Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

23.5.2010

Suomi – Afrikka – Suomi Hiace


Aimo sai uudesta mahdollisesta linjasta niin paljon ajateltavaa, että hän ilmoitti lähtevänsä tekemään suunnitelmat paperimuotoon. Sitä ennen hän tahtoi kuitenkin antaa minulle jotain, ikään kuin tunnustukseksi hyvästä, joskin toisinaan haastavasta naapurisuhteesta. Mielestäni vain toinen meistä oli ollut vaikea, enkä se ollut minä. Jouduin seuraamaan häntä onnikan luo. Aimo ei päästänyt minua vieläkään autoonsa, sillä minulla ei ollut voimassa olevaa matkalippua. Koluttuaan aikansa autossa, hän laskeutui jalkakäytävälle muovipussi kädessään. Hän ojensi sen minulle kuin suuren kansallisaarteen.

- Saako katsoa?
- Saa, saa, Aimo oikein tärisi edessäni.
- Vau, kaksi jotain.

Kaivoin pussista käteeni kaksi huppua, joihin oli kirjailtu aika hienolla fontilla Aimon Onnikkalinjat. Muovipussissa ei ollut niiden lisäksi mitään muuta.

- Niskatuen suojat, kuten vain parhaista parhaimmissa onnikoissa on, Aimo hehkutti.
- Minulla ei ole onnikkaa.
- Laitat ne Rutinoffiin, saat taatusti ihastelevia katseita vaikka kuinka paljon. Voit samalla jakaa näitä, Aimo tyrkkäsi käteeni pienen muovirasian.
- Pieniä keksejä? hämmästelin pakasterasiaa.
- Avaa se.
- Hmm, sinun käyntikortteja. Miksi minä näitä jakaisin?
- Ei kait ole mitään järkeä käyttää noita niskatuen suojia ilman, ettei jaa näitä käyntikortteja.
- No ei todellakaan ole mitään järkeä, missään.

Tipautin pakasterasian muovipussiin ja vedin sen tiukasti solmuun. En tulisi missään tapauksessa vetämään noita huppuja Rutinoffin niskatukiin, varsinkaan kun siinä ei ollut niskatukia. Aimolta oli vain jäänyt tuollainen pikkuseikka huomaamatta. Otin lahjan kuitenkin vastaan, sillä en halunnut kröhisevälle kohta ex-naapurilleni pahaa mieltä moisesta asiasta. Olin aivan tarpeeksi kiusannut häntä sinä aikana kun hän asui täällä. Kättelimme lopuksi ja pyysin Aimoa soittamaan, mikäli alkaa ajaa linjaansa meille päin. Voisin joskus jopa kokeilla extremematkailua ja ostaa lipun hänen onnikkaansa.

- Hei, minulla ei ole täällä puhelimessa sinun numeroa, Aimo kailotti perääni.
- Laitoit sen kerran sinne salanimellä Vesa.

Tuskin kerkesin taas montaa askelta ottaa, kun onnikkamies huuteli jälleen perääni. Nyt hänellä oli ongelmana kaksi Vesaa. Meinasin revetä jälleen nauruun. Eikö mies todellakaan tunne omia Vesojaan, tuskin siellä puhelimen nimissä ihan tuntemattomat Vesat luuraavat.

- Se on se 050-Vesa, huusin takaisin.
- Ei oo kumpikaan sellainen.
- No Sonera-Vesa sitten, siis 040-Vesa.
- Joo, nyt löyty, kiitos!
- Ole hyvä vaan.

Kävelin muovipussin kanssa Rutinoffin luo ja survoin sen takaluukkuun muun roinan sekaan. Olin pakannut autooni kaikenlaista pikkutavaraa, jota en halunnut jättää muuttofirman hukattavaksi. Itse muuttohommat näyttivät sujuvan jollain tapaa, porukka ainakin liikehti verkkaisesti rappuja ylös ja alas. Siinä samassa muistin Laten tuomat energiajuomatölkit, nehän voisi jakaa muuttomiehille, kun en itse oikein välitä moisista liemistä. Kerran olin moista juonut kossun kanssa ja kerran ilman, ei oikein sytyttänyt niiden maku.

- Harry, sisällä eteisessä on laatikko energiajuomaa, juokaa porukalla pois.
- Juotavaa, hyvä, alkaakin jo pukata hikeä.
- Yksi kysymys näistä autoista. Mistä olette löytäneet näin monta vanhaa Hiacea, jostain romuttamoltako?
- Ehei, mies pyöritteli päätään hymyillen.
- Ladon takaa?
- Tekiskö mieli, lipoisko kieli?
- Täh, minullako? Älä edes ehdottele moista, en meinaa ruveta ruumiillisen työn tekijäksi enkä rahtariksi, pyörittelin päätäni.
- Nämä ovat kuule tuontiautoja.

Nämä sanottuaan Harry kasvoi silmissä monta senttiä pitemmäksi. Huono ryhti katosi kuin tehot ylämäen kohdanneesta Toyotasta. Mies oikein uhkui tarmoa ja omaa erinomaisuuttaan, kun oli tuonut useamman auton ulkomailta.

- Varmaan Venäjältä.
- Ei ole itärajan takana tällaista kalustoa. Tuotiin nämä etelästä.
- Eikös Saksasta olisi kannattanut tuoda vaikka Mersun pakuja tai jotain edes vähemmän ruosteessa olevaa? Miten nämä ovatkin ylipäätä näin pahassa kunnossa? Katso nyt näitäkin lommoja.

Näytin samalla kädellä yhden Hiacen kyljessä olevia lommoja. Auto oli sen näköinen, kuin sitä olisi moukaroitu oikein tunteella, jonka vuoksi epäilin autojen olevan peräisin jostain romuttamolta, jossa pennut tai muuten peltiin kyllästyneet olisivat käyneet purkamassa paineitaan.

- Pahimmat on jo oikaistu, Harry virnisti.
- Tämäkin näyttää siltä, kun sitä päin olisi juossut sarvikuono, heitin läppää lommosta.
- Mitä, kertoiko joku jo sinulle? Harry liimautui melkein kiinni.
- Mitä kertoi? otin yhden taka-askeleen.
- Tuosta lommosta. Sanoiko joku sen tulleen sarvikuonosta?
- Ei, ei kait täällä nyt mitkään vitun sarvikuonot hillu kadulla.
- Nämä autot ovat tuontiautoja Afrikasta ja tämä on ottanut yhteen sarvikuonon kanssa, Harry taputteli kyseistä Hiacea.

Hetken keskusteltuamme minulle aukesi koko tarinan juoni. Nämä olivat niitä takavetoisia Toyotoja, joita rahdattiin muutama vuosi takaperin Afrikkaan ties kuinka paljon. Sopivan halvan Suomi-kaluston puutteessa Harry oli saanut kuningasidean ja päättänyt lähteä ostamaan niitä takaisin Afrikasta. Autoja oli kyllä helppo löytää sieltä, mutta niistä joutui maksamaan kolmin – viisinkertaisen hinnan siihen nähden millä ne oli sinne myyty.

- Teimme isänmaallisen teon, Harry hehkutti.
- Ai Japanille?
- Suomelle, palautimme takaisin osan suomalaista historiaa.
- Tarkoitat nyt varmaan ruostetta.
- Näillä ovat jo isoisämme kuskanneet rautakaupan tuotteita koteihinsa, Harry selvitti niiskuttaen.
- Hyvin nuoret isoisät mitä todennäköisimmin.
- Niisk, ja näiden takaosassa juhannuksina on moni saanut alkunsa.
- On näistä myyty myös viinaa, itsekin muistan kun nuorena jannuna osteltiin mustalaisilta kirkasta Hiacen takaosan myymälästä. Pitivät vain Alkoon nähden tuplahintaa, mutta aine oli toimivaa.

Keskustelun edetessä selveni myös kahden auton kyljissä olevat reiät. Ne olivat tosiaankin luodinreikiä Afrikasta, eikä niitä ollut tarkoitus paikata. Autot olivat kuulemma reikien kanssa vieläkin arvokkaampia, kuin pelkkä perus Suomi – Afrikka – Suomi Hiace. Minulle tuo arvokysymys ei oikein auennut samalla tapaa mitä Harrylle, mutta oikeastaan olin siitä vain kiitollinen.

- Olet kuulemma koeajanut erilaisia autoja, Harry sanoi.
- Olen toki, nyt on vaan laiskottanut niin paljon, että olen istunut lähinnä sohvalla ja juonut alkoholia.
- Tässä olisi tarjolla erinomaisia yksilöitä, aja vaikka kaikki kuusi.
- Ei hel…, siis tarkoita, että ei Helsinkiin ole asiaa taas pitkään aikaan.
- Me voidaan kyllä tulla näiden kanssa minne haluat.
- Muutto juuri menossa ja uuden asunnon sisustaminen ja kesälomakin pitäisi viettää.
- Nyt on tammikuu.
- No sitä juuri, aikaistin kesälomaani. Aloitan sen helmikuun alussa ja lopetan marraskuun lopussa.
- Mehän voimme soitella, kyllä me joku aika saadaan sopimaan, vaikka sitten sinun lomalla.

Närä perkele oli mennyt varmaan kertomaan, että olin koeajellut erilaisia korvikeautoja ja kirjoitellut niistä vielä koeajojuttuja. Tässä saattoi olla kyllä yksi konsti millä välttäisin koeajot. Näistä yksikään ei välttämättä kestä kesään saakka.

- Äläkä huoli, etteivätkö nämä muka kestä vaikka sinne joulukuulle saakka, vankkoja pelejä joita on helppo korjailla, Harry lisäsi tuskaani.
- Mitenköhän se tällaisen tuontiauton katsastaminen on ja taitaa ne verot olla aika kovat.
- Huoli pois, olemme saaneet taaksemme kaikkien suomalaisten Toyota-autoilijoiden pyyteettömän tuen ja moni katsastusmies ajaa Toyotalla.

Siinä samassa Harry muisti energiajuomatölkit ja lähti juoksujalkaa sisälle. Tokihan ilmaisen juoman perässä kannatti mennä, mutta että juosta? Hetken pihalla seistyäni tajusin olevani siellä yksin, kaikki muuttomiehet olivat nähtävästi sisällä lipittämässä Laten tuomia energiajuomia. Käytin tilannetta hyväkseni ja kiersin katsomassa jokaisen pakettiauton tavaratilan. Niihin oli kertynyt yllättävän vähän tavaraa, vaikka aikaa oli mennyt jo ihan kiitettävästi. Muuttomiehet olivat tosin aika kovia tupakoimaan, ihan jokainen.

- Rutinoffin kuski, Rutinoffin kuski, kuului etempää.
- Reiska, olet vielä hengissä, pyörähdin ympäri.

Romu-Reiska, tuo ikuinen nelikymppinen amislainen lompsi paikalle perinteitä kunnioittaen sinisissä haalareissa ja mustissa kumisaappaissa. Ammattilainen ei Reiskan mielestä retongeilla koreille, teot kun puhuvat puolestaan.

- Tehdä näppäsin teikäläiselle läksiäislahjan, Reiska ojensi minulle Bliteman muovikassin.
- Nyt jänskättää, sanoin ottaessani muovikassia vastaan.

Avasin pussin ja noukin sen pohjalta keskikokoisen jakoavaimen, jossa oli Bliteman teksti. Katsoin vuoronperään Reiskaa ja jakoavainta, miettien mitä Reiska oli itse tehnyt lahjan eteen.

- On muuten jopa parempi mitä alkuperäinen, Reiska hymyili.
- Mikä tämän alkuperä on ollut? kääntelin jakoavainta kädessäni.
- Otin malliksi kaikkien ammattilaisten arvostaman Bliteman jakoavaimen ja tein samanlaisen, paitsi satakuntakertaa paremman.
- Tämä on ihan uusi, totesin ääneen.
- Voi yhden kerran, enhän minä nyt tehdä näppää mitään vanhaa, kun kerran hommiin alan.
- Aika taidokkaasti tehty, ei voi muuta sanoa.
- Ajattelinkin seuraavaksi tehdä näpätä kokonaisen työkalusarjan ja myydä sen Blitemalle Reiska-työkalusarjana, tulee molemmille miljuunavoitot.

Hitto kun alkoi taas naurattaa Reiskan meuhkaaminen isoista bisneksistä. Mies oli puheittensa mukaan rakentanut Roomankin varmaan kuusitoista kertaa ja kaikki muut isommat ja pienemmät kohteet päälle. Missään moinen urakointi ei näkynyt. Mies oli ainaisessa rahapulassa ja ajoi vanhalla 1984 323 Mazdalla, joka alkoi olla melkoinen klassikko autopiireissä.

- Katohan perskuta, ihan samanlainen Hiace mitä yhdellä amismaikalla oli, Reiska innostui yhdestä pakusta.
- Tuleeko nuoruus mieleen?
- Oli se hurjaa aikaa, yöt ryypättiin ja päivät rakennettiin ammattikoulua.
- Tuota, etkös sinä käynytkään sitä autonasentajalinjaa?
- Kävin minä senkin siinä sivussa, lähinnä lounasaikaan.
- Mitenkä nykyisin, onko hommia piisannut? Lunta ainakin on ollut tänä talvena ihan riesaksi asti.
- Kyllä keikkaa on pukannut, tulin juuri Nyyjoorkista ja Vashinktonista. Käväisin siellä opettamassa miten teitä aurataan ja tehdä näppäsin niille kymmenentuhatta tehokasta lumilinkoa.
- Oletko opetellut englantia?
- Mitä vielä, pthyi. Pistin sinne sanan, että Reiskan kanssa puhutaan suomen kieltä, niin olivat opetelleet suomea. Presidenttikin puhui ihan ymmärrettävää suomea, on se vaan aika kova jätkä.

Minun oli vaikea pidätellä naurua, sillä eihän tuollaista soopaa voinut uskoa edes puhuja itse. Kehumisen jälkeen Reiska alkoi jutella omista muuttosuunnitelmistaan, joista olimme turisseet jo aikaisemmin. Hän asui nyt vuokralla, mutta poika muuttaa viimein kotoa ja he olivat vaimonsa Liisan kanssa katselleet asumisoikeusasuntoa. Omaa ei kuulemma kannattaisi ostaa, kun putki-, katto-, julkisivu-, väliseinä-, kylpyhuone-, parveke- yms. remontit pukkaavat päälle ja käyvät lompakolle. Vihjailin hänelle, että eikö rautainen ammattimies tee tuollaiset hommat sekennissä, kuten hän itse aina kehuu.

- Koti se on perkele rosvollakin, eikä sitä ryöstetä, Reiska jyrähti.
- Saisiko saman selkokielellä?
- Kotona annan ropan levätä. Ei sitä kykene ylivoimaisilta tuntuviin suorituksiin, jos kotona pitää jotain tehdä.

En ollut koskaan päässyt kurkkaamaan Reiskan kotiin, sillä hän ei kutsunut koskaan ketään asuntoonsa. Minulla ei ollut minkäänlaista aavistustakaan siitä, missä kunnossa tuon maailman taitavimman amislaisen koti oli.

- Vieläkö muuten laadit Pasi Kuikalle niitä huolto-ohjeita?
- Ai Pasi, no enpä ole kuullut miehestä mitään pitkään aikaan.
- Minä sain juuri ennen joulua Pasilta kortin, jossa se kehui olevansa Ruotsissa syventämässä Saabin ahdinkoa.
- Amatöörien puuhastelua tuollainen Saabin kanssa pulaaminen. Sitä ei meikäläisen tasoinen ammattimies ala Mazdaa pienempien autotehtaiden kanssa milleskään, ei edes soittamaan poskea.
- Onko Mazda pelannut talven kylmissä?
- Lämpöä on kuule piisannut niin paljon, että ajan yleensä ikkunat auki. Yhtenäkin päivänä tapasin tien päällä jäätyneen rekan. Ajoin sen vierelle ja avasin viideksi minuutiksi kaikki Mazdan ovet. Rekka lähti tämän jälkeen kuin palmun alta, kuskikin vaihtoi päälle shortsit.

Omat havaintoni olivat kyllä hieman toisenlaiset, sillä olin parina päivänä nähnyt ja kuullut Reiskan tappelevan hyytyneen akun kanssa. Lisäksi Mazda oli seissyt ikkunat jäässä ties kuinka pitkään samassa kohtaa. Nyt viime päivinä se oli taas kyllä liikkunut.

- Minne päin muuten muutat? Reiska uteli.
- Vantaan Rukkaan.
- Hyvä tietää, etten sorru samoille kulmille. Me olemme ajatelleet Kauniaista tai Kaivopuistoa.
- Hyviä valintoja molemmat.
- Ajateltiin muuttaa keväällä tai kesällä. Tekaisen siihen mennessä Masukkaan sellaisen kuomullisen telikärrin kolmella akselilla. Alan muuton jälkeen heittämään keikkaa muille, pianoja ja sen sellaista.

Myös tällä kerta Reiska vihjaili, että olisi tarvetta muutamalle kympille, kun sieltä Ameriikasta se palkan tuleminen kestää viikkoja. Reiska olisi muuten ottanut rahat käteisenä mukaan, mutta tulli oli sanonut, ettei niin isoja summia saa kuljettaa lentokoneessa, putoamisvaara nääs. Armahdin ystävääni ja annoin hänelle viisikymppisen ja tilinumeroni, jonne hän voi vipin maksaa. Rahan saatuaan alkoivat kumisaappaat lotista ja kohta ikuisesta amislaisesta oli vain muisto jäljellä. Itse päätin palailla asuntooni katsomaan mikä muuttohommassa nyt mättää, kun yksikään mies ei ollut käynyt pihalla pitkään aikaan. Tällä menolla olisimme perillä Vantaalla vasta huomen illalla ja muutosta tulisi noin kolmepäiväinen urakka.


Rutinoffin kuski





© Rauno Vääräniemi