Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

13.9.2009

Laserati


- Vaikka olisin rutiköyhä, laatuun satsaisin ja Corollan ostaisin, mä haluan vaan, kunnon Toyota-voimaa. Sä et köyhä, kipee oo, kun kyytiin pääset Corollan, Carinan tai Avensiksen. Mä tahdon kadota massaan, tahdon harmaan Toyotan, tahdon tuulipuvun ja Toyotan…
- Helvetin rentouttava loma! Karjaisin, herättyäni jo ties kuinka monennen kerran Toyota-käävän aamuisiin sanoitushoilauksiin.
- Hys, vaippa hiljaa, sanat pitää saada sopimaan säveleen, Närä heilutteli sormea kuin päiväkodin täti.
- Työnnä kuule ne molemmat vaikka ahteriisi, ei kiinnosta! jatkoin tiukan kiukkuista linjaa ja tekaisin mojovan aamukonjakin lieventämään aamuvitutusta.

Konjakkia maistellen ja veden lämpenemistä vedenkeittimessä odotellessa jäin kuuntelemaan outoa ääntä. Kuulosti ihan siltä, kuin joku olisi kurlannut meidän vessassa. Vilkaisin ympärille huoneessa, eikä siellä ollut mitään joka olisi kertonut ylimääräisistä vieraista. Joku siellä kuitenkin oli, sillä kohta kuului vessan vetäminen ja heti perään mentiin suihkuun.

- Närä, onko meillä vieraita?
- Hmph, sinusta en tiedä, mutta minulla on.
- Hienoa, eikö siitä olisi voinut mainita myös minulle.
- Mainitsen nyt. Pasi tuli yöllä takaisin, sillä hän oli nähnyt pahaa unta ja halusi nukkua jossain missä on muita.
- Eikö Kauko Suomen Keravalta olisi käynyt siihen tarkoitukseen?
- Kaukolla oli kuulemma huonon päivän jälkeen myös huono yö.

Sain nauttia konjakki – purkkinuudeliaamiaiseni rauhassa, sillä Pasi läträsi veden kanssa ainakin viisitoista minuuttia. Syy siihen lotraamiseen valkeni, kun mies asteli luoksemme keltainen kumiankka kädessään. Hän oli kuulemma ollut ankan kanssa trooppisessa japanilaisessa myrskyssä, jossa vettä tuli päälle kuin ämpäristä. En todellakaan enää kysynyt siitä ämpäristä, sillä johonkin se on raja vedettävä uteliaisuuden suhteen, varsinkin kun kyse on Pasi Kuikasta ja hänen tekemisistään.

- Mitä Pasi palikka, mitä meinaat tänään tehdä, pakkaatko koko päivän? heitin toivorikkaan kysymyksen.
- Pakkasin jo, kiitos kysymästä Rutinoffin kuski.
- Sinun varmaan kannattaisi käydä ihan yksin tutustumassa kaupunkiin, sillä tavalla siihen pääsee kuulemma parhaiten sisälle.
- Tulen teidän mukaan, pidän teidän seurasta, olette minulle kuin yhtä suurta perhettä kun äiti ei ole täällä. Äidin mukaan perheeseen ei saa ottaa ulkopuolisia jäseniä, mutta teen sen vain näin reissussa kun olen matkalla ilman äitiä ja äiti ei tiedä asiasta mitään.
- Onko sinulla Pasi isää?
- Oli minulla kerran, mutta kahden päivän jälkeen se lähti, eikä ole perään soitellut.
- Köh, köh, miten niin kaksi päivää, mitä tuolla tarkoitit?
- Äiti sanoi perjantai-iltana, että tässä Pasi sinulle isä ja maanantaiaamuna äiti sanoi, että olen isätön.

Asiasta tarkemmin keskusteltuamme, saimme tietää, että Pasilla oli ollut isä vain muutama vuosi sitten. Pasi oli innostunut isästään niin, että oli päättänyt huoltaa hänen italialaisen autoylpeyden Maseratin viimeisen päälle kuntoon Pasin äidin autotallissa. Huollon aikana pihassa oli poikennut Pasin yksi kaveri Ladallaan ja jostain kumman syystä autojen osia oli päässyt sekoittumaan keskenään. Lopputuloksena ollut Laserati ei Pasin päättelyjen mukaan ollutkaan ehkä toivotunlainen, vaikka oli se hänen mukaansa ihan hyvin kiihtynyt kahdeksaankymppiin saakka eikä Ladan konepelti nyt niin huonosti ollut istunut Maseratin keulaan, kuin sitä voisi äkkinäinen luulla.

- Ehkä siinä oli kyse niistä etupenkkien niskatuista, Pasi arveli.
- Mitä niistä? utelin lisää.
- No, kun Ladassa ei niissä ollut niskatukia ja siinä Maseratissa alun perin oli.
- Olisiko se kahden päivän isäsi muka ollut niin tarkka, köh, köh? yritin pitää pokan rykimällä.
- Onhan se äidinkin mukaan aika pieni mahdollisuus, mutta se voisi olla yksi syy.
- Kuka sille sen Laserati nimen antoi?
- Minä ja minun kaveri, me maalattiin se taidokkaasti takaluukkuun. Ne alkuperäiset merkit me revittiin kyllä pois, ettei tule väärinkäsityksiä.
- Jep, siis ihan maalasitte?
- Joo, isolla pensselillä, näkyy kauemmaksi, Pasi oikein hehkutti.

Jopa Närän pokka petti totaalisesti ja vanhus ilmoitti menevänsä paskalle. Vessasta kuului oven sulkeutumisen jälkeen aivan tolkuton räkätys, josta paskahätä oli kyllä yhtä kaukana kuin ajo-ominaisuudet Avensiksesta. Pasikin hieman ihmetteli, että miksi Närä nauraa kakatessaan, mutta arveli heti perään papparaisen varmaan painelleen vessanpytyn hassuja nappeja, joiden vesisuihkut kuulemma kutittivat myös Pasia itseään. Minä en sanonut tuohon mitään, otin vain toisen konjakin.

- Oliko jäykkä kakka? Piruilin Närälle hänen palattua vessasta.
- Soitin yhteen Toyota-vitsinumeroon, nauratti kovasti yksi Skoda-vitsin, papparainen vastasi täysin pokerinaamalla.
- Minäkin haluan tietää, kerro, kerro, Pasi alkoi kinuta.
- Skoda on ikisinkun auto, sillä ei saa naista vaikka haluaisi, heheheheee, Närä teko nauroi.
- Äidilläkin oli kerran Skoda ja minä olen poikamies, Pasi vakavoitui.
- Voi Pasi, Pasi, maiseesi on siis ikuisesti mennyttä, pyörittelin päätä osaa ottavan näköisenä.

Pääsin itsekin vihdoin ja viimein suihkuun, vaikka se tänään venähti vähän myöhemmälle. Suihkuni aikana huoneeseen olivat ilmestyneet sekä Rambe, että Kauko Suomen Keravalta, jolla tavalla hän aina esitteli itsensä. Se kuulemma antoi varsinkin ulkomailla paremman säväyksen kuin pelkkä Kauko ilman sukunimeä tai sukunimen kanssa. Säväyttihän se varmasti, sillä kuka nyt Keravan ulkopuolella juuri tietää missä se on, ellei joudu vaikka työmatkojensa vuoksi ajamaan sen halki.

- Lähdette siis huomenna, puolenpäivän aikaa, vai? utelin Kaukolta pukeutuessani.
- Puuh, täällä on aika kuuma. Kyllä me lähdetään huomenna, vaikka kohtahan minun pitää tulla tänne takaisin, voi yhden jos toisenkin kerran, puuh, mies puuskutti kuin vanha Starlet ylämäessä.

Tuota enempää Kaukosta ei saanutkaan irti, sillä mies vaikutti tosiaan olevan totaalisen loppu hermojensa puolesta. Pasi on nähtävästi äkkinäiselle ja varsinkin vähän hermoheikolle aika vaarallista seuraa. Muu porukka vaati jo aamusumppeja, joten kiirehdin omia aamutoimia. Kyselin samalla tyyppien toiveita päivän suhteen, mutta kenelläkään ei ollut mitään erikoista toivetta. Katsoin nopeasti Tokion raideliikennekarttaa ja totesin, ettemme olleet vielä ajaneet junalla kokonaan keskusta-alueita kiertävää junarataa. Tein samassa päätöksen käydä ajamassa rata kertaalleen ympäri ja pysähtyä jossain ennen käymättömässä kaupunginosassa.

- Kahvia perkele ja sassiin, Rambe mölysi eteisessä.
- Mennään, mennään, älä hätääsi tukehdu, murahdin takaisin.

Pääsimme viimein liikkeelle ja poistuimme hotellin ala-aulaan. Siellä minä muistin yhden asian ja kurvasimme respan kautta. Kysyin limusiinibussin lippuja ja meidät ohjattiin laukkutyttöjen ja -poikien tiskille, josta saimme varata huomiseen bussiin liput. Hieman yllättäen Rambe maksoi kaikkien liput, ihan vain kuulemma vittuillakseen meille muille köyhille, hänellä kun olivat bisnekset menneet siihen malliin, että oli myynyt sukat jopa jaloistaan. Samapa tuo minulle, jos toinen on olevinaan rikas, niin olkoon sitten. Lähdimme lippujen oston jälkeen vesisateessa kohti Hamamatsuchon juna-asemaa. Muistelin ihan sen vieressä olleen yhden kahvilan, jossa emme olleet vielä piipahtaneet. Muistin oikein ja tälläydyimme koko porukka sisälle sinne. Olimme jokainen jo sen verran märkiä, että hetkellinen kuivattelu jossain teki todella terää. Pasilla oli kyllä ollut lähtiessä sateensuoja mukana, mutta Rambe oli ottanut sen pois ja vääntänyt sananmukaisesti solmuun. Ramben mukaan vain tuhkaluukkutuhnerot suojaavat kampauksiaan sateensuojan kaltaisilla höpötyksillä.

- Kahvia koko porukalle, eikä pihtailla sitten kerman kanssa, Rambe kuulutti kahvilan tiskin äärellä.
- Viisi kahvia kermalla, käänsin mökellyksen englanniksi.
- Ja jäätelöä, Pasi tahtoo jätskiä, Pasi kilkatti kuin kolmivuotias.
- Ja yksi jäätelö, lisäsin tilaukseen.
- Mitä sorttia? myyjä uteli.
- Laita jotain mikä ei maistu hyvältä, ihan mitä vaan.

En ottanut kuuleviin korviin Pasin pyyntöä saada jäätelöannos kolmesta eri lajista ja päälle vielä minttukarkkirouhetta ja suklaahippusia sekä kookoshiutaleita kerroksittain. Katselin sen sijaan tyytyväisenä, kun myyjä kauhoi kulhoon kaksi palloa todella äklön näköistä vihreätä jäätelöä. Se näytti aivan yhtä herkulliselta kuin pihanurmikko, joka oli kaavittu ruohonleikkurista.

- Räkäpallot perkele, hähähää, Pasi piipero syö räkäpalloja, hähähää, Rambe kuittasi huomattuaan jäätelöannoksen.
- Jätskiä se on, olet vain kateellinen, hintelö vastasi poskilihas nykien.

Saimme kahvit ja jäätelön kahdella tarjottimella ja menimme niiden kanssa istumaan ikkunapöytään. Kahvi oli tuttua tymäkkää tavaraa, josta Kauko ei saanut alas kuin pari suullista. Jäätelön kanssa meinasi käydä ihan samoin, sillä Pasin mukaan jäätelö maistui vihreältä teeltä, eikä hän pitänyt vihreän teen mausta. Maistelin itsekin jäätelöä, eikä se minusta maistunut oikein miltään, suorastaan mauton makukokemus. Jäätelö teki kuitenkin kauppansa Pasille, tosin vasta sen jälkeen kun Rambe kertoi hierovansa sen hintelön naamaan ulkoisesti, elleivät ne räkäklöntit katoa suuhun. Aamukahvien jälkeen poistuimme takaisin sateeseen.

- Hähähää, löytäjä saa pitää, Rambe räkätti ulko-oven ulkopuolella ja kahmaisi telineestä kaikki sateensuojat mukaansa.
- Hei, joku voi tarvita noita, Kauko huomautti.
- Sopii tulla penäämään ihan henkilökohtaisesti, hähähää, ihan henkilökohtaisesti, hähähää, hinausautojätti räkätti takaisin.

Ei Rambe niitä pitkään kanniskellut mukana, vaan vippasi koko kasan ohitse ajavan avolavakuormurin lavalle. Kahvilan ovella meidän perään katseli joku hämmästyneen oloinen pukumies, mutta kukaan ei tullut huomauttamaan asiasta, mikä oli varmaan terveellisin vaihtoehto. Kahvilasta oli onneksi vain hyvin lyhyt matka juna-asemalle, vain tien yli ja olimme sateensuojassa katon alla. Nousimme jo tutuksi tulleeseen junaan Uenon suuntaan. Olin tehnyt itsevaltaisen päätöksen mennä käymään Ikebukurossa, sillä siellä olisi jonkun oppaan mukaan maailman suurin tavaratalo Seibu. Kyseinen tavaratalo löytyi helposti kylttien avulla. Nousimme sitä kerros kerrokselta ylöspäin, alkaen alakerran herkkuosastoista. Aikaa meni ihan kiitettävästi, sillä Närä halusi tutkailla kaikenmaailman kenkäosastot ja Pasi halusi kokeilla kuivamustekynäosastolla melkein jokaisen kynämallin. Hän vei kuulemma tuliaisiksi aina kyniä, sillä äiti ei pitänyt mistään mainoskrääsästä. Tavaratalon koko oli aivan valtava, korkeimmillaan kaksitoista kerrosta ja kolme eri osiota. Pitkällisen vaeltelemisen jälkeen olimme ravintolakerroksessa, jossa Rambe huomasi kivetyksin ympäröidyn tekolammikon.

- Hähähää, tuonen kun heittäisi kepillisen, niin johan tulisi fiinit fiilikset, hähähää.
- Ihania kukkasia, Pasi huokaisi.
- Minä lähden ainakin katsomaan ruokapaikkaa, ilmoitin muulle poppoolle.
- Apus, minä valitsen, Närä ilmoitti.

Olin kuulemma kävelyttänyt häntä ties minkälaisiin ruokapaikkoihin ja tämä oli hänelle ihan yhtä tärkeä matka, joten nyt olisi papparaisen vuoro valita jotain todella sellaista, mitä vain oikea Toyota-kuski voi syödä. Lupasin hänelle tämän kunnian, sillä ehdolla, että ruokailemme tässä tavaratalossa olevassa ruokapaikassa. Se sopi vauhtivaarille, joten pian marssimme hänen perässään kohti ravintolatarjontaa.

- Tänne, tämä paikka suorastaan huokuu Toyota-ylivoimaa, papparainen ilmoitti lopulta ja johdatti meidät erääseen hiljaiseen ravintolaan.

Saimme eteemme menut ja valitsin siitä lounastarjouksen, kuten myös kaikki muut tekivät, sillä siihen kuului alkukeitto, salaatti, pääruoka ja jälkiruoaksi kahvi. Kahvista oli välillä joutunut maksamaa ylimääräistä lounaan yhteydessä, joten tämä samaan hintaan kuuluminen oli positiivinen seikka ainakin minulle.

- No Kauko, mitä pidät Japanista? tiedustelin Keravan kollilta.
- Puuh, en osaa sanoa, he-hermo on ihan loppu, mies puuskutti ja vilkuili Pasia alta kulmien.
- Entä Pasi, onko viikko ollut antoisa?
- Hähähää, minä poika se olen saanut geishaa siihen malliin, ettei sitä äkkiväärä räkänokka edes arvaa, Rambe räkätti väliin.
- Minä olen ollut täällä onnellinen. Olen saanut tavata tuttuja, siis teitä ja kertoa minun omista tekemisistä ja olen minä myös kuullut paljon japania ja oppinut siellä huoltokurssilla paremmaksi huoltoneuvojaksi, vaikka äiti ne neuvot kuitenkin aina antaa minun töissä, Pasi kertoili.
- Entä Romu-Reiska, eikö hän tee myös jotain huolto-ohjeita ja tiedotteita sinulle? utelin erästä mieleen tullutta asiaa.
- Reiska on tosi ammattimies, se korjasi aikoinaan äidin Mazdan pelkällä rautalangalla, voitteko kuvitella?
- Voimme! sanoimme Närän kanssa yhteen ääneen.
- Äiti ajoi sillä monta sataa metriä, ennen kuin se hajosi uudelleen, Pasi jatkoi tapahtuneen informoimista.

Ruoka tuli nopeasti, sillä minusta vaikutti siltä, että se lämmitettiin mikrossa. Keitto tarjottiin kahvikupista ja Rambe hörppäsi sen yhdellä hörpyllä suuhunsa, muiden tyytyessä lusikoimaan sitä. Muu ruoka oli sydämenmuotoisilla pikkulautasilla, jotka herkistivät Ramben muistelemaan ensimmäistä panoaan hinausauton kopissa, oli ollut kuulemma niin rehevä neito, ettei meinannut kahdet läskit sopia samaan hyttiin.

- Hähähää, vähän piti ovea raottaa, hähähää, partasuu jätti räkätti.
- Närä hei, mikäs tämän paikan nimi oli? käännyin papparaisen puoleen.
- Ööh, tuota…se oli joku vaikea japanilainen, hän mutisi päätään raapien.
- Okei, antaa olla jos muisti ei enää pelaa.

Ruoan jälkeen tarjoilija toi kiitettävän nopeasti meille kaikille isot mukilliset kahvia, joka kruunasi tämän maittavan, joskin aika pienen aterian. Taitaa tosiaankin pitää paikkansa se lausahdus, että aasialaiset tekevät päivän töitä palkkanaan vain kupillinen riisiä. Ilmankos ne japsiautot ovat niin heppoisia tekeleitä esimerkiksi omaan Rutinoffiin verrattuna, jonka on kait kasannut vanha tukevajalkainen bulgarialainen maatuska. Ruokailun jälkeen oli laskun maksun vuoro, jossa Närä yllätti jälleen, sillä hän maksoi mukisematta kaikkien sapuskat.

- Närä hei, sanoit tämän paikan olevan oikea Toyota-kuskin ruokapaikka, huomautin hänelle ravintolan ulkopuolella.
- Niin olikin, vai oliko ruoassa valittamista, häh?
- Ei mitään valittamista, mutta ravintolan nimi sattuu vain olemaan Edelweiss, ehehehee.
- Täh? Närä kääntyi katsomaan osoittamaani nimikylttiä.
- Eikös tuollainen nimi viittaa ennemmin Keski-Eurooppaan, jonnekin Wartburgien ja Mersujen tienoille, ehehehee, sala-Mersustelija, ehehehee, repeilin.
- Ei muuten pidä paikkaansa. Me olemme Japanissa ja kaikki täällä on japanilaista, että tiedät!
- No just joo, tuolla periaatteella kaikki kiinalaiset autot ovat täällä japanilaisia.
- Ai niin, no ruokaa se ainakin koskee, papparainen piti päänsä asian suhteen.
- Sala-Merustelija, kuiskasin kuitenkin vielä hiljaa ja olin saada nyrkistä.

Ruokailun jälkeen poistuimme Seibusta, tarkoituksena käydä vähän jaloittelemassa tokiolaisessa pakokaasupilvessä. Ulkona satoi yhä, mutta onneksi nyt vähän vähemmän mitä ihan aamusta. Jalkakäytävää pitkin kävellessä silmiini sattui harvinaisen näköinen, mutta tutulla nimikyltillä varustettu auto, nimittäin Nissan Sunny. Se näytti olevan joku Super Saloon malli takaluukun tekstin mukaan.

- Pthyi, onneksi noita ei näe Suomessa, ne on kaikki paalattu, Närä räki auton vierellä.
- Turkulaiset ovat ostaneet ne kaikki, hähähäää, Rambe ilakoi auton vierellä.
- En minä ainakaan ole Turussa nähnyt kovin paljon Sunnyja, Pasi pyöritteli päätään.
- Onk tää mun ny, kyl se on sun ny, hähähähää, Rambe jatkoi räkättämistä.

Ei minulla ollut mitään kiinnostusta Sunnyja kohtaan, kunhan nyt bongasin jotain sellaista mitä en ole Suomessa tottunut näkemään. Korvikeautoja on tullut katseltua pieni ikä sillä silmällä, että taisin tietää niistä huomattavasti enemmän mitä esimerkiksi Närä, hän kun oli yhden merkin fanaatikko. Hetken ulkoilemisen jälkeen vettä alkoi taas tulla siihen malliin, että palasimme asemalle ja nousimme junaan, nenät kohti hotellia. Jokainen oli vähän sen näköinen, että ei tässä enää jaksa kovin paljon kaupungilla riekkua. Kuin yhteisestä sopimuksesta, menimme jälleen ostoksille tuttuun ja turvalliseen ruokakauppaan ja mukaan lähti melkoinen satsi purtavaa ja juotavaa. Tiskin takana olevat myyjät tulivat vielä korttelin päähän perässä kumartelemaan, kun poistuimme kaupasta.

Hotellilla majoittauduimme jälleen minun ja Närän kämppään, jonne tulivat kaikki muut paitsi Kauko Suomen Keravalta, sillä hän ei jaksanut katsoa Pasia enää yhtään pitempään. Pasi sai käskyn hakea omat vaatteensa huoneesta vasta kun Kauko on varmasti unilääkkeiden ja rauhoittavien avulla kooman rajamailla. Minua tuollainen puhe häiritsi kovasti, sillä miten tasapainottomia neuvoja sitä tavallinen autoilija voikaan saada soittaessaan automerkkinsä huoltoneuvontaan, jos sen henkilökunnan työkyky on tuossa pisteessä. Pasia Kaukon kommentit eivät haitanneet, sillä nähtävästi hän ei tajunnut sen todellista sisältöä. Lupasimme Närän kanssa, että Pasi saa nukkua jälleen Närän puolella lattialla.


Lataa Oskari Närän ikioma Toyota-filmi.

Jatkuu...


Rutinoffin kuski










© Rauno Vääräniemi