoaa, ota pilleri.
- Ei kiitos.
- Saanko tuon kirjallisesti?
- Mitä?
- Muuten minut hakataan päätepysäkillä siniseksi, ellen pysty todistamaan, että yksi matkustaja ei ottanut omaehtoisesti tarjottua nappia. Voin joutua jopa vatsahuuhteluun, jossa selvitetään, että olenko mahdollisesti itse nauttinut tuon napin.

Se riitti, nainen otti tarjotun Ibumaxin ja sujautti sen käsilaukkuunsa. Minulle oli ihan sama, vaikka olisi heittänyt sen lattialle. Jatkoin tämän jälkeen matkaani ja pysähdyin arviolta kolmikymppisen Mersu-pusakkaisen miehen vierelle. Tyyppi oli vetänyt hiuksensa taakse rasvan voimalla. Hän näytti selaavan jotain kiiltävälle paperille painettua englanninkielistä lehteä. Ravistelin särkylääkepakettia miehen edessä ja sanoin:

- Nappeja tarjolla.

Miehen katse nousi lehdestä yhtä hitaasti kuin muinoin diesel Mersut kiihtyivät nollasta sataan. Aikoinaan niiden kiihtyvyys ilmoitettiin päivän tarkkuudella, ei suinkaan sekunneissa. Huomattuaan lopulta minut, tyypin ryhti parani ja ilme tiukkeni.

- Olen ammattiautoilija, mies ilmoitti minulle.

Tieto yllätti, sillä olisin ennemmin veikannut playboyta tai isin rahoilla elävää peräkammarin poikaa, jolla on kaapit täynnä vaarilta perittyä Suavea. Lisäksi minua yllätti se, että joku ilmoitti heti keskustelun aluksi ammattinsa.

- Kuljettaja tarjoaa päänsärynpoistajia, ota yksi, niin pääsen jatkamaan matkaa.
- Minun paikkani ei kuuluisi olla tässä bussissa, rasvatukka jatkoi.
- Arvaa vaan missä minun pitäisi olla?
- Poliisi vei autostani ovet, Mersu-mies jatkoi.
- Häh, siis ovet.

Hämmästyksestäni huolimatta minua alkoi naurattaa niin perkeleesti, mutta hammasta purren sain pidettyä itseni edes puoliksi vakavana. Olin kuullut virkavallan vieneen autosta kilpiä, mutta ovien vienti oli jo aikamoinen temppu poliisilta. Aika nopeasti tajusin kenestä nyt oli kyse.

- Sellainen pieni ja pyöreä joka ajoi vanhalla 123-koppaisella Mersulla.
- Kyllä, sama häiskä. Perkele, aja tässä nyt taksia, kun autosta puuttuu ovet, perkeleen perkele!
- Minkä takia näin tapahtui? Oliko sinulla samaa mallia oleva Mersu?

Ei ollut, vaan autona oli alle kaksivuotias E-sarjalainen. Ovet olivat kuulemma lähteneet sen vuoksi, kun hän oli ylinopeutta ajettuaan joutunut ylikonstaapeli Jöön pysäyttämäksi. Siinä samalla oli tullut heitettyä pari ivallista kommenttia Jöön Mersun erivärisistä ovista. Ylikonstaapeli oli alkanut tämän jälkeen tutkia taksikuskin auton ovia ja ilmoittanut lopulta, että ne pitää irrottaa tutkimista varten. Oli kuulemma syytä olettaa niiden olevan varastettuja. Siinä ei ollut auttanut mitkään selitykset, vaan ovet oli irrotettu taksista ylikonstaapelin autotallin edessä Keravalla. Taksikuski oli soittanut jopa hälytyskeskukseen, mutta sieltä oli vain todettu, että poliisi on jo paikanpäällä ja kaikki valitukset tulee kohdistaa hänelle. Hälytyskeskus puuttuisi asiaan vasta siinä tapauksessa, että taksikuski alkaisi väkivaltaiseksi tai ajaisi ovettomalla autolla. Kuunneltuani miestä tovin, ojensin uudestaan särkylääkettä häntä kohti.

- Ota tabletti, olet sen tarpeessa.

Taksikuski otti yhden Ibumaxin ja heitti sen saman tien suuhunsa. Asia oli nyt minun kohdalta selvitetty ja jatkoin matkaani. Kaksi seuraavaa asiakasta olivat ihan helppoja tapauksia, he ottivat lääkkeen vastaan ilman mutisemisia. Viimeisenä saavuin takapenkille, jossa rullalautakundi oli päättänyt pistää itsensä makuulle. Rykäisin pari kertaa nuorenherran edessä, mutta lökäpöksyt eivät edes värähtäneet. Ravistelin häntä olkapäästä ja nyt hemmo käännähti vähän.

- Käyt sä iholle hä? nuoriherra artikuloi.
- Kuljettaja tarjoaa päänsärkylääkettä, ota yksi ja jatka unia.
- Vittu mä mitään ota dille.
- Kuski tarjoaa, en minä.
- Sano sille, et syö päänsä.

Se oli ainoa mitä sain nuorukaisesta irti. Eipä tuo ollut minun asia alkaa ketään lääkitykseen pakottaa, joten palasin auton etuosaan ja annoin loput Ibumaxit takaisin Aimolle.

- Olivatko kaikki todella tyytyväisiä, krööh, olivathan ne?
- Ei, se takapenkin lökäpöksy kertoi sinulle sellaiset terveiset, että syö pääsi. Se ei ottanut myöskään lääkettä vastaan.
- Krööh!

Samassa Aimo ohjasi bussin pientareelle ja polki jarrua kuin heikkopäinen. Tämän seurauksena lökäpöksy tipahti penkiltä skeittinsä päälle ja alkoi kiroilla kovalla äänellä. Aimo asteli kröhisten auton taakse, tarttui nuorukaista housunkauluksesta ja heitti hänet yllättävän köykäisen näköisesti ulos autosta.

- Et sä nyt vittu voi jättää mua paleltuun tähän motarin varteen! nuorukainen valitti.
- Toinen vaihtoehto on, että annan sinulle lapion ja kaivat itse oman hautasi, krööh!
- Okei, okei, mä kävelen ihan mielellään, mut mä soitan kytille susta.
- Sano niille vielä nimeni, Aimo Onnikka, krööh.

Aimo sulki ovet ja auto lähti jatkamaan matkaa. Hetken ajettuaan Aimo ojensi minulle kännykän ja käski poistaa siitä SIM-kortin. Hän oli napannut nuorukaiselta tämän puhelimen. SIM-kortin hän taittoi kahtia ja laittoi taskuunsa.


Jaska Pontti
Tutustukaa uuteen Jaska Pontti -kirjaan, mikäli kirjoitustyyli ja huumori kolahtaa. Ellette halua ostaa sitä itselle, niin kiusatkaa sillä vaikka kirjan arvoista tuttavaa.

Nyt on myös mahdollista seurata www.rutinoff.net sivuston kuulumisia ja lukea tarinoita Facebookin Rutinoff-ryhmän kautta. Rutinoff Facebookissa






© Rauno Vääräniemi