Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

4.7.2010

Terveysvaikutteinen Hiace


Pizza maistui Närälle erittäin hyvin, mitä en lainkaan ihmetellyt moisen vouhkaamisen ja ympäri pääkaupunkiseutua ajamisen jälkeen. Nuoltuaan vielä Tompalta lainatun lautasen ja tyhjän pizzalaatikon, Närä alkoi kaivella saapasta otsa kurtussa. Välillä hän kokeili myös toisen jalan saapasta, mutta palasi aina takaisin alkuperäiseen. Seurattuani tuota tovin, en voinut olla enää hiljaa.

- Säilytätkö sytytystulppia saappaissa?

Kaivelu katkesi kuin Toyota kaivinkoneen kauhalla ja papparainen käänsi katseensa minuun päin.

- Mitä vaippa jokeltaa?
- Sitä vaan, että säilytätkö Corollan sytytystulppia saappaissa, jotta tulpat pysyvät lämpöisinä ja kipinä on herkässä heti ensi startista, ehehee.
- Hmph, en näe kyllä tuossa mitään huumoria.
- En minäkään, mutta minä kuulen sen, käh, käh, käh! Tomppa käkätti.

Tompan käkätys päättyi puolestaan siihen, kun puvuntakista lähti yksi nappi kuin kilvet katsastamattomasta Talbotista. Hetken pilkkutaksikopissa oli kaksi hämmästynyttä henkilöä suu auki, enkä minä ollut niistä kumpikaan. Toivuttuaan napin sinkoamisesta, Tomppa konttasi sen lattialta kouraansa ja alkoi kurnuttaa ihmeellisesti. Yritin tiedustella mikä miestä vaivaa, mutta sain vastaukseksi vain pään pyöritystä. Mitään sanomatta hän kaivoi esille sinisen ruutuvihkon ja alkoi kirjoittaa siihen jotain. Meinasin heittää huulen, että jos kirjoittaa elämänkertaa, niin tiivistää sen yhteen lauseeseen, ettei kirjoitushommassa mene koko loppuelämä. Se heitto jäi kuitenkin heittämättä, sillä Närä hihkaisi iloisena ja esitteli naama loistaen valkoista tuubia.

- Meinaat siis rasvata varpaidenvälien sieniviljelmät, hymähdin papparaiselle.
- Pöljä, en tietenkään. Mitä ruokailun jälkeen tehdään?
- Aivan, peset siis hampaat tuolla hammastahnalla.
- Tuplapöljä, eikö leikkaa?
- Äläs nyt sukkahiki mesoa, toppuuttelin riekkuvaa eläkeläisukkelia.
- Kiillotetaan tietysti omassa Toyotassa olevat Toyota-merkit.
- Eikä, mitä tuo on? osoittelin tuubia.
- Kiillotusainetta suoraan HoyoHijo Partsista.
- Ai siis Turkista, varmaan jotain kamelin varvasvälirasvaa.
- Ihan varppina ei ole, tämä on salaisen koostumuksen sisällään pitävää hienojakoista kiillotusainetta, joka on läpäissyt kaikista tiukimmat kriteerit mitä maailmassa on.
- Tarkoitat nyt varmaan turkkilaisia kriteereitä, eheheheee.

Keskustelumme katkesi siihen, kun Närä pamautti kopin oven kiinni, ollen itse siinä vaiheessa jo ulkopuolella. Papparainen oli ihan varmasti ostanut jostain bulkkihammastahnaa, jolla yritti nyt elvistellä tai vaihtoehtoisesti oli maksanut samasta bulkkihammastahnasta jollekin turkkilaiselle tuntuvan summan kahisevaa. Eihän tuossa tietenkään mitään pahaa ollut, pitäähän eläkeläisilläkin jotain tekemistä olla, vaikka sitten hammastahnan hieromista omaan Corollaan.

- Aaaaaarrrgh, ei tuu taksikyytiä! Tomppa karjaisi pöydän ääressä.
- Ei varmaan tulekaan, mikäli olet ollut väärin perustein tarjouskilpailussa.
- En minä sitä, tätä kynää, terä meni poikki.

Vilkaisin tarkemmin mitä pilkkutaksikuski oikein puuhasteli. Tomppa oli kirjoittanut siniseen vihkoonsa vain sanaa pilkkutaksi. Ihmetellessäni asiaa, hän selitti sen rauhoittavan mieltä, mutta sanaa piti saada kirjoitettua vähintään sata kertaa, jotta rauhoittava vaikutus toimisi ja nyt meni kynästä lyijy poikki.

- Siinä on sellainen nappi, paina sitä, opastin häntä lyijytäytekynän kanssa.
- Nappi?
- Paina siitä kynän päästä.

Tomppa teki työtä käskettyä ja painoi lyijytäytekynää terän päästä karjaisun saattelemana. Neuvoin kääntämään kynän ja painamaa sitä paksummasta päästä, jolloin miehen kasvoille levisi lapsenomainen autuas hymy. Nyt kirjoittaminen jatkui jälleen sellaisella tohinalla, että katsoin parhaaksi poistua paikalta. Toivottelin ovella hyvät talvenjatkot, mutta Tomppa ei reagoinut enää edes ääneen.

Parkkipaikalla oli täysi tohina päällä, sillä muuttomiehet olivat palanneet lounastamasta ja lastasivat jälleen autoja. Tahti oli kyllä hiipunut lounasta edeltävästä, mutta homma näytti kulkevan aamua paremmin. Astelin erään Hiacen takana seisovan Harryn vierelle.

- Kato, ihan ite isäntä. Meillä on homma paketissa parissa minuutissa, Harry ilmoitti.
- Onko kaikki siis autoissa?
- Jep. Oliko se uusi osoite siis toisessa kaupungissa?
- Vantaalla, kuinka niin?
- Sitä vaan, että nämä kuntarajojen ylitykset eivät mene normaalitaksalla, korjaan tämän laskun niiltä osin.
- Täh, tämähän piti olla pakettimuutto ja ilmoitin teille molempien asuntojen osoitteet.
- Niin, mutta jätit täyttämättä kohdan erikoistoiveet.
- Mitähän ne sellaiset ovat?
- Esimerkiksi kuntarajan ylittäminen, vai haluatko meidän jättävän nämä muuttotavarat Helsingin ja Vantaan väliselle rajalle?
- Haluatko ihan itse alkaa selvitellä poliisien kanssa sitä miksi näissä teidän autoissa on kilvet miten sattuu? Saattaahan se olla myös, että mahdollisen ratsian sattuessa kohdalle näissä ilmenee jotain vakavia puutteita, kuten toimimattomat ajovalot.
- Miten niin muka, kyllä Toyotassa aina kaikki toimii.
- Minulla on vasara auton takakontissa.

Tehostin vielä sanomaani näyttämällä kädellä miten vasara voisi osua auton takavaloon. Harry nielaisi pari kertaa ja suttasi sen jälkeen paperista yli siihen kirjoittamansa maininnan kuntarajan ylittämisestä. Moinen veivaaminen alkoi kiristää hermojani jo oikein kunnolla. Jos tämä muutto menee nyt edes jotenkin putkeen, en enää ikinä tilaa mitään palvelua mistään, joka toimittaa sitä Toyotalla ja on Närän hyvä tuttu. Seuraavan mahdollisen muuton tullessa ajankohtaiseksi, soitan ennemmin vaikka Lada-kerholle ja pyydän niitä hoitamaan muuton Lada Combeilla, menee varmaan vähemmällä vääntämisellä kuin näiden Hiace-miesten kanssa.

En luottanut Harryn sanaan, että asunto on varmasti tyhjä ja siinä kunnossa, että voisimme kohta lähteä. Loikin portaat ylös ja menin tarkastamaan tilat. Yllätyksekseni asunto oli tyhjä ja jopa siisti. Nuuhkin makuuhuonetta silmäillessäni ilmaa ja olin haistavani pesuaineen hajun. Se yllätti, sillä ei tähän pakettimuuttoon pitänyt kuulua mitään lattioiden pesua. Vilkaisin seuraavaksi vessaan ja suuntasin sen jälkeen olohuoneeseen. Siellä minua odotti ihmeellinen näky. Harryn kaksi poikaa moppasi lattiaa ja ruokailuosan nurkassa istui alakerran naapurini Ping Pong hymy naamalla.

- Telve Lutinoffin kuski.
- Terve vaan itsellesikin, kiva nähdä. Miten olet tänne eksynyt?
- Pojilla oli liisi, annoin niille tekemistä, Ping Pong viittoili synkän oloisia muuttomiehiä kohti.

Tunsin naapurini kielenkäyttöä sen verran, että en enää epäillyt muuttomiehillä olleen Liisi niminen nainen, vaan nähtävästi kyse oli kriisistä. Tuskin kyse oli myöskään riisistä, sillä he olivat käyneet vasta lounaalla ostarin K-kaupan einestiskillä.

- Mitä tapahtui?
- Letkut tönivät lapussa. Niputin ne ensin lappuun ja annoin sen jälkeen mopit käteen. Huonon työn jälkeen on hyvä tehdä hyvä työ, nyt sinulle Lutinoffin kuski.

Ping Pong oli rauhallisuuden perikuva noin yleensä, mutta tällä kertaa hänellä oli pinna katkennut. Syy siihen löytyi eräästä autokauppiaasta, joka oli luvannut Ping Pongille tämän 1998 vuosimallin Accordista vaihdossa pussin riisiä kauhean räkänaurun kera. Kaupassa hän oli vain kumartanut kohteliaasti moiselle nöyryytykselle. Kotiin palattua hän oli törmännyt rapussa Harryn poikiin. He olivat tuuppineet häntä omalla kotiovella ja naureskelleet riisinpurijasta. Nyt tilanne oli Ping Pongin mukaan jo täysin kontlollissa, kuten hän asian ilmaisi. Minulle tuo sopi erittäin hyvin. Kerroin palaavani pihalle, sillä Ping Pong lupasi huolehtia siitä, että asuntoni jää moitteettomaan kuntoon. Mopit olivat Ping Pongin, sillä omani olin kuskannut uuteen asuntoon sen siivoamista varten.

- Tuota, oletko nähnyt TeePeetä ja VeePeetä? Harry uteli pihalle saavuttuani.
- Pesevät juuri lattioita, voi kestää vähän.
- Lattioita, mutta eihän se kuulu tähän sopimukseen! Me emme pese koskaan lattioita!
- Ei se tähän kuulukaan, tekevät vaan yhdelle naapurille palvelusta, vähän kuin vahingonkorvauksena.
- Pesevät naapurin lattioita, mikä vittu niitä palikoita oikein vaivaa?
- Olisivatko peräpukamat liiallisesta Hiacessa istuskelemisesta?

Koska kaksi kuskia puuttui, meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin odotella herrojen saapumista. Tein sen Harryn kanssa yhden Hiacen hytissä. Muuttofirman pomo äityi siinä istuessamme kehumaan miten kätevä Hiacen rattivaihde on, sitä kun ei tarvitse etsiä mistään lattialta. Lattiakepit kuulemma tärisevät ja värisevät siihen malliin, että terveempikin mies sairastuu reumaan yms. tauteihin muutamassa vuodessa. Hiace oli kuulemma suunniteltu aikoinaan lääkäreiden kanssa ja sillä oli oikeastaan terveyttä edistävä vaikutus. Harry oli itse jättänyt aikoinaan kaiken lääkkeiden käytön, kun oli ostanut ensimmäisen Hiacen. Mitään vaivoja ei ollut sen jälkeen ilmennyt.

- Jos ne ovat siirtyneet päähän, kerroin omat epäilykseni.
- Mitä päähän? Päätä ei ole kuule särkenyt sen jälkeen kun otin kiinni Hiacen ohjauspyörästä.
- Ihan kiva. Miten yöunet, onko nukuttanut myös hyvin?
- Uni tulee heti. Kerran en saanut unta, mutta kun kävin pihalla laittamassa Hiacen käyntiin, niin johan alkoi taas nukkumatti rallatella unilauluja.
- Jätit sen siis yöksi käyntiin. Eikö tuo ole aikamoista saastuttamista?
- Mitä vielä, aamulla herättyäni meidän pihan ympäristössä oli paljon isompi lehti puussa mitä muualla Suomessa ja minä sentään olen ajanut kaikki Suomen kadut molempiin suuntiin.
- Tunsin kerran yhden kaverin, joka oli peruuttanut ne läpi, lisäsin pökköä pesään.
- Minä sekä peruutin, että ajoin eteenpäin, kaikki tämä siis Hiacella.

Vihdoin ja viimein väsähtäneen oloinen kaksikko palasi autoille Jaffa-pullot kourissa. Miehet maistelivat varovasti juomiaan ja kertoivat limun maistuvan hieman erikoiselta. En voinut itselleni mitään, vaan minun oli pakko avata suuni.

- Ellen väärin muista, niin Ping Pong on joskus pullottanut sian kusta kukille.

Se siitä, molemmat karpaasit puhalsivat suullisen juotavaa Harryn käytössä olevan Hiacen kylkeen ja osan päin itse Harrya. Perään seurasi aikamoinen kakominen ja räkiminen.

- Ai niin, ei se ollutkaan Ping Pong, sotkin sen erääseen edesmenneeseen sikafarmariin. No maistuuko se limu?
- Vittu, perkele, saatana…

Nuo kolme kirosanaa olivat ainoa mistä sain jotenkin selvää, muu meni täysin mökellykseksi. Minkä minä itselleni voin, että saatan joskus muistaa jotain väärin vaikka kuinka pinnistelen. Harry ei puhunut mitään, kävi vain jo varmaan kuudettatoista kertaa läpi Hiacen vaihdekaaviota. Viimein perkeleet ja muut kirosanat alkoivat vähentyä ja pääsimme keskustelemaan ajojärjestyksestä. Koska ajan itse vain kohtuullista nopeutta, annoin Närälle uuden asuntoni avaimet ja käskin vetää autoletkan perille. Se oli kovasti papparaisen mieleen, sillä näin pitkän Hiace-letkan vetäminen toisi paljon rispektiä muilta Toyota-merkkisten autojen omistajilta.

Matka kohti uutta kotia alkoi kauhean kärypilven saattelemana. Tarkemmin ilmaistuna minä jäin odottelemaan sen kärypilven laantumista, sillä en nähnyt edes peruuttaa pois parkkiruudusta Hiace-karavaanin poistuttua pihalta. Pilleriämmä oli päässyt asuntoonsa ja kuului sekä näkyi paukuttavan parvekkeenovea mielenosoituksellisesti. Kyseinen henkilö ei ollut enää ongelmani, joten lähdin oikeastaan hyvillä mielin kohti uutta asuinpaikkaa. Ennen pihalta poistumista peruutin Rutinoffin aivan polkupyörävaraston oven viereen niin, että takapuskuri kaatoi kumoon pilleriämmän ruosteisen naistenfillarin. Olin jo nostamassa ykkösellä kytkintä, kun katseeni osui apukuskin jalkatilassa olevaan vaijerilukkoon.

- Ei vie voro, ehehehee, hekottelin itsekseni ja nappasin lukon käteeni.

Nousin autosta, nostin kaatamani fillarin pystyyn ja lukitsin sen takarenkaasta polkupyörävaraston ovenkahvaan. Pyörä jäi aika mielenkiintoiseen asentoon, mutta pillerihulluthan ovat tottuneet kaikkeen omituiseen. Kyseinen nainen oli ainoa ihminen, jonka olin nähnyt nyt talvella kokeilevan pyöräilyä umpihangessa siivousämpäri päässään. Nyt olin valmis ja poistuin hitaasti lipuen parkkipaikalta. Rutinoffi oli niin täynnä roinaa, että kiihtyvyys oli uudehkosta moottorista huolimatta aika verkkaista, suorastaan hitaan viipyilevää.

Nelikaistaiselle osuudelle päästyäni siirryin vasemmanpuoleiselle kaistalle, jotta nopeimmat voivat ajaa suoraan turhia koukkimatta. Herttoniemessä meinasi tulla vaikeuksia, kuin yksi Patrol-kuski ei päästänyt minua haluamalleni kaistalle, vaan ajoi irvistellen aivan kiinni suojatiehen. Siinä se peltopyy sitten kaasutteli ruosteista maasturiaan niin, että luminen tienpinta alkoi värjäytyä ruskeaksi. Tyyppi luuli varmaan, että lähden valoista kuin Ferrari. En lähtenyt en, joten mustaa pöllyttävä Patrolli ryntäsi ensimmäisenä risteyksen yli. Vedin maasturin jälkeen risteysalueella yhden kaistan yli suoraan oikeanpuoleiselle bussikaistalle ja Itäväylälle.

Itäväylällä kiihdytin neljäänkymppiin ja lukitsin bootsivakionopeussäätimen siihen. Vähän ennen Hansasiltaa havahduin ajatuksistani siihen, että minut ohitti oikealta traktori. Vilkaisin nopeusmittaria ja vauhtini oli tipahtanut hieman alle kolmeenkymppiin. Vilkaisin kaasujalkaani, mutta bootsi oli polkimella aivan oikealla tavalla. Tämä vähän hämmensi, sillä kyllä minä yleensä sain pidettyä nopeuden neljässäkympissä. Vilkuilin liukasta tienpintaa ja mietin toista vaihtoehtoa. Entä jos keli olikin niin liukas, että Rutinoff suti neljässäkympissä niin paljon, että vauhti tippuu alle kolmenkymmenen? Pienen hetken olin jo tehon sokaisema, kun tajusin sen olevan hyvin epätodennäköistä. Rutinoff oli aikoinaan suunniteltu parhaimpien Bulgarialaisten autonsuunnittelijoiden toimesta niin edistykselliseksi, että se ei taatusti hukkaa tehojaan sutimiseen, ei edes peilikirkkaalla jäätiköllä. Miksi hukata tehoja sutimiseen, kun kaiken voi käyttää etenemiseen?

Kehä ykkösen ja Itäväylän valoissa seistessä päättelin, että raskas kuorma sai aikaan sen, että Herttoniemen rampilla mittariin otettu neljäkymmentä oli hiipunut matkalla pahasti. Tämä pakotti minut kalibroimaan kaasujalkani tarkemmin, varsinkin kun seuraavaksi oli kyseessä tiukka nousu, joka jatkui Myllypuron Shellin kohdalle. Otin nyt oikeanpuoleisen kaistan, sillä Lahdentielle piti päästä helposti, ilman kiilailevia Patrolli-pellejä tai muita rasitteita. Matka motarin liittymälle sujui kivuttomasti, ellei huomioi sitä miten paljon nykyisin soitetaan torvea hitaammin autoilevalle. Joka toinen ohittaja lähti takaani kuin olisi myöhässä omista hautajaisistaan.

Moottoritiellä innostuin vähän revittelemään ja kelasin mittariin tasan kuusikymmentä. Pettyneenä totesin, ettei tämäkään vauhti riittänyt kiireisille nykyihmisille, vaan kaikki pienimmästä rimpulasta rekka-autoihin painelivat ohi pakoputki punaisena. Eräässä bussissa myytiin varmaan lippuja ulos katsomista varten, sillä joka ikisen matkustajan naama oli painettuna sivuikkunaan. Harmi kun ei sattunut mitään hauskaa päälle, kuten jonkun tunnetun poliitikon naamaria, olisi töllääjillä ollut puheenaihetta vielä kotonakin.

Kehä kolmosen kohdalla sain rinnalle poliisiauton, jonka apukuski painoi myös nenän sivuikkunaan. Ohjasin piruuttani aivan kaistan oikeaan reunaan. Halusin nähdä, että painuuko naama vielä tiukemmin lasiin kun matka katsottavaan kohteeseen kasvaa? Ei painunut ja maija meni hetken köröttelyn jälkeen menojaan, tarkastivat varmaan Rutinoffin tiedot koneelta. Jatkoin matkaa omaa vauhtiani, sillä elämässäni ei ole koskaan niin hoppu, että pitäisi omaa autoa piiskasta äärirajoille. Jos pitää revitellä, niin sen voi tehdä jonkun toisen omistamalla autolla, mikäli on ihan pakko. Yleensä en kyllä revitellyt niilläkään, sillä liika vauhti tappaa niin moottoriteillä kuin taajamissa välillä turhankin tehokkaasti.


Rutinoffin kuski





© Rauno Vääräniemi