Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

30.8.2009

Vesipuisto Nissanissa


- Teit isäin mä käyn astuman, Corollan ostan ja käyn sen starttaaman, starttaaman. Osti naapurini Mitsubishin, sai se siitä kihdin, suonenvedon ja puujalan, puujalan. Mä sain vain Corollan, mutta varman ja nopean sellaisen, nopean sellaisen…
- Perkele! karjaisin nyt suoraan, herättyäni jälleen kerran Närän epämääräiseen mökellykseen, jota kait Toyota-piireissä lauluksi nimitetään.
- Ai vaippakin on jo herännyt, kello on jo yli yhdeksän, papparainen kääntyi katsomaan minua.
- Kukapa ei olisi herännyt tuollaiseen mylvimiseen, mokomakin ilmanpilaaja.
- Minä tiedän, että autoni herättää kateutta, mutta älä huoli, vanhempana sinäkin olet viisas ja kävelet hyvin palvelevaan Toyota-autokauppaan.
- Onhan nuo nähty, myyjät syövät lakritsia nurkalla ja vartijat käyvät kimppuun mikäli yrittää vaihtoautohallista ostaa jotain muuta kuin Toyotaa.
- Vai tuollainen asenne, hmph, Närä nosti nokkaansa ja keskittyi jälleen laulun sanojen riimittelyyn.

Olin illalla katsellut isoa Tokion karttaa ja löytänyt sieltä jotain, mistä en ollut hiiskunut Närälle yhtään mitään. Ajattelin johdatella hänet tänään sen yllätyksen luo. Oppaita tutkailtuani tulin siihen tulokseen, että tänään keskitymme lähistöllä oleviin kaupunginosiin. Tässä vaiheessa viikkoa minulle oli selvinnyt jo todella hyvin, ettei Tokion kokoista kaupunkia katsella viikossa kuin vain pintapuolisesti, ellei vietä sitä viikkoa vain yhdessä kaupunginosassa. Tämä oli sanalla sanoen valtava kaupunki. En paljon valehtele, jos väitän, että täkäläisessä nakkikioskijonossa on keskimäärin saman verran porukkaa, mitä Helsingissä on asukkaita.

- Sain muuten Pasilta tekstiviestin, Närä ilmoitti palattuani aamusuihkusta.
- Aha, no mitä Pasilla oli mielessä?
- Se tulee kuulemma meidän mukaan täksi päiväksi, se Suomen Keravan Kauko on Pasin mukaan hermolevon tarpeessa.
- Ei mikään ihme.

Suunnittelin, että lähdemme tällä kertaa toiseen suuntaan kuin normaalisti ja katselemme matkan varrelta jonkun kahvipaikan. Kerroin tästä samalla Närälle, kun avasin sisäänpäin avautuvan hotellihuoneen oven. Jostain syystä ovea raottaessani se painui voimalla minua päin ja jotain mätkähti maahan jalkojeni juureen.

- Pasi! Mistä sinä siinä lattialla makaat, menisit omaan vuoteeseen jos noin nukuttaa, kivahdin hintelölle.
- Oho, minä taisin nukahtaa teidän ovea vasten.
- Eikö olisi ollut järkevämpi odottaa vaikka aulassa?
- Ei, äiti on aina sanonut, että jos haluaa jonkun mukaan, pitää mennä mahdollisimman lähelle lähtökohtaa.

Tuossa oli kyllä järkeä, sillä jos olisin nähnyt Pasin jostain etäältä, olisin voinut poistua hotellista sellaista kautta, ettei Pasi olisi nähnyt meitä. Nyt se ei siis onnistunut, mikä oli vähän harmi.

- Hei, minä muuten läpäisin sen huoltoneuvojakurssin ja sain jonkun japaninkielisen diplomin.
- Entä Kauko?
- Se on ihan tyhmä, kuin esiliinan tasku. Eivätkö nämä äitini elävät viisaudet olekin hyviä ja rentoja, sellaisia kotoisia? Pasi kilkatti onnellisena.
- Suorastaan pullantuoksuisia, hymähdin. – Miten sen Kaukon kävi?
- Ai Kauko, no se joutuu tulemaan kahden viikon päästä preppauskurssille, jotta voi toimia minun esimiehenä jatkossa, muuten minusta tehdään Kaukon esimies, eikö olekin hieno tulevaisuus, ehkä?

Voi yhden kerran tuota Pasin kälätystä, manailin meidän kolmen astuessa hissiin, joka oli jälleen kerran meitä vastassa. Pitäisiköhän noista käydä katkomassa vaijerit? Mietiskelin mahdollisuutta saada hissit sellaiseen tilaan, ettei yksikään ole meitä vastassa kahdeksannessa kerroksessa. Ulos päästyämme johdattelin seuralaiseni Kamiyachon metroaseman suuntaan, sillä tänään meidän pitäisi käyttää Hibya Line -metrolinjaa. Vähän ennen metroasemaa huomasin Excelsior Caffe -kyltin, joten astuimme sisällä kahvilaan ja tilasin meille kolme tavallista kahvia.

- Sitä se minun perskarvojen kutina tiesi, että tänne tulee tuttuja, hähähää, alkoi samassa kuulua Ramben räkätys.
- Huomenta, oletkin aikaisin liikkeellä, toivottelin hinurijätille.
- Hähähää, ei kun myöhään, en ole nukkunut ollenkaan koko yönä. Nuoleskelin paria geishaa ja unneutin mennä nukkumaan, hähähää.
- Saatana, täällähän sinä pelle olet, kahvilan ovi paiskautui auki ja sisään harppoi tuttu Mersu-mies pari yhtä lihaksikasta kaveria kintereillään.
- Huomenta teillekin, hymyilin kolmikolle.
- Nyt tuli tupenrapinat, sä annoit minulle Tullin huumevihjepuhelimen numeron, miksi häh? Manne Mersu-mies tivasi.
- Isän hammastikkujako pojat ovat nostelleet, ranteet kuin neideillä ja jutut yhtä puisevia, hähähää, Rambe räkätti perään.
- Mitä minä sanon sinne Tulliin, mitä häh? Nyt ne soittelee minulle takaisin ja kyselee minkä vihjeen meinasin antaa.
- Kuulepas proteiinipuhveli, soitat nyt sinne Tulliin ja kerrot noiden kahden kaverisi nimet, sanot niiden tuovan maahan vaikka matkalaukulliset heroiinia, Rambe ilmoitti ja sanojen vakuudeksi otti oikein kunnon pihtiotteen Väykky-äijän oikeasta ranteesta.
- He-hetki, va-vaikea valita numeroa yhdellä kädellä, lihaskimppu valitti hien puskiessa kaikkien kolmen otsalle.

Mannen toinen kaveri yritti jotain, mutta Rambe tarrasi myös tätä ranteesta kiinni ja veti sitä niin, että kaksi lihaskimppua oli kyyryssä hänen edessään poski poskea vasten.

- Ai saatana että on herkkää, melkein kuin minulle niiden geishojen kanssa, paitsi että niillä oli kuumat piirakat ja teillä vain nauravat nakit, hähähää.

Lihaskimpun ei auttanut muuta kuin soittaa Tulliin ja kertoa se mitä Rambe oli sanellut. Puhelun jälkeen hinausautojätti pyysi nätisti kaikkia kolmea raudanvääntäjää jättämään kännykkänsä hänen eteensä pöydälle ja poistumaan mahdollisimman nopeasti mahdollisimman kauas.

- Hähähää, kolme uudehkoa Nokialaista, noilla Rambe puhuu pitkään, mies hekumoi kaivellessaan SIM-kortit puhelimista.

Luulin hetken, että hän katkoo ja heittää SIM-kortit menemään, mutta hän laittoikin kaikki suuhunsa ja pureskeli ne kappaleiksi, nielaisten ne sen jälkeen. Puhelimet jätti laittoi pusakkansa taskuun, joka hänellä oli nyt oranssin t-paidan päällä. Emme palanneet enää kahvittelun lomassa tuohon aiheeseen, vaan keskustelimme lähinnä siitä miten vähän Tokiossa on näkynyt hinausautoja. Muistan itse nähneeni yhden, koska se seisoi keula väärään suuntaan hätävilkut päällä.

- Mitäs pojat, ai teitä olikin näemmä kolme, Rambe huomasi vasta nyt Pasin, joka oli istahtanut jonkun kasvin taakse.
- Heippa jälleen, Pasi vilkutti.

Kahvittelun jälkeen ilmoitin Rambelle, että me lähdemme nyt Ginzaan, suuntana Sony Building. Hetkeäkään epäröimättä hän kertoi tulevansa mukaan ja nukkuvansa sitten myöhemmin, vaikka kotona jos niin oli tarvis. Sonyt piti kuulemma nähdä, kun porukkaan sattui kerran sellainen joka sinne löysi. Näinpä nousimme siis kaikki neljä metroon ja hurautimme sillä Ginzan asemalle. Sony Buildingin kohdalla tuli pieni suunnitelman muutos, sillä se ei ollut vielä auki. Hetken eri vaihtoehtoja mietittyäni, päätin lähteä näyttämään Toyota-fanille jotain, mikä jää taatusti mieleen.

- Tännepäin, hehehee, hekottelin ääneen viittoillessa kolmikolle.
- Mikä noin naurattaa, kerro, kerro, minäkin haluan nauraa? Pasi intti.
- Pyh, tyhmä se vaan on, nauraa omaa pöljyyttään, Närä kommentoi.

Sain porukan kuitenkin seuraamaan itseäni, sillä kukaan noista ei ollut oikein innokas yksin liikkumaan Tokiossa, paitsi ehkä Rambe, sillä sen reissuista minulla ei ollut mitään havaintoa.

- Krääh, pthyi, paska Nissani, Närä räki katuun sivuuttaessamme Ginzan Nissan Gallerya, jossa oli esillä pari Nissan GT-R urheiluautoa.
- Etkö nyt voisi olla edes vähän myötätuntoisempi toista japanilaismerkkiä kohtaan? Heristelin sormeani.
- En varppina ole, ne syövät Toyotalaisten leipää ja sitä paitsi se on vain halpa kopio jota Renaultti tekohengittää, ihan paska.
- Voi vitun neidit, tosimies puhuu kuormureista ja pillusta, ei mistään poikasten Korolloista, niistähän saa saatana ties mitä näppyjä perseeseen, hähähäää, Rambe räkätti.
- Niin, mutta katotaampa kumpi lähtee valoista nopeammin, häh, mitäs siihen sanot? Närä intti takaisin.
- Tsot, tsot papparainen, mitäs siihen sanot jos tekarisi jää valoihin ja sinä kiidät valonnopeudella johon uuteen tuntemattomaan paikkaan? Rambe näytti nyrkkiään ja irvisti perään häijysti.
- Hmph, brutaalia toimintaa, Närä mutisi ja sulki suunsa.

Johdattelin porukkaa pitkin Ginzan katuja. Laskeskelin päässäni, että kuinka monta korttelia mihinkin suuntaan, sillä en halunnut kaivaa nyt karttaa esiin. Siihen kun oli merkitty meikäläisin aakkosin paikan nimi, jonne olimme menossa. Minulla ei ollut aavistustakaan, että oliko siellä sitä mitä hain, mutta luotin siihen, että japanilaiset ovat säntillisiä ja siellä on haluamani asiat.

- Eihän täällä voi olla mit…, Närän lause katkesi kuin Toyotan nokkahihna lähtökiihdytyksessä.
- Niin mitä? utelin papparaiselta.
- T-tu-tuo tuossa! mies osoitteli isoa Nissanin kylttiä.
- Nissan Building, varmaan hieno paikka täynnä uutta japanilaista osaamista.
- Vai muka osaamista, turaaminen olisi oikea sana, pöh!
- Katso, täällä on pihalla autoja, Pasi intoutui. – Olenko kertonut, että olen ollut myös Nissanin huoltoneuvoja, mutta en koskaan päässyt tänne koulutukseen, lehtokoneet olivat aina täynnä.
- No ei mikään ihme! Rambe murahti ja meni tutkimaan lähemmin Nissan Cubea. – Voi vittu, että on ruma, sopisi meikäläiselle kuin soittajalle hanuri perseeseen, hähähähää.

Pällistelimme hetken ulkona olevia Nissanin karvalakkimalleja ja astuimme sen jälkeen Närän vastalauseista huolimatta sisätiloihin. Papparainen meni ensin istumaan pöydän ääreen tuolille, ilmoittaen, ettei halua pilata päiväänsä kaikenmaailman kötöstyksiä katsellen.

- Närä hei, entä jos tekisit teidän kerholehteen jutun siitä miten huonoja Nissanit ovat, suorastaan onnettomia. Otat vähän kuvia faktaksi, tiedä vaikka saisit vielä enemmän rispektiä.
- Hmph, et taida ihan niin tyhmä ollakaan, papparainen myönsi ja singahti viereeni kamera ojossa.

Närän kuvaillessa touhukkaana Nissanin Skylinea ja Fairladya, minä puolestaan räpsin kuvia Närästä kuvaamassa Nissaneita, tiedä vaikka niillä kuvilla voisi joskus pitää vielä hauskaa tai kiristää papparaista jollain tapaa. Voisin vaikka lähettää Nissanin merkkikerholle pari kuvaa Närän nimissä ja pyytää heiltä liittymiskaavakkeen ja infopaketin, olisihan siinä papparaisella vähän miettimistä, hekottelin mielessäni.

- Voi helvetti, täällähän on oikein vesipuisto ja kaikki, kuului Rambe kovaääninen mekastus naurun kera.
- Vesipuisto, Nissanissa, ei voi olla totta? Närä parkaisi ja singahti äänen suuntaan.
- Minä tiedän, se on Serena, vieressäni auton sivupeilistä itseään peilaava Pasi sanoi.
- Serena, häh? äimistelin herra kurssit käynyttä huoltoneuvojaa.
- Se on Nissan Serena, tila-auto, jota on valmistettu vuodesta 1991 asti ja se pohjautui alun perin Nissan Venette pakettiautoon, Pasi suolsi tekstiä.

Siirryimme Pasin kanssa Nissan Serenan vierelle, jossa Närä koetti löytää vesipuistoa. Kesti ainakin viisi minuuttia, ennen kuin hän luovutti ja istahti Serenan takaosan penkille. Tässä vaiheessa Pasi kertoi vesipuiston olevan auton mallinimi, Ramben säestäessä tätä informaatiota naurunräkätyksellä.

- Varmaan joku vesiletku vuotaa jo tehtaalta saakka, pyh, Närä tuhahteli sivellessään omaa Toyota-avaimenperäänsä.
- Meinasiko Toyotan omistajasta tulla kusiruisku, säikähdyksestä, että Nissanilla olisi jotain parempaa? piruilin vauhtivaarille.
- Pyh, en kommentoi!
- Mistä vetoa, että sillä on saappaat jo puolillaan? Rambe löi lisää löylyä.

Kiusattuamme hetken Närää, jatkoimme sisätilojen tutkimista. Näyttelytilat eivät olleet suuren suuret, mutta perällä oli vielä yksi tila, jossa oli kaksi edustusluokan Nissania. Toinen oli minulle entuudestaan tuttu mallinimi President, mutta toinen täysin tuntematon Cima. Ciman pellin alla lymyili takaluukun tietojen mukaan aika vaikuttava 4.5 litran V8, jonka huomattuaan Rambe vihelsi hiljaa.

- Sinulla viheltää hampaat, huomautin hänelle.
- Ovat perkeleet laittaneet moottorin riisinpaahtimeen, aika pätkiä nämä japanilaiset, hähähähää.
- Eikä liiku minnekään, kuluttaa liikaa eikä käänny missään ja ulos näkee huonosti, Närä alkoi luetella heti muka auton huonoja puolia.
- Pasi, mitäs tästä Nissanista sanot? käännyin huoltoneuvojan puoleen.
- En mitään. Minua ei koskaan päästetty Nissanilla näin isojen ja hienojen autojen lähelle, ei edes niiden esitteiden, en kyllä ymmärrä miksi?
- Äitis ei ymmärtänyt mitään kun sinut teki, hähähäää, Rambe kommentoi tapansa mukaan omiaan.

Siinäpä ne Nissanit sitten olivatkin, joten kävelimme näyttelytilan läpi takaisin samaan päähän josta olimme aloittaneet autoihin tutustumisen ja poistuimme hieman kosteahkoon perjantaihin. Vilkaisin karttaa ja johdattelin porukan nyt sivukatuja pitkin Sony Buildingille. Nyt se oli auki, joten marssimme sisälle ja lähdimme muiden turistien perässä nousemaan kerros kerrokselta ylöspäin, eri laitteita katsellen ja hiplaillen. Osaa laitteista pääsi oikein kokeilemaan käytännössä, mutta osaa vain katselemaan. Matkalla huipulle oli myös sellainen kerros, josta olisi saanut ostaa Sonyn tuotteita, mutta kukaan ei ollut kiinnostunut minkään ostamisesta, joten kävelimme tyylikkäästi sen ohitse.

- Hei, tietsikoita, Närä intoutui päästyämme rakennuksessa aivan ylös. – Minä menen katsomaan meidän kerhon kotisivut.
- No ne minäkin haluan nähdä, innostuin asiasta.
- Aika helppo tehdä tuollaiset Page not found – kotisivut, ei siinä paljon graafikkoa tarvita, hähähää, Rambe räkätti Närän yrittäessä saada selainta kerhon sivuille.
- Kokeile Iltasanomien sivua tai jotain muuta, ehdotin hänelle.

Kone meni kyllä mainiosti ihan mille sivulle tahansa, mutta heidän kerhosivu ei vaan toiminut. Närä otti hermostuneena puhelun kerhon puheenjohtajalle ja tämä kertoi katselevansa kerhon sivuja juuri työpaikallaan. Tämän jälkeen papparainen soitti jollekin toiselle kerholaiselle, joka niin ikään oli heidän kerhon sivuilla autonsa kuvaa ihailemassa.

- Kummallista, Närä ähki tietokoneen kimpussa.
- Ehehehee, japanilaiset ovat varmaan laittaneet siihen eston, ettei teidän vääristelty informaatio suista koko Japanin taloutta perikatoon, kerroin oman teoriani.
- Sony on ihan paska tietokone…tai ainakin osittain huono, Närä muutti lennossa mielipidettään hieman lievemmäksi.

Kokeilin itsekin päästä Närän kerhon kotisivuille tietokoneella, mutta se ei vaan päästänyt meitä katsomaan kerholaisten tuottamaa propagandaa. Rambe oli tällä välin jatkanut matkaansa ja hänen naurunsa kuului etempää. Jätin siis Närän ja Pasin ihmettelemään tietokoneen hangoittelua ja menin kurkkaamaan mistä se nauru oikein raikas. Kävelin kulman ympäri ja tupsahdin isoon tilaan, jossa päähuomion vei hervottoman iso näyttö. Ruudulla pyöri filmi, jossa apina hakkasi toista päähän isolla puunuijalla, siitä Ramben hersyvä ja lattioita tärisyttävä nauru. Hinurikuskin hekottelun mukaan apina käyttäytyi aivan kuten hän, nuijalla päähän nuijapäitä ja tunkilla otsaan muita idiootteja. Hetken hekoteltuaan Rambe totesi, että kyllä rengasraudallakin voi hivauttaa ihan hyvin jotain järjenjättiläistä tai vaikka viisaampaa, ihan miten vaan.

- Eiköhän lähdetä syömään, ajattelin, että mentäisiin Roppongin Hard Rock Cafe rokkiruokalaan evästämään, ehdotin Rambelle.
- Hähähää, mennään vaan, tahtoo hajottaa pari kitaraa.

Palasimme Närän ja Pasin luo, jotka olivat saaneet avuksi jonkun henkilökuntaan kuuluvan. Hänkään ei voinut tehdä mitään toimimattomalle nettisivulle, joten poistuimme sieltä ilman tuota kerhosivujen antamaa harhatietoa. Ajoimme hissillä alakertaan ja poistuimme metroasemalle. Nousimme metroon ja ajoimme sillä Roppongin asemalle. Katselin matkaopasta ja suunnistin sen avulla sateisessa säässä rokkikuppilaan. Muu porukka alkoi olla jo toivonsa menettäneitä, kun matka oli odotettua pitempi ja joka äijä kohtalaisen märkä.

- Sisälle siitä, patistin matkakumppaneita Hard Rock Cafen ovella.
- Hähää, lounaaksi yksi lehmä ja jälkiruoaksi pari nuoltavaa geishaa, hähähää, Rambe räkätti noustessaan toisessa kerroksessa olevaan rokkiravintolaan.

Tarjoilija tuli meitä vastaan ja ohjasi porukkamme neljän hengen pöytään. Saimme menut ja tilasimme jokainen juomaksi ison oluen. Menujen tutkimisen jälkeen päädyimme jokainen perinteiseen Legend burgeriin. Kyllä sitä piti myös maailmalla syödä roskaruokaa, varsinkin rokkiroskaruokaa. Rambe kylläkin tilasi heti suoraan kaksi annosta, sillä yksi kuluu jo kuulemma kun nostaa silmäluomet ylös ja tämä tietysti selitettiin kauhean räkätyksen kera.

- Milloin Pasi sinun lentokone lähtee takaisin Suomeen? tiedustelin huoltoneuvojalta.
- Eilen.
- Hähähää, juna meni jo, hähähää, Rambe kuittasi perään.
- Eilen se lähti, mutta me molemmat, minä sekä Kauko myöhästyttiin ja Kaukolta meni hermot. Lähdemme kotiin nyt uudella lennolla sunnuntaina.
- Varmaan samalla koneella meidän kanssa, huokaisin.
- Ihanko totta, saanko tulla istumaan jonkun teidän viereen?
- ET! ilmoitimme kaikki kolme yhteen ääneen.

Ruokailun jälkeen kumosimme jälkiruoaksi vielä parit tuopposet, ennen kuin poistuimme rokkikuppilasta sateeseen. Ikävä ilma ei kannustanut pitempään ulkoiluun, joten marssimme peräkanaa metroasemalle ja ajoimme pysäkinvälin Kamiyachon asemalle. Sieltä hotellille kävellessä piipahdimme ruokakaupasta normaalit ostokset ja änkeydyimme koko porukka minun ja Närän yhteiseen hotellihuoneeseen. Ilta meni Ramben rasvaisia juttuja kuunnellen ja Pasin tilitystä siitä miten julma oma äiti voi pojalleen olla. Näin miten Närää harmitti, sillä jokainen hänen Toyotasta aloittamansa juttu tyrmättiin heti ja juttu jatkui jostain muusta aiheesta.


Lataa Oskari Närän ikioma Toyota-filmi.

Jatkuu...


Rutinoffin kuski










© Rauno Vääräniemi