Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

22.6.2010

Pilkkutaksikuskin pilkkuvirhe


Tompan parku kohosi jo sellaiselle voimakkuustasolle, että harkitsin poistumista. Mokoma ulina alkoi tuntua jo korvissa ja pelkäsin menettäväni kuulon. Yhtä äkkiä se vaan loppui ja Tomppa jatkoi kauraryynien lusikoimista suuhunsa. Välillä hän heitti suuhun lusikallisen sokeria ja otti kulauksen suoraan maitopurkista. Olin nähnyt kaurapuuroa valmistettavan kattilassa ja mikrossa, mutta tämä oli minulle jotain aivan uutta. Kyseessä oli varmaan joku taksikuskien sisäpiirijuttu. Syöminen loppui ihan yhtä yllättäen kuin parkukin. Kuikelo taksikuski tunki aterian jälkeen tupakan filtterit molempiin sieraimiinsa.

- Käh, käh, käh, tein juuri pilkkuvirheen, Tomppa alkoi jutella.
- No etkös sinä olekin sellainen pilkkutaksikuski. Taksinumerosihan on 101,1.
- Hävisin tarjouskilpailun pilkkuvirheen takia. Nyt on hiljaista kuin Talbottien korjaamolla, käh, käh, käh.
- Onko noille vielä korjaamoja?
- Ei.

Nuuhkittuaan tovin filttereitä ja karjuttuaan kuin pienen pieni eläin, Tomppa alkoi selittää tuskaansa, joka oli saanut alkunsa pilkkutaksikuskien tarjouskilpailusta. Minulle oli uutta, että mokomilla taksikuskeilla on joku tarjouskilpailu, luulin kaikkien taksien ajavan myönnetyllä luvalla taksamittarin mukaan. Kerroin tietämättömyyteni Tompalle ja hän alkoi nauraa käkättää kuin heikkomielinen. Naurun aikana toinen filtteri tipahti sieraimesta ja nauru katkesi kuin Opelin nokkahihna kolmessakymmenessä tuhannessa.

- Meistä parhaista vain parhaimmat saavat heittää keikkaa ja siitä kilpaillaan tarjouskilpailuissa verisesti.
- Milloin käytte niitä tarjouskilpailuja, vuoden tai kenties kahden vuoden välein?
- Viikoittain.
- Mitä?

Ei voinut olla totta, pitikö pilkkutaksikuskien todellakin joka viikko pyörittää joku helvetinmoinen tarjouskilpailurumba läpi saadakseen ajaa taas viikon? Viikossahan kerkesi hoitaa hätäisesti vain pelkän kilpailutuksen. Koskakohan nuo oikein ajavat sitä taksia, jäin miettimään ihmeissäni.

- Teemme sen textareilla.
- Anteeksi, minkä?
- Tarjouskilpailun, hoidamme sen aina sunnuntai-iltana kymmenen ja kahdentoista välillä textareilla.
- Okei, mutta mikä tämä pilkkuvirhe oli?

Tomppa kertoi, että tarjouskilpailussa on mukana erikokoisia pilkkutakseja, aina mopoautosta monikymmenpaikkaiseen ryhmäkuljettimeen. Tompan oli pitänyt ilmoittautua 1,0 – 4,0 hengen pilkkutaksien kilpailutusluokkaan. Yöllä nälissään hänen käsi oli tärrännyt niin pahasti, että mies oli ilmoittanut itsensä 10 – 40 hengen kokoluokkaan. Toki hän oli voittanut sen omalla hinnastollaan, mutta kilpailutuksen järjestäjä oli bannannut Tompan välittömästi, sillä tietokannan mukaan autona oli vain Talbot Horizon vuodelta 1980.

- Olisin minä ne 40 henkeä kuljettanut.
- Millähän tapaa, kymmenellä eri reissulla vai?
- Eikä, sopiihan Talbottiin helposti ainakin kaksikymmentä sisälle ja loput voivat roikkua auton ulkopuolella. Voin vuokrata myös peräkärrin.
- Koska olet nähnyt Suomessa jonkun roikkuvan taksin tai minkään muunkaan kulkuneuvon ulkopuolella?
- Sitä minä vähän ihmettelenkin, käh, käh, käh, että miksi niitä kattokaiteita laitetaan autoihin, kun niitä ei käytetä hyödyksi, käh, käh, käh.

Samassa koin jonkinlaisen takauman, sillä nyt tajusin miksi Talbot oli näyttänyt vähän erilaiselta. Siinä oli jumalauta kattokaiteet, joita autossa ei taatusti ollut tehtaalta tullessa. Kysyin asiaa parrakkaalta pilkkutaksihöhlältä ja hän vahvisti asian. Kaiteet oli hitsannut vanha hevosenkengittäjäkyläseppäjuoppohullumaanviljelijä.

- Anteeksi mikä tai kuka ne kaiteet hitsasi?
- Vanha hevosenkengittäjäkyläseppäjuoppohullumaanviljelijä, tässä on hänen käyntikorttinsa.

No helvetti, Urpo Tumpelo, Vanha hevosenkengittäjäkyläseppäjuoppohullumaanviljelijä. luin käyntikortin tekstin. Tomppa pyysi kääntämään kortin, sillä siellä oli sama englanniksi. Tein työtä käskettyä ja käänsin kortin.

- Sama englanniksi, luin kortin toisella puolen olevan suomenkielisen tekstin.
- Niin, Urpo ei osaa sanaakaan englantia, Tomppa kallisteli päätään puolelta toiselle.
- Jep, jep, että sellainen tapaus tällä kertaa, pyörittelin itse päätäni.

Palautin käyntikortin Tompalle, joka laittoi sen visusti lompakkoonsa. Kattokaiteilla oli kuulemma asentajan eliniän pituinen takuu. Kysyin pilkkutaksikuskilta, että oliko hän vielä kertaakaan testannut kattokaiteita ihmiskuljetuksessa. Oli kuulemma kerran, mutta kyytiläisiltä loppuivat voimat ja osalta kengänpohjat muutaman sadan metrin ajon jälkeen.

- Siihen on tulossa kyllä parannus, kunhan Urpo saa korjaussarjan toimimaan.
- No millainen?
- Astinlaudat molemmille sivuille, niillä voi seistä ja pitää kattokaiteista kiinni. Ajattelin hakea sen jälkeen lupaa pikapilkkutaksille, joka toimisi Helsingin keskustassa kauppakeskusten ja tavaratalojen välillä sekä myös toreille ja Suomenlinnan lautalle.

Jutustelun lomassa Tomppa kiehautti meille teevedet ja pääsimme nauttimaan kuumaa juotavaa. Aloin juuri miettiä syömistä, kun kopin ovi rämähti auki ja Närä astui sisälle pizzalaatikkopinon kanssa. En voinut uskoa sitä todeksi, että papparainen oli käynyt ostamassa syötävää jollekin muullekin kuin itselleen.

- Toin pizzaa, Espoossa oli yhdessä pizzeriassa hyvä tarjous.
- Espoossa?
- Piti päästä vähän revittelemään. Nyt kyllä väsyttää, hohhoijjaa.

Sen sanottuaan papparainen laski pizzat pöydälle ja kävi pitkälleen seinustalla olevalle sohvalle. Vain hetki ja kopin täytti Närän kuorsaus. Vilkaisimme Tompan kanssa pizzalaatikkopinoa ja kuin yhteisestä sopimuksesta iskimme kiinni laatikoihin. Vaikka kaikki pizzat olivat perus jauhelihapizzoja, maistuivat ne molemmille enemmän kuin hyvin. Onneksi Tompalla oli maitoa, niin ihan kuivana ei tarvinnut pizzoja syödä. Syötävää oli riittävästi, sillä Närä oli ostanut viisi pizzaa. Saatuamme aterioinnin loppuun, kävin heittämässä tyhjät laatikot ja muut roskat viereiseen roskakatokseen. Loput kolme pizzaa siirsin pöydän reunalle odottamaan syöjäänsä.

- Kop, kop, onko siellä ketään, tunnen jo pizzan hajun nenässäni, kuului oven takaa kestoharmi Volvo-miehen äänellä.
- Jos siellä on imitaattori, niin tule sisälle, mutta mikäli siellä on kahjo Volvo-mies, niin palaa koloosi, vastasin.
- Minä tulen nyt, oven takaa kuului ja ovi avautui.

Sisälle astui Volvoileva kestoharmi kelta - sinisessä verryttelyasussa. Miehen katse nauliutui hetken harhailemisen jälkeen pizzalaatikoihin. Kysäisin tuon huomattuani Tompalta, että oliko hän perustanut jonkun ruokalan? Ei ollut, joten käskin Volvo-miestä jatkamaan verkkareissa kirmailemista.

- Miksi vain kolme? hän osoitteli pizzalaatikoita.
- Ihan hyvin niitä voisi olla kaksi tai ei yhtään, murahdin takaisin.
- Tilasin neljä ja hakijalle yhden palkaksi.
- Voi, voi, entä jos tarpeet eivät riittäneet kuin kolmeen?
- Maksoin viidestä, enkä saanut soittoa jos tilanne muuttuu tilauksen tai logistiikan suhteen. Nuo ovat kyllä ajoissa, mutta määrä ei täsmää kirjanpitoni kanssa.
- Haa, kaksinkertainen kirjanpito, kyllä minä tiedän tuollaiset ketkut! Tomppa ponkaisi ylös ja alkoi sormeilla otsan hikinauhaansa.

Näin Volvo-miehen naamasta, että keittäminen alkoi olla melko lähellä. Väri oli muuttunut terveen punakasta sairaan helottavaksi. Vielä pieni ärsytys ja kohta päässä joku verisuoni sanoisi naps. Börje Svensson varmaan tiedosti itsekin tuon asian, sillä hammasta purren hän asteli pizzojen luo ja kurkkasi jokaiseen laatikkoon.

- Missä minun kinkku - ananas - kurkku pizzani on?
- Varmaan joku niistä kolmesta, ehdottelin.
- Nämä kaikki ovat jauhelihapizzoja.
- Aina ei voi voittaa, ei edes rahalla. Minkä takia muuten laitoit Närän asialle?
- Minä, tuota…
- Onko Volvossa jotain vikaa, eikö aura nouse tarpeeksi ylös?
- Meni leima umpeen, entä sitten?

Tuo nyt ei ollut ensimmäinen kerta kun Börjellä oli ollut ongelmia autonsa kanssa. Vuoden 1990 740 GLE ei ollut tänä päivänä enää luotettavimpien autojen maineessa. Siitä oli aika ajanut ohi, kuten myös monesta muustakin tuon aikakauden laatuautosta.

- Mitä sillä on ajettu nyt?
- Helmikuussa 2006 mittarissa oli 205 tkm.
- Kannattaisi varmaan itselläkin päivittää nuo ajetut kilometrit vaikka edes kerran vuodessa, vastasin kulmia kurtistellen.
- Siitä on helppo laskea, kun tietää vuotuisen ajokilometrimäärän, Börje naukui.
- Vai niin, no paljonko se on vuodessa?
- Kaksikymmentätuhatta tasan.
- Häh, siis joka vuosi tasan kaksikymmentätuhatta kilometriä.
- Kyllä, elän tarkkojen kriteerien mukaan, enkä huuhaile tuulten mukana, kuten eräät.

Nuo tarkat kriteerit kyllä tiesin, tai ainakin osan niistä. Börje ajoi perheen Volvolla aina yksin, vaimo ja lapset tulivat joka paikkaan bussilla perässä tai menivät edeltä, ihan miten vain aikataulut milloinkin sattuivat sopimaan. Tuosta ajokilometrimäärästä sen sijaan en tiennyt. Eipä se yllätys ollut noin pedantille miehelle. Hetken hymisteltyään Börje ilmoitti tarkaksi kilometrilukemaksi 283 333 km. Auto oli tullut Börjelle käytettyjä, joka selittää ikään nähden alhaiset kilometrit. Samassa minulle tuli mieleen yksi seikka, nimittäin auton seisominen rikkinäisenä parkkipaikalla. Esimerkiksi olin aikoinaan aiheuttanut Börjen edelliselle Volvolle pienen seisokin.

- Tuota, jos autosi seisoo pitkään ajokelvottomana, eikö se tuo paineita saada kilometrit täyteen?
- Järjestelykysymys. Työnantajani ymmärtää minua hyvin ja minä sitä.
- Puhuimme juuri autoista, emme jostain savolaisesta sanasta.
- Mikä…sana?
- Työ, mitä työ täällä teette ja sitä rataa.
- Saan työnantajaltani tarvittaessa palkatonta vapaata, mikäli minun täytyy vuoden lopussa ajaa ajamattomat kilometrit mittariin. Olen hyvin tarkka näissä asioissa ja työnantajani on hyväksynyt tämän kirjallisessa muodossa kolmena kappaleena.
- Entä jos auto hajoaa joulukuun alussa ja varaosia saa vasta tammikuun puolella? Tuleeko silloin stressi?
- Minusta tämä keskustelu ei ole kovin hedelmällistä, kun vastapuolena on täydellinen ymmärtämättömyys, Börje lohkaisi vitsin sanaisesta arkustaan.
- Ymmärrän toki, että aika on ajanut ohitse niin sinusta kuin autostasikin, mutta en ole täällä kovin pitkään piinaamassa sinua.

Uutinen miellytti Volvo-miestä, varsinkin kun tarkensin hänelle muuttavani tänään toisella paikkakunnalle. Paikkakuntaa en sanonut, sillä mitä helvettiä se hänelle kuului. Kyllä hän saa sen selville jossain vaiheessa, koska mokoman Volvo-riesan velipoika oli siellä naapurini. Käytyämme muuttoasian läpi, Börje palasi vielä auton vikaantumiseen vuoden lopulla. Niissä tapauksissa hän pyytäisi jotain velipojistaan hinaamaan Volvoaan niin pitkän matkaa, että kilometrit tulevat täyteen. Kysäisin häneltä, että onko moinen palvelu vastavuoroista veljesten kesken. Ei kuulemma ollut, sillä muut veljekset olivat Börjen mielestä hieman hulttioita tai ainakin vähemmän huolellisia elämänsä suhteen. Ottivat kuulemma jopa perheenjäsenet autokyytiin, mitä hän ei ymmärtänyt alkuunkaan. Börjen mukaan linja-autot olivat massakuljettimia, kun taas henkilöauto oli omistajansa nautinnon tuottaja, siis vain ja ainoastaan yhdelle henkilölle.

- Haluatko nähdä minun t-paitani? Börje yllätti kysymyksellään.
- Liittyykö tämä jollain tapaa samanlaiseen kompaan kuin ruotsalaisessa suihkussa lattialle vahingossa pudonnut saippua?
- Oletko käynyt Mallorcalla? Minä ainakin haluan nähdä Mallorca-paidan, Tomppa pomppasi ylös tuolistaan.
- Tämä liittyy autoiluun, Volvo-mies hymyili ja veti verryttelypusakan vetoketjun auki. – Tadaa!
- Volvo-mies on ykslö. tavasin ääneen paidan tekstin.

Börjen ilme oli näkemisen arvoinen, kun hän kuuli miten luin paidassa olevan tekstin. Pienellä viiveellä mies käänsi katseen rintaansa kohti ja alkoi tavata tekstiä niska kenossa. Tomppa puolestaan oli pettyneen näköinen, kun ei nähnytkään Mallorca-paitaa. Pilkkutaksikuski kaivoi jostain esille postikortin, jota jäi huokaillen katselemaan.

- Mikä se on? Oletko käynyt joskus Mallorcalla vai onko kortti joltain sussulta sieltä?
- Ei, sain kymmenen vuotta sitten tämän kortin postissa.
- Haa, siis joku heila tietty.
- Ei, en tunne koko lähettäjää. Posti kantoi varmaan väärään osoitteeseen, huoh.
- Hei, hei kaikki! Börje alkoi mekastaa. – I-kirjain on tipahtanut pesukoneeseen.
- Miksi vain mies, eikö Volvolla aja naiset ollenkaan? penäsin lisäinformaatiota.
- Se on vankkatekoinen auto, jota ei ole tarkoitettu naisille eikä hernepusseille.

Kuin tehostaakseen onnettoman ruipeloa konttorirotan olemustaan Börje varvisti ja yritti saada vatsaansa näyttämään isommalta. Pitkään Volvo-mies ei jaksanut näyttää todellista kokoaan isommalta, vaan palasi omaksi itsekseen. Hän vilkaisi vielä kertaalleen pizzalaatikot läpi ja tuhisi jotain kelvottomasti hoidetusta logistiikasta ja hankintatoimesta. Poistuessaan pilkkutaksikopista hän kuului mutisevan itsekseen, että vaimo saa lähteä bussilla hakemaan uusia pizzoja.

- Soita pizzeriaan, ne tuovat kyllä pizzat himaan asti, huikkasin hänen peräänsä.

Börje oli jo laittamassa ovea kiinni perässään, kun hän raotti sitä ja työnsi päänsä oviaukkoon.

- Olen tehnyt selvityksen heidän kuljetuksistaan ja tullut siihen tulokseen, että voin saada pizzan joko suoraan tai mutkan kautta.
- Entä sitten, harvalla on käytössä lentokonetta tai helikopteria ja maanteissä on yleensä mutkia.
- Minä haluan pizzani suoraan uunista minun kotipöytään. Niitä ei ajeluteta minkään toisen osoitteen kautta!

Sanojensa vakuudeksi Börje paiskasi oven kiinni sellaisella voimalla, että Närä pomppasi sohvalta kuin Toyota-asentaja vääräuskoisen Nissanin alta. Oskari seisoi hetken silmiään räpytellen, ennen kuin kysyi mistä suunnasta niitä nyt tulee? Epäilin vanhuksen hourailevan jotain sodasta, lieneekö televisiosta tullut eilen jotain jännittävää?

- Mitä tulee, vihulaisiako? tiedustelin varovasti.
- Ei, vaan pakoputkivikaisia Renaulteja.
- Häh?
- Näin äsken hirveän painajaisen. Olin ostamassa uutta autoa, eikä kaupasta saanut kuin Renaulteja, joista kaikista oli pakoputki rikki ja sytkä myöhässä. Ihan kauhea pauke kun sellaisella kävin koeajolla.
- Börje Svensson se vaan oli. Ei halunnutkaan enää pizzaa, vaan paukautti mieluimmin tämän kopin ovea.
- Aha, onko pizza vielä lämmintä?
- Käh, käh, käh, ei polta sormea, Tomppa työnsi sormen pizzalaatikkoon. – Mulla on mikro, pistetään töspeli seinään.

Tomppa alkoi touhuta mikroaaltouuninsa kanssa ja kohta se pyöritti Närän pizzaa.


Rutinoffin kuski





© Rauno Vääräniemi