Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

14.2.2010

Asuntonäytölle


Loppuvuosi ja uuden vuoden alku meni aika ankeissa merkeissä, sillä hullun ämmän asuntoon muutti todellinen pilleripurkkien kolistelija. Sellainen vanhempi nainen, joka istui päivät omassa eteisessä rapunovi auki, naapureita kytäten. Jos parkkipaikalla joku sattui peruuttamaan autoa normaalia pitemmälle tai pitämään auton käynnissä kun putsasi laseja, tuo kestoriesa soitti poliisit paikalle. Laskin eräälläkin viikolla poliisien käyneen pihassamme kuusikymmentä kertaa, aina sen pilleripalleron soittamana. Ainoat jotka tuosta naapurista pitivät, olivat pedantit Dasse ja Mirka Nassun. Mm. Ping Pong sai muutaman kerran roskapussinsa takaisin, koska roskien seasta oli löytynyt muutama riisinjyvä. Pilleristin mielestä ruoka tulee laittaa kompostiin, ei sekajätteeseen.

Olin pari kertaa aloittanut keskustelun sen hullun kanssa, mutta toisella kertaa kahjo eukko uhkasi hakea lähestymiskiellon, jos vielä jatkan hänen häiriköimistä. Taloyhtiön kokouksesta ei tullut mitään, koska nainen huusi kokoajan niin kovaa, ettei mitään asiaa saatu käsiteltyä ja puolet sai kuulovaurion. Nalle-koiran omistajat joutuivat viemään koiransa maalle ja etsivät nyt kuumeisesti jostain omakotitaloa, vaikka sitten ylihintaistakin, kunhan saavat pitää rakkaan paskatykkinsä vierellään ja jatkaa koiraharrastusta kotonaan.

Närä oli muuttanut jo aikaa sitten uuteen asuinpaikkaan hullun ämmän ja Ramben naapuriin. Myös Romu-Reiska oli puhunut muuttamisesta. Nyt Reiska asui naapurissa vuokratalossa ja kertoi saaneensa niin ison diilin, että aikoo muuttaa asumisoikeusasuntoon, se kun olisi melkein kun omassa asuisi. Olin itsekin alkanut katsella uutta asuntoa, mutta toiveitteni mukaisia oli kovin vähän tarjolla. Muutamaa olin käynyt jo katsomassa, mutta niiden etäisyys tuttavapiiristäni jätti kaupat syntymättä.

Yöllä oli taas tullut reippaasti lunta, joten päätin lähteä kaivelemaan Rutinoffin hangesta. Ikkunasta vilkaistuani, totesin Lepo-Laten olevan täsmälleen samoissa puuhissa. Koska tänään oli sunnuntai, oli suurin osa autoista vielä valkoisen lumivaipan alla. Kiskoin siis pipon korville ja suuntasin rappuun. Tuskin kerkesin laittaa ovea kiinni, kun uuden naapurin ovi ponnahti auki ja paljasti puujakkaralla istuvan pilleripurkin kolistelijan. Samassa minulta pääsi aivastus ja hyvä, ettei räkä lentänyt rinnuksille. Otin nenäliinan ja niistin kuuluvasti.

- Ei pidä mekkaloida rapussa, riesa narisi.
- Pää on räkää täynnä, ei mahda mitään.
- Vai niin, tämä tuleekin teille kalliiksi, oikeudessa tavataan!
- Miten niin, eikö täällä saa edes räkäpäätä niistää, häh?
- Vai räkäpäätä niistää? Olette myös väkivaltainen, minähän arvasin heti kun teidät näin.
- Ei voi olla totta, parahdin.
- Kyllä on, haaste tulee, jotain kautta, naapurini narisi ja vetäisi ovensa kiinni.

Vasta tässä vaiheessa huomasin mitä ovessa luki, siinä oli nimi Räkäpää. Tämä oli ensimmäinen kerta kun pääsin näkemään oven etupuolelle, se kun oli aina auki kun joku edes ajatteli astua rappuun. Tämä pelasti päiväni, sillä jos sukunimi on Räkäpää, niin eipä sitä paljon voi vaatia teoiltakaan. Harpoin suu hymyssä pihalle, jossa Late heilutteli lumiharjaa Astran katolla.

- Katohan koiraa, talviuniltako heräsit? Late kääntyi katsomaan minua.
- Talvi on ollut niin kylmä, että unetkin jäätyvät, heitin takaisin.
- Saat kyydin jonnekin, tuo tuskin liikkuu mihinkään ennen kesää, Late viittoili Rutinoffiani.
- Liikkuu toki, olen ajanut sillä vähintään kerran viikossa. Entä oma autosi?
- Ravistaa ja nykii omituisesti kylmällä ilmalla.
- Jos se on valmistettu vanhoista Wartburgien osista ja se vain sekoittaa bensaa mennessään?
- En tiedä, vituttaa…
- No mikä nyt?
- Opelin urpot luulevat minun keräävän jätepaperia, voi vittu!
- Jaa, no keräätkö?
- En!

Tämän jälkeen Late selvitti, että viimeisimmän huoltokäynnin jälkeen hän alkoi saada joka päivä kuusi paksua kirjekuorta, joissa oli kysely miten tyytyväinen hän on autoonsa ja saamaansa palveluun. Jokaisessa kuoressa oli täsmälleen sama kaksikymmentäkuusisivuinen kyselylomake ja ruotsinkielinen käyttöohje.

- Ruotsinkielinen? ihmettelin.
- Sekin vielä, vittu, en osaa sanaakaan ruotsia.
- Oletko kokeillut peruuttaa niiden tulemista?
- Olen soittanut, laulanut, meilannut, faksannut, uhkaillut, tekstiviestittänyt ja käynyt paikan päällä karjumassa. Mikään ei auta, vika on postitusjärjestelmässä ja se on tietokone.

Kyllä minua vähän harmitti ystäväni puolesta, mutta vain vähän, sillä kyllähän korvikeauton ostaja teki aina tietoisen valinnan tyytyessään moiseen korvikkeeseen, kun kerran tarjolla olisi alkuperäinen Rutinoff, jonka edustaja ei kysele perään miten auto on toiminut. Edustajan ainoa tahto on päästä eroon koko merkistä, mutta sehän ei Rutinoffin tehtaan sopimusten mukaan onnistu edes kuolemantapauksessa, eli perikunta kärsikööt edesmenneen mokailuista korkojen kanssa.

- Puhelimes soi, Late ilmoitti äkkiä.
- Oho, pitää varmaan vastata. Rutinoffin kuskin puhelimessa ihan ite, vastasin puheluun.
- Närä täällä terve.
- Mistä soitat? Ovatko vanhainkodeissa jo puhelimet?
- Kiinteistövälittäjän puhelimesta, antoi sen lainaksi. On muuten hyvät tissit, Närä sipisi lopun.
- Niin?
- Tule tänne, täällä on samassa taloyhtiössä näyttö, ihan hullun ämmän ja Ramben seinänaapurissa. Otin kyltin pois pihalta, niin ei tule turhia ostajia, tule heti.

Tämä tuli kovin äkkiä ja autokin oli vielä ainakin kymmensenttisen lumikinoksen sisällä eikä se ollut kytkettynä tolppaan. Vilkaisin Latea ja tämä nyökytteli päätään ja totesi, ettei hänellä ole koko päivänä mitään tekemistä, ellei niiden kirjeiden repimistä lasketa tekemiseksi. Koska kyyti näytti järjestyvän, lupasin Närälle olevani siellä puolessa tunnissa. Hän lupasi tehdä sillä välin asunnossa tarkat tutkimukset, jotka tosin itse epäilin juuttuvat kiinteistönvälittäjän rintojen korkeudelle.

- Mennäänkö? Late kysyi lopetettuani puhelun.
- Mennään vaan, neuvon tien.

Kohta olimme Astrassa nassut kohti asuntonäyttöä. Ooppeli tuntui ainakin takapuolituntumalta toimivat ihan kiitettävästi, kun pakkasta oli vain pari astetta. Ajokeli oli muuten ihan perseestä, lunta pöllysi ja autoilijat matelivat reilusti alle nopeusrajoitusten. Pysähdyimme Herttoniemessä valoihin punaisen Nissan Sunnyn taakse. Nissania ajava vanhempi herra nousi valoissa autosta ja alkoi harjailla lumia pois sen katolta. Aurinkoisen katolla oli varmaan kolmenkymmenen sentin paksuinen lumikökkö. Oli aika käsittämätöntä, ettei se ollut tippunut jo aikaisemmin. Late ei jaksanut olla kovin pitkään hiljaa, vaan painoi ikkunan alas ja kurottautui karjumaan:

- Mitä vittua sä duunaat pelle?
- Siivoan lumia, tuli papparaisen kipakka vastaus.
- Siivoa ittesi vittuun siitä edestä!
- Siivoilen lumia, kuten sanoin, papparainen toisti ja jatkoi harjan verkkaista heiluttamista.

Viimeinen niitti Latelle oli se, että emme päässeet pakittamaan taakse tunkeneen Volvon vuoksi ja lumimies pyyhki osan lumista suoraan Laten Astran keulaan. Lihaskimppu ponkaisi ulos autosta ja suoraan papparaisen auton rattiin. Ennen kuin kukaan kerkesi tehdä mitään, Late kaasutti Sunnya kuin viimeistä päivää. Hän ohjasi sen risteyksestä oikealle, lumivallin läpi osittain jalkakäytävälle. Valli oli sen verran korkea, että etuvetoinen nipponinrauta jäi siihen kiinni.

- Siinä avaimet, Late huusi ja heitti avaimet niin lujaa kuin jaksoi papparaisen pään yli nelikaistaisen tien keskiosan kinokseen.
- Mi-mi-mitä? papparainen jäi änkyttämään lumiharja kädessään meidän poistuessa paikalta.
- Millainen oli ajotuntuma? kysyin päästyämme Itäväylälle.
- Missä?
- Nissanissa.
- Sellainen keitetyn nuudelin omainen, ehkä hieman ylikypsän tuntuinen, venyvä ja viipyilevä, aavistuksen verran käryinen.
- Menivätkö siinä samalla terveiset myös muille Nissan-kuskeille?
- Meni, vittu samaa sakkia kaikki.

Kyllä minuakin tympäisi tuollaiset lumikinoksilla ajelevat idiootit. Tiedä koska sellaisen takana ajaessa saa jäävuoren kokoisen lumikuorman Rutinoffin herkän konepellin päälle. Pahimmassa tapauksessa koko rakas auto hyytyy siihen ja joku tuuttaa vielä autollaan perään.

- Vittu, hiihtämällä oltaisiin jo perillä, Late tuskaili kehä ykkösellä Kontulan kohdalla.

Kehää pitkin mateli kaksi pikkuautoa, tukkien tehokkaasti molemmat kaistat. Kummankin nopeus oli neljäkymmentä kilometriä tunnissa, eli Rutinoffin kelvollinen matkanopeus. Itse pidin sitä erittäin rauhoittavana matkantekonopeutena, mutta Late poltti taas päreensä. Vaikka lihaskimppu soitti torvea kuin heikkopäinen, emme päässeet kaksikosta eroon ennen Lahdentien ramppia, ne kun jatkoivat matkaa kehää pitkin. Viimein tie oli auki ja Astran nopeusmittarissa oli pian reipas satanen. Tie oli onneksi aurattu, joten ylimääräiset kinokset eivät hidastaneet matkantekoa. Livakan loppumatkan ansiosta olimme perillä suurin piirtein siihen aikaan mitä olin Närälle luvannut.

- Helvetti, nuokin Foortit pilaavat epäluotettavien saksalaisautojen maineen, Late kiroili sompaillessaan Astraa Ford Mondeon taakse tienvarsiparkkiin.
- Älä?
- Jep, niiden laatu on kuulemma parantunut. Astraa ei kehuta enää kuin Esson baareissa, kele!
- Esson, eihän niitä ole enää edes olemassa, ainakaan Suomessa.
- Näin juuri, vittu, kehu tässä pelisi kun ei ole kehumisen aihetta.
- Eikö Astrasta ole tulossa uusi malli tai ties vaikka jo olisi tullutkin? jäin miettimään esittelyajankohtaa.
- On se esitelty jo, tiedä sitten milloin niitä saa kaupasta.

Olin nähnyt uudesta Astrasta kuvia ja lukenut sen teknisiä tietoja. Olin mielissäni siitä, että nykyisin autojen moottorikoot alkavat lähestyä rakkaan Rutinoffini 1.1 litran isolohkoa. Rutinoffin tehtailla on tajuttu jo aikojen alussa se, mitä nyt isot autotehtaat tekevät, eli pieni on kaunista litratilavuudessa ja silläkin kerkeää. Olisivat vaan heti tehneet hyvä pienen moottorin, niin ei tarvitsisi kokeilla auton keulalle erikokoisia moottoreita, siis vuosikymmenien ajan. Kyllähän tuollainen maksaa ja tappiota tulee, kun noinkin yksinkertaisen asian tiimoilta tehdään miljoonia harjoituskappaleita.

- Täällä on joku helvetin ovikoodi, Late murisi ovella.
- No helvetti, Närä on ollut näköjään perusteellinen, kiroilin kiinni olevaa ovea.

Otin puhelimen esille ja soitin vauhtipapalle, joka sipisi ovikoodin minulle. Ei voinut sitä kuulemma ääneen sanoa, sillä välittäjä oli jättänyt oven raolleen esittelyn ajaksi. Olin juuri käsi ovenkahvalla, kun paikalle singahti jostain nurkan takaa hengästynyt nuoripari. Kummallakin oli niin pitkät hiukset, että en meinannut ensin erottaa, kumpi niistä on mies.

- Puuh, tultiin asuntonäytölle, eikös tämä ole C34?
- En tiedä, en ole katsellut numeroita sillä silmällä, vastasin nopeasti.
- Hei, on se tämä, toinen karvaturri huuteli nimitaulun edessä.
- Voi kulta, tämä on se meidän uusi asunto.
- Kummalla noista se kulli on? Late kysyi, kun marssimme portaita pitkin kerrokseen numero kaksi.

Kerkesimme juuri ja juuri ovelle ennen karvaturreja. Närän naama muuttui todella happamaksi, kun hän näki toiset näytölle tulevat. Hän oli todella pettyneen näköinen. Kiinteistövälittäjä sen sijaan pinkaisi paikalle neiti aurinkoisena. Hetkessä olimme saaneet asuntoa koskevat paperit käteemme, myös Late, vaikka tämä ilmoitti, ettei varmaan muuta näin kauas.

- Mitä vikaa tässä sijainnissa on? välittäjä uteli.
- Vai mitä vikaa? Auto piti tankata kaksi kertaa, kerran vaihdettiin uudet renkaat, kolmesti leimattiin passi. Eikö tuossa nyt ole tarpeeksi syitä miksi en muuta tänne?
- Oh, olette siis jostain Etelä-Euroopasta?
- Helsingistä.
- Vain niin. No, oletteko harkinneet diesel Mondeon hankkimista, kulutus on pieni, ei tarvitse tankata tuolla matkalla kertaakaan ja on suorituskykyinen. Ai anteeksi, unohdin esitellä itseni, olen Minna Näkgäri, välittäjä tarjosi kättään Latelle.
- Late.
- Rutinoffin kuski.
- Rasmus Turri, mieskarvaturri ilmoitti nimensä.
- Kultapiisku Turri, naispuoleinen turjake nimesi itsensä.

Seuraavaksi saimme kuulla perustavaa laatua olevan palopuheen siitä miten nyt on myynnissä erikoislaatuinen asunto ja kuinka sen sijainti on hyvä ja miten helposti täältä pääsee bussilla Helsinkiin. Välittäjä oli niin kovassa vauhdissa, etteivät edes Laten heittämät välikommentit bussien moottoriremonteista ja kaduilla vapaana liikkuvista jääkarhuista pysäyttäneet sanatulvaa. Ymmärsinhän minä Latea, sillä eihän epäluotettavalla Ooppelilla voinut näin kauas muuttaa, ellei ole Opel-huollon omistaja tai lottovoittaja.

- Hitsaile sinä vaan Mondeosi ovia, Late tuhahti lopulta ja paineli vessaan.

Äänistä päätellen siellä mentiin heti asiaan, eli kyseessä oli niin sanottu täysi-istunto. Nuoripari katseli neniänsä nyrpistellen toisiaan, tuo ei todellakaan näyttänyt miellyttävän heitä. Välittäjä kiinnitti heidän huomion muualle raahaamalla kaksikon ihastelemaan lasitettua parveketta. Hipsin Närän kanssa heidän perässä kuuntelemaan mitä välittäjä siitä kertoo. Aika pian kävi selväksi, että nuoripari halusi tehdä asunnosta tarjouksen, vaikka esimerkiksi vessa ja saunatilat olivat vielä kokonaan näkemättä Laten linnoittautumisen vuoksi.

- Sun pitää ostaa tämä, Närä sipisi.
- Miksi?
- Täällä on kaksi makuuhuonetta.
- Ja yksi minä.
- Voin täyttää tuon toisen Toyota-kerhoni kerhomateriaalilla. Sinulla olisi siihen vapaa pääsy.
- Siis mitä?
- Asun kaksiossa, ei sinne mahdu kovin paljon kerhomateriaalia.
- Hanki pienempi kerho.
- Miten niin pienempi?
- Esimerkiksi yhden henkilön kerhon jäsenmateriaali säilyy varmaan yhdessä kirjekuoressa piirongin laatikossa.

Siitähän papparainen pillastui, sillä Toyotan omistajia oli Suomessa niin paljon, ettei niitä saanut sovitettua mihinkään piirongin laatikkoon, edes pienillä kirjaimilla.

- Voisin ottaa tuon pienemmän makkarin, on lähempänä ovea, Närä jatkoi suunnitteluaan.
- Et nyt vaan voi, usko jo jäärä!
- Mihin muka tarvit kahta makkaria, mihin?
- Teen siitä työhuoneen. Tulee uni paremmin, kun ei tarvitse töiden vierellä nukkua.
- Pöljä, ethän sinä ole koskaan tehnyt mitään töitä!


Rutinoffin kuski










© Rauno Vääräniemi