Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

9.5.2010

Aimo Onnikan uudet suunnitelmat


Viimein muuttohommat alkoivat sujua edes jollain tapaa, vaikka ei siinäkään tavassa kehumista ollut. Tyypit olivat vähän väliä tupakilla, treenasivat kuulemma keuhkoja. Pesukoneen kanssa meinasi tulla ongelmia, kun kukaan ei ollut ottanut mukaan nokkakärryjä. Tämän vuoksi toinen vieraista kuskeista lähti hakemaan sellaista firman autotallista. Katselin pyykkikonetta ja mietin itsekseni, että taitaa jäädä siihen seuraavaa asukasta varten, minä en sitä kantaisi minnekään.

Seurattuani aikani muuttohommaa sisältä käsin, päätin käydä pihalla. Närä jäi pyynnöstäni sisälle. Tolkutin hänelle, että estää jos joku alkaa purkaa asunnosta jotain kiinteätä, kun noista höhlistä ei ollut niin varma. Astuessani rappuun, totesin Räkäpään ämmän istuvan avoimessa oviaukossaan lehtiö polvella. Nähdessään minut, nainen veti viivan vihkon yläreunasta alareunaan ja tuhahti kuuluvasti.

- Kyllä apteekit ovat tänään auki, huomautin hänelle.
- Tämän vihkon tiedoilla saatte häädön koko porukka ja istutte pitkään poliisien putkassa, nainen naputteli vihkoa lyijykynällä.
- Ihan sama mitä sinne kirjoitat, ei vaikuta minun elämääni.
- En minä kirjoita tähän mitään, minä tilastoin. Olette saatanat rampanneet rapussa jo kohta puoli vihkoa. Se, se, se jos joku on painavaa materiaalia poliisille.
- Kas kun et hakannut kiveen, olisi ollut vieläkin painavampaa materiaalia, vastasin kävellessäni avoimen oven ohi.

Takaani kuului liuta perkeleitä ja manailua siitä miten nykynuoret ovat nenäkkäitä vanhemmille ihmisille. Jätin kommentoimatta, sillä oma nuoruus oli eletty jo aika päiviä sitten. Astelin hyvillä mielin alas ja parkkipaikalle. Pihalla jouduin väistelemään muuttomiehiä ja ruosteisia Hiaceja. Muutamassa hetkessä tajusin yhden asian, niissä jokaisessa oli punavalkoiset tarrakilvet. Sen lisäksi kaikki viisi nyt pihalla olevaa autoa olivat pyöreälamppuisia, eli 80-luvun alkupuolen malleja. Parin auton kyljessä oli jotain vierasmaalaista tekstiä ja muutama pieni reikä, kuin niitä olisi ammuttu. Kävi mielessä, että autot ovat joltain hajottamolta ja jotkut olivat ampuneet pilkkaa romuautojen kylkiin.

- Kova pelti, ei ole mennyt kun toisesta kyljestä läpi, joku Harryn pojista alkoi kehua autoa.
- Ritsallako tähän on ammuttu, tutkailin reikiä.
- Ysimillisellä, ei tästä millään piekkarilla läpi päästetä, laatupeltiä.
- Ettei vaan olisi koppis lentänyt päin?
- Ysimillisellä se on saatana ammuttu!
- Olisin melkein veikannut, että se on ruostunut puhki aivan itsestään, mutta olkoon menneeksi, niin jää sinulle hyvä mieli viimeisen sanan sanomisesta.

Tutkaillessani auton kyljessä olevia reikiä, alkoi takaani kuulua puhinaa ja kröhinää siihen malliin, että päättelin lihavan onnikkakuskin Aimo Onnikan olevan lähettyvillä. Käännyin ympäri ja jäin odottelemaan. Parin minuutin kuluttua toisen pakettiauton takaa ilmestyi pönäkkä naapuri.

- Krööh, krööh, oletko perustanut laittoman linja-autofirman?
- Päivää vaan itsellesikin. Ei, en ole perustanut mitään laillista enkä laitonta.
- Sitten, krööh, tämä on laiton romuvarasto.
- Ehehee, siinä taisit sattua naulan kantaan, ehehee!
- Minä en hyväksy ollenkaan tällaista, tiedä vaikka näillä kuskattaisiin laittomasti ihmisiä.
- Joo, jokaisen hyttiin mahtuu kaksi matkustajaa.
- Krööh, näitä on viisi, siis kymmenen laitonta matkustajaa, Aimo mutristeli suutaan.
- Niin, entä sitten?

Kröhistyään aikansa, Aimo laski ääneen, että paljonko kymmenen matkustajaa näissä autoissa tekee miinusta hänen onnikkafirmalleen. Hetken kuluttua hän ilmoitti tappiokseen viisikymmentä euroa. Mielestäni Helsingin kertalippu ei ollut viittä euroa, joten keskeytin hänen yksinpuhelunsa.

- Minulta saa parempaa palvelua, siksi tuplahinta.
- Vieläkö reittisi kulkee rautatieasemalta Stockmannin eteen?
- Vielä, mutta neuvottelen juuri uudesta reitistä.
- Älä?
- Kyllä, minulle ehdotettiin uutta reittiä pääpostitalolta Mannerheimin patsaalle, olisi kuulemma kannattavampi.
- Eikä?
- Kyllä, nyt taitaa kadettaa, krööh!
- Ihan varmasti olen kade, ehehehee, ihan sikakade.

Aimo oli niin tohkeissaan uudesta mahdollisesta reitistä, etten hennonnut kertoa miksi se sai minut suorastaan repeilemään riemusta. Kyllä mies sen itsekin huomaa, viimeistään siinä vaiheessa kun ajaa ensimmäistä kertaa mokoman uuden linjan. Olin sataprosenttisen varma, että sitä tuskin kukaan pääkaupunkiseutulainen käyttää. Joku turisti siihen voisi eksyäkin tietämättömyyttään ja kielitaidottomuuttaan, mikäli on noiden lisäksi vielä tyhmä ja sokea.

- Mitä se parempi palvelu on?
- Onnikassani on suomen- ja ruotsinkieliset oksennuspussit.
- Tuo, tuo on juuri sitä imagon kohottamista, purin hammasta kehuessani miestä.
- Krööh, mainitsinko, että tässä on kaikki?
- Ei, et, kerro vaan lisää jotain hauskaa.
- Olen printannut netistä reittikartan, jonka jokainen matkustaja saa mukaansa ilman eri hintaa ja värillisenä.
- Myytkö paikkalippuja, vai joutuuko autossasi istumaan kenen viereen tahansa?
- Hyvä huomio, Aimo kaivoi taskusta lehtiön.

Keskusteluumme tuli pieni paussi, sillä kirjoittaminen ja puhuminen eivät onnistuneet Aimolta yhtä aikaa. Ehkä parempi näin, sillä nyt sain myös tasoiteltua omaa oloa, etten olisi alkanut nauraa aivan räkänä toisen bisneksille. Kait tuossa hommassa jotain ideaa oli, sillä Aimo oli pyörittänyt onnikkafirmaansa jo useamman vuoden. Saattoihan taustalla olla toki iso perintö, kuten meikäläisellä, mutta jotenkin en uskonut sitä. Yleensä ihmisistä näki kyllä jos rahaa oli tullut vaikka perimällä.

- Krööh, olen opetellut soittamaan haitaria, Aimo sanoi yllättäen.
- Soitatko ajaessasi?
- Ei, vaan ennen pysäkiltä lähtöä soitan kappaleen alun ja päätepysäkillä sitten lopun. Eikö olekin ovela tapa saada matkustajat matkustamaan koko matkan autossani?
- Onko kukaan matkustanut kahta kertaa?
- Ei, miten niin?
- On, on hyvin ovela tapa. Mitä soitat?
- Metsäkukkia.
- Entä muuta?
- Soitan sen joka kerta eri tavalla, krööh, ei voi kukaan sanoa, että soittaisin samaa kappaletta samalla tavalla.
- Hyvä homma, tuollainen elävä musiikki.
- Se tekee sitten viisi euroa, Aimo tälläsi kätensä eteeni.
- Täh, mikä tekee vitosen?
- Maininta soittamastani musiikista, kato rojaltit soittajalle.

Punkero alkoi kröhistä siihen malliin, että kaivoin taskusta vitosen edestä kolikoita ja tiputin ne maahan väliimme. Jos joudun tällaisesta maksamaan jotain, niin tahdon kyllä niille jotain vastinetta. Tällä kertaa vastikkeena sai olla Aimon voimistelun katsominen, hän kun taipui yhtä notkeasti kuin oluttynnyri. Aimon saatua ähellyksen kera kolikot kouraansa, kuudes Hiace ajoi parkkipaikalle. Toinen renki nousi siitä ja käveli ohitsemme muki kädessään. Jäin katsomaan miehen perään kummissani, sillä kysehän oli ollut nokkakärryjen hakemisesta.

- Ei siellä ollut kuin tämä, kuulin miehen selittävän Harrylle, joka lastasi yhtä autoa.
- Minun vanha nokkamuki, mistä löysit tämän?
- Sieltä autotallista.
- TeePee, mitä sinä tiedät niistä nokkakärryistä? Harry karjui pojalleen.

Rapusta ilmestynyt TeePee pysähtyi pakun taakse ja laski laatikot käsistään. Mies otti taskusta paperia ja alkoi kuivata hitaasti niskaa ja kasvojaan. Tovin hieromisen jälkeen poika alkoi selittää isälleen.

- Minä, tuota, nokitin niillä.
- Mitä nokitit?
- Pokerissa, hävisin ne pokerissa pari viikkoa sitten.
- Sinä siis hävisit pokerissa meidän muuttofirman ainoat nokkakärryt, niinkö?
- Ei ollut mitään muutakaan.

Nyt alkoi puolestaan minun otsalle nousta hiki. Joutuisinko tosiaan jättämään pesukoneen tänne, kun nuo torvelot pelaavat pokerilla firman työkalutkin.

- Hei sinä siellä! Harryn sanat katkaisivat ajatusteni lennon.
- No mitä nyt?
- Sitä pesukonetta ei voida muuttaa.
- Kuinka niin?
- Ensinnäkin sitä ei ole mainittu erikseen painavana esineenä ja toiseksi, sellainen betonimöykky on epäergonomisesti muotoiltu ja sen vuoksi vaarantaa miesteni terveyden.
- Oletteko te muuttofirma vai joukko reumaa potevia pitsinnyplääjiä? ärähdin takaisin.
- Valitan, ei sopimusta painavista esineistä, ei kuljetusta.
- Perkele!

Karjaisun jälkeen lähdin liikkeelle. Kiersin jokaisen pakettiauton etupuolen ja takapuolen. Matkalla nypin joka ikisestä ruostekasasta tarrakilven irti ja liimasin ne takkiini. Sivusilmällä huomasin miten Harry haukkoi henkeä kuin tielle sammuneen Toyotan kuljettaja.

- Ei, ei noin saa tehdä, hän sai viimein sanottua.
- Sanakin vielä siitä pesukoneen tänne jättämisestä, niin teen näistä kilvistä sellaisen kivan tarrapallon.
- He-hetkinen, voisimmeko neuvotella asiasta?
- Neuvottelut on jo neuvoteltu. Ellei se pesukone ole autossa puolessa tunnissa, saatte lähteä hakemaan uusia tarrakilpiä.

Kerrankin sattui onni puolelleni, sillä juuri kuin tilauksesta alkoi Martta Räkäpää rääkyä omalta parvekkeeltaan kuin nuhan saanut sumutorvi.

- Minä näen myös sinne parkkipaikalle, siellä on rekisterikilvettömiä autoja. Olen soittanut jo Helsingin, Vantaan, Espoon ja Jämsän poliisilaitoksille, että täällä sitä vaan ajetaan rallia kilvettömillä autoilla. Kohta tulee pamppua, ai, ai, ai, mustaa patukkaa pitkin perskannikoita!

Tämä taisi olla se kuuluisa viimeinen niitti, sillä Harry pinkaisi juoksuun ja komensi poikansa seuraamaan. Jäimme Aimon kanssa pihalle odottelemaan miten tässä pesukoneasiassa käy. Muuttomiesten rivakka lähtö sai myös Räkäpään poistumaan parvekkeelta, arvatenkin kyttäämään juoksevia miehiä asunnon ovelle ja piirtelemään viivoja vihkoonsa. Nyt siellä rapussa oli taatusti kopinaa isolla Koolla. En tullut katsoneeksi kellosta aikaa, mutta mielestäni pesukone tuli kolmannesta kerroksesta parkkipaikalle aika lailla samaa tahtia mitä veltto mies kävelee maitopurkin kanssa. Ihan yhtä helpon näköisesti kaksi isoa miestä nosti sen yhden Hiacen takaosaan.

- Puuh, minä noista tarrakilvistä, Harry tuli eteeni käsi ojossa.
- Nypi pois vaan, ojentelin käsivarsiani.

Minusta tuntui, että kilvet löysivät paikkansa vähän arvontatyylillä, sillä mielestäni ne eivät sattuneet samoihin autoihin, mistä ne olin nyppinyt. Poliisin kannalta tuo taisi olla ihan yksi ja sama, samanlaisia ruostepesiä kaikki ja saman ikäisiä. Olin itse jo luullut, ettei näitä pyöreälamppuisia vanhoja Hiaceja ole enää kuin jossain Afrikassa, jonne vanhoja takavetoisia Toyotoja roudattiin aikoinaan melkoisen paljon. Tästä tuli mieleen yksi Närän kertomus siitä, kun hän oli muutaman silloisen kerhokaverin kanssa yrittänyt estää laatuautojen virran pois Suomesta. He olivat kirjoittaneet asiasta jopa eduskuntaan ja Presidentille, tosin ilman tulosta. Myöskään Kaaleppi Kardaani Sumuvalolehdestä ei ollut auttanut tuossa tuskassa heitä. Pienimuotoinen mielenosoitus laivarannassa oli tuonut vain päivän putkareissun ja sakot laittomasta mielenosoituksesta.

- Krööh, minä en käytä koskaan tarrakilpiä, ne ovat huonoja painepesurin kanssa, Aimo alkoi selittää.
- Sinullahan on ihan oikeat kilvet onnikassa ja sitä paitsi se on ihan auton näköinen verrattuna noihin.
- Krööh, olen kuullut huhuja, että olet muuttamassa jonnekin minne linja-autolla pääsee vain kerran päivässä.
- En tiedä aikatauluista mitään, mutta kyllä siellä linja-autoja näkee useammin kuin kerran päivässä.
- Onko se kaukanakin?
- Jaa, olisikohan täältä sinne kolmisenkymmentä kilometriä.
- Entä stadiin, paljonko sieltä on stadiin, krööh, vaikka Mannerheimin patsaalle?
- Pirustako minä sen tiedän, varmaan samaa luokkaa kuin tännekin.

Aimo alkoi kröhistä ja inttää onko siellä päätepysäkkiä. En minä ollut sellaista pistänyt merkille. En jaksanut kuunnella miehen kröhinää, joten soitin Närälle ja tiedustelin asiaa, sillä hän oli ehtinyt asua seudulla jo jonkin aikaa. Parissa minuutissa asia oli selvä, tulevan asuntoni makuuhuoneen ikkunasta näkee suoraan yhdelle bussien päätepysäkille. Siinä seisoi kuulemma kahden eri linjan busseja, vaikka merkin mukaan se oli vain yhden linjan päätepysäkki. Närä oli tehnyt siitä jo kirjallisen huomautuksen, sillä dieselin käry ei sovi kuulemma nopean Corollan maalipinnalle. Nokihiukkaset aiheuttavat maalipintaa laskeutuessaan epätasaisuutta ja se syö huippunopeutta ja lisää kulutusta. Seuraavana on vuorossa korvausvaatimuksen rustaaminen bussifirmoille.

- On siellä päätepysäkki, ihan ikkunani alla, kerroin Aimolle.
- Onko, onko siellä myös sellainen vessa?
- Helvetti, paskoisit kotona, murahdin.

Otin nopeasti uuden puhelun Närälle ja kysyin vessasta. Siellä oli kuulemma sellainen tummanvihreä vessakoppi, jonka nurkalla bussikuskit kuulemma käyvät kusella. Joku oli jopa yrittänyt päästä sinne sisälle, siinä kuitenkaan onnistumatta. Myös siitä Närä oli valittanut, sillä siellä saatettiin tupakoida laittomasti kun kopissa ei ollut ikkunoita, mistä tarpeilla käymistä olisi voinut seurata.

- On siellä vessa, sellainen tummanvihreä, välitin tiedon Aimolle.
- Kuulostaa paratiisilta, onkohan siinä vessassa lämmitys?
- Saat ihan itse selvittää sen sekä myös sen millaista paperia siellä on ja sisältääkö koppi myös ilmanraikastimen ja kuka sitä siivoaa ja jättääkö joku kannen ylös ja onko siellä naulaa takille.
- Onkohan siellä mitään lukemista?
- Lue vaikka aikatauluja, perkele!

Aimo aikoi kirjoittaa liikenneministerille, jotta hän saisi sittenkin vaihdettua sen uuden tulevan linjan pääpostitalolta Mannerheimin patsaalle tälle syrjäseudun linjalle, kun siellä keskustassa ei ollut bussikuskeille huusseja. Lisäksi pitemmältä matkalta voisi periä paljon isomman kyytimaksun, vaikka tuollaiset viisitoista euroa suuntaansa. Yksi asia häntä jäi kuitenkin mietityttämään, nimittäin hänen reittikartta ja sen printtaaminen. Sopisiko se pitkän reitin vuoksi yhdelle A4 paperille, vai joutuisiko hän nitomaan kaksi paperia yhteen tai käyttämään peräti A3 paperikokoa, joka lisäisi huomattavasti kustannuksia.


Rutinoffin kuski





© Rauno Vääräniemi