Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

25.4.2010

Kuuden Hiacen muuttofirma


Kävin torstaina tekemässä asuntokaupat Maurin pankissa. Ojentaessani pankkishekkiä Maurille kiinteistövälittäjältä pääsi itku. Minna parkui varmaan vartin sitä, että tämä oli kyllä hänen kiinteistövälittäjäuransa pohjanoteeraus kaupanteossa. Hän kun aina on pyrkinyt siihen, että myyjä saa asunnostaan parhaimman hinnan. Mauri ei ollut moisesta kitinästä moksiskaan, vaan totesi, että sen siitä saa kun ajaa Fordilla ja pysäköi väärin. Poistuessamme pankista Mauri toivotteli hyvät jatkot ja Minna totesi, että toivottavasti hän ei tule näkemään meistä kumpaakaan ainakaan asuntokauppojen merkeissä.

Närä olisi myös tullut mukanani pankkiin, mutta sain puhuttua papparaisen odottelemaan läheisellä parkkipaikalla. Vauhtivaarista oli ollut oikeastaan seuraa riesaksi asti, kun hän tajusi viimein minun muuttavan aikuisten oikeasti hänen naapurikseen outoon ja tuntemattomaan naapurikaupunkiin. Sinänsä Vantaa ei ollut Närälle outo kaupunki, sillä hän kävi yhä edelleen ajamassa pillurallia Tiksin ja Ruskeasannan Shellin välillä. Olin jopa parina iltana joutunut hänen kyydissä istumaan pari rundia. Toisaalta Närä oli kuskannut minua kauppapäivän jälkeen vanhan ja uuden asunnon väliä. Olimme roudanneet uuteen osoitteeseen Corollalla elektroniikan ja siivousvälineet.

Närän suunnittelemasta muuttopäivästä ei tullut totta, sillä halusin hoitaa itse muuton järjestelyn. Soitin vasta kaupantekopäivää seuraavana päivänä Kuuden Hiacen muuttofirmaan ja selitin heille tarpeeni. Puhelimeen vastannut mies puhui niin epäselvästi, että luulin kyseisen firman olevan ulkomaalaisomistuksessa. Hetken juteltuani selvisi, että mies oli iltapäivällä vain niin julmetussa krapulassa, että leegot tärräsivät suussa ja korvat heiluivat päässä. Ihan tarkkaa hinta mies ei osannut sanoa, puhui vaan jotain viidensadan ja kuudensadan hintaluokasta. Yritin tiedustella tarkemmin, mutta sain vastaukseksi jotain epämääräistä mutinaa pudonneesta kardaanista.

Kysellessäni muuttolaatikoista, puhelimesta alkoi kuulua epämääräistä korinaa. Korina päättyi miehekkääseen yrjöön, jonka jälkeen puhe alkoi luistaa jo paremmin. Sen jälkeen sain sentään muuttolaatikoille hinnan. Tilaamani määrä laatikoita maksoi viiskymppiä ja tussi vitosen. Tussilla merkattaisiin kuulemma laatikot, että ne löytävät oikeaan huoneeseen. Kummastelin mielessäni hieman muuttolaatikoiden merkkaamista tussilla, mutta jätin enemmät kyselyt väliin, kun vanhan viinan lemu alkoi tulla jo radioaaltoja pitkin nenääni.

Laatikot piti tulla minulle sunnuntaina, mutta sain ne vasta maanantai-iltana kuuden jälkeen. Jotenkin en ollut yhtään yllättynyt, että minulle kuskattiin pakettiautollinen banaanilaatikoita ja musta tussi. Laatikot piti maksaa käteisellä ja kuittivihko oli jäänyt edelliseen paikkaan. Ikkunasta kurkkien sain selville, että etelän hedelmien kuljetuslaatikot tuotiin minulle tarrakilvillä varustetulla ruosteen ruskealla 80-luvun Hiacella. Jäin ihmettelemään autoa, mutta paikalla olleen Närän pulina sai aikaan sen, että unohdin kysäistä oliko ruosteen alla tosiaan toimiva auto. Sovin laatikoita tuoneen miehen kanssa, että muuttopäivä olisi perjantai. Olimme Närän kanssa perjantaina valmiina hyvissä ajoin.

- Vähän jänskättää se Hiace-letka, Närä intoili nenä kiinni verhottomassa ikkunassa.
- Kello on jo vartin yli yhdeksän, vilkuilin ajannäyttäjää.
- Isoa letkaa ei yleensä vedetä aikataulussa, papparainen kuittasi puhinani.

Olisinkin ollut valtavan yllättynyt, mikäli aikataulu olisi pitänyt paikkaansa tuon Närän suositteleman muuttofirman kohdalla. Olisi pitänyt sittenkin pitää oma pää ja ottaa joku tunnettu muuttofirma hoitamaan homma. Toyota-miehen ylistyslaulu oli ollut kuitenkin niin vakuuttunut, että sorruin kyseiseen Kuuden Hiacen muuttofirmaan.

- Oltaisiin jo Vantaan rajalla, mikäli olisi lähdetty sovittuun muuttoaikaan kantamaan, manailin kelloa katsellen.
- Paljonko se muka on? Varmaan vasta parikymmentä minuuttia odoteltu.
- Kohta tunti, saatanan tientukot!

Viisi minuuttia yli kymmenen näkyi ensimmäisen Hiacen keula ja kohta koko letka oli survoutunut parkkipaikalle. Hetken päästä soi ovikello. Astelin rauhallisesti ovelle ja avasin sen.

- Late perhana, mitä sinä täällä teet? hämmästyin näkyä.
- Toin teille energiajuomaa, lihaskimppu virnisti ja nosti banaanilaatikkopinon päälle laatikon energiajuomaa.
- Meille?
- Näin sen pihalle pysäköidyn romumäärän, näille voi olla todella tarvista, ystäväni virnisteli.
- Missähän ne muuttomiehet viipyvät?
- Jos sitä Toyota-haalareihin pukeutunutta pellelaumaa tarkoitat, niin ne alkoivat tehdä jotain remonttia yhteen ruostepesään.
- Ei kait ne nyt jotain saamarin koneremonttia ala tehdä?
- No ei nyt sentään, yhdessä autossa ei kuulemani mukaan pysy takaluukku kiinni ajon aikana.
- Just ja minun muuttotavarat!

Latea nauratti kovasti muuttofirman valintani, joten en saanut häneltä mitään sympatioita mahdollisesti maantielle tippuvista muuttotavaroistani. Katseltuaan hetken huolestunutta ilmettäni Late lohdutteli, että on häneltäkin tippunut Opelista tielle vaikka mitä.

- No mitä esimerkiksi?
- Viimeksi tipahti luottamus.

Portaiden alapäästä alkoi kuulua puhetta ja askeleita, joten Late toivotteli hyvät jatkot ja muistutti, että uusia huonekaluja saa kyllä kaupasta kadonneiden tilalle. Hän livahti paikalta samalla kun ensimmäinen muuttomies kääntyi viimeiselle porrasosuudelle. Samassa hullun ämmän entisen asunnon ovi lävähti auki ja uusi asukas Martta Räkäpää alkoi paasata tuolillaan istuen.

- Vittu mitä kopinaa täällä pidetään aamusta iltaan ja illasta aamuun, minä hankin häädön joka iikalle!
- Mitä? muuttomies kääntyi kärttyistä naista kohti.
- Luuletko olevasi joku joulupukki tuossa asussa, täh?
- Minä?
- Taidat olla sellainen perverssi hiihtäjä, joka haluaa hiihdellä naisten hameiden alle kopisteltuaan ensin portaissa viikko kaupalla.
- Tänne vaan, ei siitä kannata välittää, isopyörä luistaa ja pahasti, puutuin keskusteluun.
- Sinä, sinä, sinä siellä ylhäällä, tulen muistamaan sen hetken ikuisesti kun sinut kannetaan ulos asunnostasi.
- Kuin kuningas mä oisin, trallallallaa, aloin laulaa hoilottaa nuotin vierestä.
- Suu suppuun, tämä ei ole mikään ilotalo!
- Luojan kiitos, ehehee, repesin totaalisesti katsellessani räjähtänyttä pilleriämmää.

Muuttomiearmeija kopsutteli perille asuntooni ja suljin oven väliaikaisesti, jotta Räkäpää tajuaisi vetäytyä taas kuoreensa. Minun ollessa vielä eteisessä, Närä otti vastaan muuttomiehet kauhean kehumisen säestämänä. Papparaisen puheessa vilisi Toyotan eri malleja ja ylistyssanoja siihen malliin, että luulin jo hetken hänen olevan jonkun uskonlahkon saarnamies, jolle opetuslapset tuovat vuorelle Toyotia palkaksi henkisestä hyvinvoinnista. Närän vetäessä henkeä, astelin porukan keskelle suoraan vanhimman muuttomiehen eteen. Kaveri oli sama, joka oli tuonut banaanilaatikot.

- Anteeksi, ei jäänyt nimi mieleen siitä viime kerrasta.
- Kottero, mies tälläsi kouraansa kohti.
- Niin minä olin vähän ikkunasta huomaavinani, vastasin kätellessäni.
- Harry Kottero, mies jatkoi.
- Ai siis sukunimi.
- Ja tässä ovat poikani EeePee, VeePee ja TeePee sekä keikkakuskit Masa ja Pera.

Kättelin loppuviisikon Närän taputtaessa käsiä. Minulla kävi jo hetken mielessä, että mitähän nuo tuumaavat tuosta vanhasta pölisköstä, mutta moiset ajatukset hälvenivät kaikkien alkaessa taputtaa. Sitä läpytystä kuunnellessa ja katsellessa kävi mielessä, että olisi pitänyt vain polttaa kaikki vanhat huonekalut takapihalla roviossa ja muuttaa huonekalukaupan kautta uuteen asuntoon.

- Mitä tuo nyt oli? kysyin läpytysten loputtua.
- Rispektiä, annamme toisillemme rispektiä, Harry vastasi ja alkoi taputtaa uudelleen.

Nyt aloin tosissaan harmitella sitä, että Late ei ollut paikalla. Hän olisi voinut antaa koko porukalle rispektiä koivunimen herralla. Laten kohdalla se ei tarkoittanut nuorta ja norjaa vitsaa, vaan kunnon metristä koivuhalkoa, ellei pitempää ollut tarjolla.

- Mitä, eihän näitä ole numeroitu? Harry jäi tuijottaman banaanilaatikkopinoa.
- Numeroitu, häh?
- Niin numeroitu, sillä meidän hyvämaineinen firma ei kuljeta mitään mitä ei ole numeroitu.
- Mistä minä olisin voinut sellaisen tietää, kukaan ei sanonut mitään numeroimisesta, äimistelin moista juonenkäännettä.
- Sait sen kirjallisena, Harry tuijotti minua silmiin.
- En saanut mitään lappua, en edes kuittia maksamistani banaanilaatikoista.
- Ihan varmasti kirjoitin ohjeet yhden laatikon pohjaan, et vaan ole lukenut niitä. Tässä menee hyvää työaikaa hukkaan, joten korotamme laskun loppusummaa.
- Numeroin nämä muutamassa minuutissa, osoittelin laatikkopinoja.
- Mennään tupakille, on se yhtä tuskaa aina nämä ei-toyotistien muuttohommat, Harry huokaisi korostetusti ja ryhmä poistui parvekkeelle.

Närä levitteli käsiään, sanomatta mitään. Onneksi tussi oli tiskipöydällä, joten numerointi oli tehty muutamassa minuutissa. Minun oli sitä tehdessä vaikea pidätellä perkeleitä, että ihan tuskaa tehdä rahan eteen muuttohommia. Menisivät vittu vaikka syöttämään puluja jos ei rahan eteen tehty työ kelpaa. Lisäksi itse tulevat myöhässä ja kirjoittelevat ohjeet ties minne, jättäen mainitsematta siitä asiakkaalle. Teki mieli kysyä, että ovatko herrat kenties sukua pääministerille, kun eivät muista kertoa asioita ja muistavat sovitut tapaamiset miten haluavat.

- Nuuh, ei ole tussi vielä kuivunut, vedetääs pojat vielä toiset tupakit, Harryn pää käväisi ovenraossa kommentoimassa.
- Vitut tämä mihinkään tartu, tunnustelin sormella tussilla tehtyä numeroa.
- Odotahan kun homma lähtee käyntiin, siitä sen sitten näkee miten tehokasta meillä Toyota-piireissä on, Närä keinahteli saappaissaan.
- Niinköhän noilla autoillakaan pääsee perille saakka?
- Varppina pääsee, ei Toyotaan tule vikaa.
- Mitä nyt saattaa muutama takaisinkutsu tulla matkan aikana, ehehehee.
- Hmph, toisten automerkki sentään pitää huolen omistaan.

Tuo oli totta, sillä Rutinoffin kohdalla asiat olivat jälleen menneet huonompaan suuntaan. Jonkin aikaa homma jo toimikin ihan kivasti, kun Nalle Prötkön firma hoiti asioita. Olin ollut jopa sen avajaisissa jokunen vuosi takaperin. Nyt sieltä ei vastattu enää puhelimeen ja viiteen lähettämääni sähköpostiin sain samanlaisen vastauksen: ”Pidä tunkkisi!” Rutinoffin tunkin kyllä ajattelin pitää tasan niin pitkään kun auto minulla on, se on tehty pataraudasta, toisin kuin nykyiset tinapaperitunkit. Jumissa se kyllä tahtoi olla, rasvasi sitä kuinka tahansa, mutta se onkin jo toinen juttu.

- Nuuh, vähän vielä haiskahtaa, mutta eiköhän me pojat aleta kantaa vätyksen tavaroita autoihin, Harry asteli olohuoneen puolelle.
- Maksava asiakas, minä, osoittelin itseäni.
- Tämä on kuule niin halpa pakettimuutto, etten pitäisi maksukyvystä mitään meteliä. Katselimme lisäksi porukalla autoasi pihalla, voi, voi.
- Ai jaha, no mitä se auto kertoo muka maksukyvystä?
- Kaikki alkaa A:sta eli autosta. Tee vaikutus isolla A:lla, niin kaikki kunnioittavat sinua ja tekemisiäsi.
- Onko tällä joku suora kytkös tähän muuttoon?
- Me emme yleensä sorru muuttamaan rupusakkia, mutta koska Oskari on meidän hyvä ystävä ja olemme hänen kerhonsa jäseniä, niin koimme velvollisuudeksi auttaa häntä.
- Ihanko armosta?
- Kyllä.

Ja minä kun olin luullut, että Luoja armahtaa, Toyota-mies ei. Todellisuudessa minua nauratti niin hitosti, mutta ajattelin ruosteista japanilaista autoa ja pystyin näin pitämään pokkani. Tämä oli kyllä tasan viimeinen kerta kun hankin palveluita jonkun tutun välittämänä hänen tuttavafirmaltaan. Seuraavan kerran heitän tikkaa puhelinluettelon kuihtuneisiin keltaisiin sivuihin ja tilaan palvelut sieltä. Voisihan sitä soitella myös kännykällä sattumanvaraisiin numeroihin ja kysellä oliko vastanneella henkilöllä muuttofirmaa, mutta siinä puuhassa voi tulla eläkeikä äkkiä vastaan ja muutto jäisi tekemättä.

- Eikö näitä ole teipattu? Harry nosti yhtä banaanilaatikkoa.
- Ei, koska ne on helppo kantaa ilmankin.
- Vai niin, no tämä näkyy laskun loppusummassa.

Muuttoporukka pyöri hetken kuin väkkärä ja kohta jokainen lähti portaita alas yksi banaanilaatikko sylissään. Katsoin touhua ja purin hammasta. Mitä vitun hapsenkakkiaisia nämä oikein olivat? Närä puolestaan hymyili kuin vasta vahatun Corollan omistaja.

- Mikä hymyilyttää, ohititko eilen kaasarivikaisen mopon?
- Homma rupesi kulkemaan, autot on pakattu varmaan vartissa.
- Vai vartissa? Veikkaan, että vartin päästä ne eivät ole tulleet vielä edes takaisin ylös.

Olin oikeassa, sillä meni puoli tuntia, ennen kuin muuttomiehet palasivat takaisin hakemaan uusia laatikoita. Myös tällä kertaan jokainen otti mukaan yhden banaanilaatikon. Nyt he palasivat sentään takaisin kohtuullisessa ajassa.

- Minulla on myös huonekaluja, niitäkin saa lastata autoon, kaikki täällä oleva lähtee mukaan.
- Mitä? Harry seisahtui niille sijoilleen.
- Niin, minä muutan tänään, kaikki täällä sisällä oleva lähtee mukaan.
- Kaikki?
- Kaikki lattialla olevat laatikot ja huonekalut. Kiinteästi asennetut, kuten seinät, katto, lattia, parveke, kiinteät kaapistot, vesikalusteet, ikkunat yms. jäävät tänne.
- No nythän tämä meni vaikeaksi, Harry raapi päätään.
- Miten niin meni, minähän tilasin kaksion muuton teiltä.
- Ja pyysit toimittamaan vain muuttolaatikoita, mies tuijotti minua kuin värisokea liikennevaloja.
- Totta, koska suosittelitte itse sitä ja pitäähän tavarat saada laatikoihin.
- Meillä on sellainen periaate, että muutamme vain meidän toimittamiin materiaaleihin pakattuja tavaroita.
- Kysyin suojausmateriaalia huonekaluille, huomautin kiukkuisena.
- Vastasinko?
- Et.
- No siinä vastaus.

Näpelöin jo puhelinta vyöltä soittaakseni Latelle, jotta hän tulisi pieksemään koko sakin jollain pahaa jälkeä aiheuttavalla, kun Närä puuttui keskusteluun. Papparainen alkoi selittää, että minulla on muka niin paljon stressiä vikapesä Rutinoffistani, etten kykene ajattelemaan millään mittarilla mitattuna normaalisti ja yksinkertaisetkin asiat on hän joutunut hoitamaan viime aikoina puolestani. Harryn ja muun porukan ilmeistä päätellen soopa upposi kuin tulikuuma hiilihanko lumihankeen.

- Me teemme tällä kertaa poikkeuksen, Harry katseli minua pitkin nenän vartta.
- Ja se näkyy tietysti laskun loppusummassa, vai?
- Kyllä, mutta lupaan pyöristää tasakympeille.
- Varmaan ylöspäin, mutisin itsekseni.


Rutinoffin kuski





© Rauno Vääräniemi