Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

21.6.2009

Toyota-ähky


- Nissani, jätevuori, Suzuki, tinakuori, Mazda meille antautui kun Toyotamme valoista ampautui…
- Eih! parkaisin päätä pidellen, sillä olin jo toistamiseen herännyt Närän epävireiseen mylvintään.
- Tämä on meidän kerhon uusi vihalaulu muita japanilaismerkkejä vastaan, me kohotetaan tällä omaa yhteishenkeä maailman vahvimman automerkin leirissä, Närä selitti onnellisen näköisenä.
- Anna minun kaikki kestää, huokaisin ja könysin tekemään tujakan aamukonjakin.

Tempaisin aamunaukun ja otin perään nopean suihkun. Katselin sen jälkeen hetken edessä patsastelevaa Tokyo Toweria ja miten Tornin Tuijottajat saavat oikein kulumaan niin paljon aikaa pelkkää rautakasaa tuijottamalla. Mitä hiton muistiinpanoja siitäkin voi tehdä, voi yhden kerran. Ajantappamiseksi piirtelin pari kirkkoveneen kuvaa meille jätettyihin vihkoihin. Senhän voisi tulkita niin, että vituiksi meni koko tornin tuijottaminen, hihittelin mielessäni. Tein sen jälkeen itselle purkkinuudeleita aamupalaksi, Närän tyytyessä kahteen suklaapatukkaan. Nuudelit olivat yllättävän hyviä ja niiden valmistus onnistui vaivattomasti huoneessa olevan vedenkeittimen avulla.

- Jahas, eiköhän mennä etsimään taas joku aamukahvipaikka, ilmoitin nahkasaappaitaan tutkivalle papparaiselle.
- Hyvä, juon ainakin kaksi kupillista, tuo vihreä tee maistuu heinälle.

Poistuimme hotellista ja jätin huoneen avaimen aulassa sinkoilevalle laukkutytölle, kun tämä kerran oli niin palvelualtis. Täällä ei kerinnyt edes respaan saakka avainta viemään tai hakemaan, kun joku tuli tarjoamaan avaimelle kuljetusapua, miten kätevää. Suuntasimme hotelilta nenämme eiliseen suuntaan, eli kohti Daimonin metroasemaa. Olin nähnyt siellä Mäkkärin ja tarkoitus oli mennä katsomaan, saako sieltä aamukahvia.

- Hei, sinä siellä, sinä jolla on bootsit jalassa ja mustat farkut, kuului vähän ennen Mäkkäriä takaamme.
- Niin? käännyin katsomaan taaksepäin ja totesin meitä kohti juoksevan tuloillan Mersu-äijän.
- Hyvä kun tavoitin, puuh, lihaskimppu huohotti.
- Et kait vaan seuraa meitä?
- E-en. Olen nyt kuolettanut kaikki luottokorttini. Mitä minun pitää tehdä seuraavaksi? tyyppi kysyi täysin vilpittömänä.
- Mitä se on tehnyt? Närä kysyi hölmistyneenä.
- Hys, sihahdin papparaiselle. – Tule aamukahville kanssamme, jutellaan siellä lisää.
- Okei, mä soitan ensin frendeille, et ne venaa mua.
- Ihan miten vaan, kohautin hartioitani.

Lihaskimppu otti puhelun jonnekin ja tokeissaan selitti, että hänen kansainvälinen uransa on nyt huimassa nousukiidossa, kiitos sen, että sattui näkemään minut kadulla nyt aamulla. Huikkasin hänelle puhelun ollessa käynnissä, että seuraa meitä Mäkkäriin kun kerkeää. Me puolestamme astelimme sisälle Amerikan hapatukseen ja tilasimme aamukahvit. Laskeuduimme niiden kanssa kerrosta alemmaksi, sillä yläkerrassa ei ollut vapaita istumapaikkoja. Alakerran tunnelma olikin oma lukunsa, se oli kuin suoraan entisestä Neuvostoliitosta. Siellä istui vain totisia mustapukuisia miehiä aamukahvejaan lipittäen. Paikka oli muutenkin todella ankea, varmaan sen tarkoitus oli psyykata noita pukumiehiä päivän koitokseen. Tuollaisen aamukahvimiljöön jälkeen ei ollut mikään ihme, että sake maistui illalla jossain hilpeämmässä paikassa. Paikan ainoat väriläikät olivat kolme amerikkalaista nuorta hemmoa, oletettavasti jotain opiskelijoita.

- Just riitti rahat kahviin, lihaskimppu selitti sovitellessaan itseään pienelle jakkaralle.
- Mikäs äijän oikea nimi on? tiedustelin häneltä.
- Mannehan minä, isän ja ukkini nimen mukaan.
- No just ja hevosia varmaan ainakin ukilla.
- Ei ku Mersuja meillä kaikilla, satakakskolmonen ukilla ja meillä isukin kanssa uudemmat.
- Jaa, eli ei siis hevoskärryn vetoa kerran viikossa raveihin.
- On meillä Soliferi, sellainen asuntovaunu, sitä kyllä vedellään kesäisin vuoronperään pitkin Porvoon ja Lahden moottoriteitä.
- Moottoriteitä? kummastelin asiaa.
- Niin, ajellaan edestakaisin ja yritetään löytää joku joka ajaisi hiljempaa, että päästäisi ohi, tajuut sä tän pointin?
- Oikein hyvin, nyökyttelin mitään tajuamatta.
- Ukilla on vähän vaikeaa, sillä satakakskolmosella ja oli minullakin kerran.
- Mielenkiintoista, kerro lisää.
- Hilta, se minun vaimo, otti kerran kaikki edellisen liiton mukelot kyytiin vaunuun.
- Jaa, mitenköhän se nyt hidastaa matkantekoa?
- Kaksitoista niitä oli, vanhin jo kolmissakymmenissä, Manne selitti.
- Vähän siis sinua vanhempi, heitin lonkalta.
- Kaksi vuotta, mutta ei se haittaa ainakaan minua.

Närä oli tärissyt vierellä koko ajan niin, että epäilin hänellä olevan tolkuton kusihätä tai sitten papparainen piti äskeisen keskustelun antia hyvinkin huvittavana. Vaikeata oli kyllä minullakin pitää pokkaa kun tuo Mersu-äijä selitti kaiken niin tohkeissaan ja vakavalla naamalla. Onneksi nuo käryttävät tientukkona matelevat vanhat Mersun raadot eivät haitanneet minun matkantekoa, sillä oma Rutinoff kulki vieläkin hitaammin, enkä yleensä ottanut sen moottorista irti kuin neljänkympin nopeuden.

- Tässä on sinulle uusi numero, soitapa siihen seuraavaksi.
- Auttaako se siinä kansainvälisessä hommassa?
- Auttaa kyllä.
- Hieno juttu, mutta nyt pitää mennä, frendit venaa tuolla kadulla, tsau!
- Tsaukki vaan sinullekin, heilautin kättäni lihaskimpulle.

Hörpimme Närän kanssa omat kahvimme loppuun. Totesin jälleen kerran Japanissa kahvia juodessani, että paikalliset pitivät tolkuttoman vahvasta sumpista, todellakin jostain Romu-Reiskan kahvista. Kyllähän sitä joi, mutta kovin montaa kupillista en viitsinyt moista päivän mittaan kitata. Kahvittelun jälkeen kävelimme läheiselle Hamamatsuchon juna-asemalle. Se on Tokion keskusta-alueiden ympäri kulkevan JR Yamanote Linen asema. Paikallisesta metro / rautatielinjakartasta olin katsonut, että se olisi paras konsti matkustaa haluamiini paikkoihin. Kuten eilenkin raiteilla matkustaessa, ei kyytiä tarvinnut odotella kuin muutama hassu minuutti.

- En varppina enää koskaan kulje junalla, Närä puhisi jouduttuaan seisomaan junassa.
- Luuletko että on helppoa istua kahden ulkomaalaisen välissä turistina, piruilin takaisin pehmeältä penkiltä.
- Taidat olla sittenkin köyhä kun ei ole varaa ajaa Toyota-taksilla, papparainen marmatti.
- Ei, vaan minua vituttaa kuunnella niiden jousitusten huokailuja, tiedä vaikka sellainen apaattisuus tarttuisi itseenikin.

Närän seisoskelua kesti tasan seuraavalle asemalle, kun vieressäni istuvat henkilöt poistuivat junasta. Papparainen pääsi onnellisesti huokaisten istuutumaan penkille. Matkasimme junalla Akihabaraan, joka oli esitteiden mukaan elektroniikkakaupunki tai nähtävästi vain kaupunginosa. Ei minulla mitään ostamisen tarvetta ollut, kunhan nyt itseäni sivistämisen vuoksi halusin käydä myös siellä.

- Minä tiedän, minä tiedän tämän paikan, Närä innostui nähdessään Akihabara Electric Town Exit -kyltin metroasemalla.
- Oho! hämmästyin moisesta ilmoituksesta.
- Olen virtuaalisesti matkannut tästä monta kertaa HoyoHijo Partsin toimipisteeseen, se on tässä lähellä, papparainen suorastaan vauhkoontui.
- No, menemme sitten sinne, myönnyin, sillä ei minulla ollut aavistustakaan mitä tässä kaupunginosassa todellisuudessa oli.

Kävelin Närän perässä ulos rautatieasemalta. Sen jälkeen lähdimme tallailemaan katuja. Yritin pistää matkalle mieleen jotain kiintopisteitä. Tiedä vaikka kävisi niin, ettei tuo seniili papparainen osaisikaan takaisin sieltä Toyota-tarvikkeita myyvästä ihmeliikkeestä, josta oli tilannut vaikka mitä hilavitkutinta.

- Tässä se on, Toyota-kääpä tarttui erääseen ovenkahvaan ja veti oven auki.
- Hei, mutta…
- Sisälle vain, saa tänne tulla vaikkei omista Toyotaa.

No, en jaksanut alkaa väittää vastaankaan, vaan seurasin häntä sisälle liikkeeseen, joka oli täynnä kaikenlaista autokrääsää, numeroita arpovista karvanopista liekkejä heittäviin pakoputken takapönttöihin. Närä meni heti tonkimaan jotain tarjouskoria, huomaamatta yhtä erittäin oleellista seikkaa. En antanut sen painaa mieltäni, vaan tutkailin kaikessa rauhassa mitä ihmeellistä japanilaiset olivat keksineet autoilukrääsän saralla. Löysin liikkeestä mm. autoilukäyttöön tarkoitetun kypärän, jossa oli oma turvatyyny, sekä bensan tehoboosteria poretabletteina. Liikkeessä olisi ollut myös mahdollista teettää omaan autoon oman paljaan jalkapohjan muotoiset polkimet, melkein mistä aineesta tahansa.

- Tässä on joku vika! Närä kiekaisi korkealta ja kovaa.

Samassa hänen luokseen ryntäsi kaksi huolestuneen näköistä japanilaista miesmyyjää ihmettelemään papparaisen kädessä olevaa tarraa. Myyjät syynäsivät sitä tarkkaan, sillä jotenkin he tajusivat myös, että siinä olisi jotain pielessä. Aikansa tarraa tutkittuaan toinen kävi hakemassa jostain täysin samanlaisen tarran ja he vertailivat niitä keskenään.

- Siinähän lukee isolla MAZDA! Närä suorastaan karjui.
- Hai, Mazda, hai! myyjät nyökyttelivät yhdessä.

Siinä vaiheessa minä repesin myös tolkuttomaan nauruun. Nauraa räkättäessäni Närä tajusi vihdoin sen oleellisen seikan, joka oli tökännyt minua silmään jo ulko-ovella. Tämä oli kyllä autotarvikeliike, mutta ei missään nimessä Toyotan osiin erikoistunut HoyoHijo Parts. Tämä oli HazdHijo Parts, joka puolestaan on erikoistunut Mazdan tuunaustarvikkeisiin.

- Tä-tä-tämä on väärin, niin väärin! Närä parkui Mazda-tarra kädessään.
- Hai, Mazda, hai, myyjät toistelivat nyt jo pelonsekaisin ilmein.
- Pahat fiilikset, tuo vanha mies omistaa Toyota Corollan, kerroin myyjille englanniksi.
- Hai, Toyota, hai, Istanbul, hai, toinen myyjistä selitti ja kipaisi tiskin takaa japaninkielisen esitteen.

Pääsimme siitä niiskuttavan Närän kanssa sen verran perille, että tässä ollut HoyoHijo Parts oli lopettanut kokonaan Japanin toimipisteensä ja siirtynyt Istanbuliin Turkkiin. Tämä kaikki oli tapahtunut vasta nyt vuoden alussa, joten siinä syy miksi ystäväni ei ollut tietoinen asiasta.

- Ehehehee, ne varmaan myyvät nyt kamelinkarvaratinsuojia ja kamelin pään muotoisia vaihdekepin nuppeja, ehehehee, repeilin täysin estottomasti.
- Turkissa, Närä huokaisi todella raskaasti.
- Hei, tehdäänhän siellä Toyotoja, miksei myös niiden osia voisi myydä siellä, vaikka sitten kamelista valmistettuja?
- Tällaisen salailun on loputtava nyt! Närä karjaisi. – Miksi meidän kerho ei ole saanut tästä mitään tietoa?
- Hän haluaa tietää miksi heidän Suomen Toyota-kerho ei ole saanut mitään tietoa liikkeen muuttamisesta? käänsin papparaisen purkauksen lontooksi.
- Hai, Finland, hai! myyjät nyökyttelivät innoissaan.

Kysymystä piti kierrättää monen mutkan kautta, ennen kuin se meni perille myyjille. Sain heiltä aika ontuvalla englannilla selvityksen, että liikkeen siirto halpatyövoiman maahan Turkkiin oli tehty laman vuoksi. Näin ollen toimintaa ei tarvinnut lopettaa kokonaan, ainoastaan myynti ja varastointi siirrettiin halvempaan maahan, jossa oli se tärkeä Toyotan tehdas.

- Entä Mazda, kuka pelle niillä ajaa? Närä raivosi.
- Hai, Mazda, hai, myyjät intoutuivat jälleen.

Lopputulos tuosta vierailusta oli se, että saimme Närän kanssa molemmat muovikassillisen kaikkea mahdollista krääsää, joka viittasi Mazdaan. Piruilin siitä papparaiselle koko matkan, kun palasimme muutaman elektroniikkaliikkeen kautta juna-asemalle. Olisin halunnut tutkia tätä kaupunginosaa vielä enemmän, mutta papparainen ilmoitti poistuvansa ikiajoiksi tästä Akihabarasta, eikä aio edes pyllistää tähän suuntaan. Asemalla sain hänet suostuteltua vielä piipahtamaan parissa paikassa, kun kerran reissussa oltiin. Niinpä nousimme seuraavaksi junaan ja ajoimme sillä Uenon asemalle. Siellä oli pieni Hard Rock Cafe, jonka halusin käydä tsekkaamassa, tai siis lähinnä sen myymälän.

- Pyh, en osta yhtään rättiä mistään rokkarikaupasta, Närä marmatti Uenon asemalla olevan Hard Rock Cafen myymälän edessä.
- Tee mitä lystäät, minä ainakin käyn ostamassa jotain mikä erottaa minut pussihousumiehistä, iskin takaisin.
- Hmph, nämä housut sentään ovat ajattomat, toisin kuin tuollaiset koristeelliset rätit.

Kävin matkakumppanini marmatuksesta huolimatta ostamassa itselle yhden t-paidan, joka ei ollut ollenkaan halvimmasta päästä, mitä olin vaatetta ostanut. Tällä kertaa hinta ei ollut kriteeri, kuten ei oikeastaan koskaan jos halusin jotain itselleni. Seuraavaksi poistuimme aseman sisätiloista ja kävimme kävelemässä ristiin rastiin Uenon ostoskatuja. Siellä oli vilskettä ja vilinää ihan liiaksikin asti. Jossain vaiheessa vatsa alkoi kurnia ja johdattelin Närän erääseen japanilaiseen lounaspaikkaan. Papparainen olisi halunnut jäädä aterioimaan Mäkkärille, mutta ilmoitin sen olevan sitten yksinruokailupaikka, minä en sinne lounastamaan menisi ja piste.

- Tuskin tuo kokki osaa edes kaurapuuroa keittää, papparainen marmatti, kun tarjoilija oli johdattanut meidät pöytään.
- Otan tämän, osoitin menusta yhtä lounasvaihtoehtoa.
- Mulle sama, ihan sama ja aivan sama, Närä murahteli.

Tällä kertaa minua kyllä vähän jännitti, että mitä tuli tilattua, sillä sen lounasvaihtoehdon kohdalla ei ollut mitään muuta kuin japanilaista tekstiä. Hinta oli ollut kolmesta eri vaihtoehdosta kallein, joten oletin meidän saavan siis parasta, pienellä varauksella tosin. Lounaaseen kuului myös salaattipöytä, mutta siihen emme koskeneet.

- Mitäääh! Närä parkaisi tarjoilijan laskiessa lautasen hänen eteensä.
- Oho, minultakin loksahti suu auki.
- Eihän tässä ole yhtään pottua, Närä tökki annostaan puikolla.
- Hmm, ei tässä kyllä ole yhtään sellaista ainesta tuon riisin lisäksi minkä tunnistaisin, kerroin oman huomioni.

Tarjoilija oli tuonut myös keiton, joten päätin aloittaa sillä ja se osoittautui erittäin hyväksi, suorastaan suussa sulavaksi. Sen syönnin jälkeen oli pakko rohkaista mieli ja kokeilla miltä lautasella olevat vihreät, punaiset ja vaaleat jutut maistuisivat. Loppujen lopuksi ateriassa oli jättimäisiä katkarapuja, mustekalaa ja jotain tunnistamatonta. Yhtä kaikki, ateria oli erittäin maittava, vaikka ulkonäkö antoi olettaa aivan jotain muuta.

- Mitäs pidit? utelin pöytäseuraltani.
- Osa narisi hampaissa ja osa maistui ihan pöljältä, muuten hyvää.
- Siis maksat tämän aterian.
- Pthyi mitä ruokaa, ikinä en söisi toista kertaa, en maksa! Närä pomppasi ylös pöydästä.
- Okei, minä maksan, pitäähän vanhuksille olla armollinen.

Niin myös maksoin, joka tapahtui ravintolasalin ulkopuolella pöytään tarjoilleelle nuorelle naiselle. Kyllä tällaisen lounaan voisi syödä toistekin. Viereisissä pöydissä oli syöty myös monenlaista herkkua, eli japanilainen ruokapöytä näyttää olevan todella niin herkullinen, mitä olin jostain oppaasta lukenut. Annokset olivat vähän pieniä meikäläisen makuun, mutta eipähän tullut harjoitettua ylensyöntiä, mihin kotioloissa tuli sorruttua melko usein. Ruokailun jälkeen suunnistimme metroasemalle ja ajoimme vaihteeksi sillä pysäkinvälin Asakusaan.

- Kato, uusi Toyotan malli, osoittelin sormella kadulla kärryjä vetävää miestä kohti.
- Missä, mikä? Närän pää alkoi pyöriä kuin sytytysennakon hukanneella asentajalla.
- Tuossa noin, vanteetkin varmaan viisikymmentätuumaiset, elleivät vielä isommat.
- Tuo taksi?
- Ei, vaan nuo kärryt, taitaa olla joku vähäpäästöinen uusi malli.
- Pöljä, ihminenhän tuota vetää, vanhus tuhahti.

Katselin kadun varressa hetken karttaa ja suuntasin sen jälkeen askeleeni Asakusan Nakamise Shopping streetille. Siellä oli vilinää aivan tolkuttomasti. Kello oli jo sen verran, että nähtävästi osa paikallisista oli päättänyt päivätyönsä ja ryntäisi ostoksille. Minua eivät ostokset kiinnostaneet, vaan matkaoppaan mainitsema Sensoji temppeli. Se oli kuulemma kuuluisa, joten päätin käydä ikuistamassa sen omalla kameralla. Paikka oli kieltämättä hieno useine rakennuksineen ja savuavine patoine, jonka savu kuulemma parantaa siitä kohtaa johon osuu.

- Harmi kun ei tullut autosi mukaan, harmittelin ääneen padan äärellä.
- Köh, köh, miten niin? papparainen köhi savua.
- Olisi tuotu se tähän padan ääreen, niin saataisiin siitäkin vihdoin ja viimein toimiva peli.
- Ihan varppina se toimii paremmin kuin oma paskarattaasi, varmasti tuhatmiljoonaa kertaa paremmin!
- Oi joi, sattuiko arkaan paikkaan? Mikä siitä nyt on rikki?
- Pyh, Toyota ei mene koskaan rikki!
- Miksi niille on merkkikorjaamoja?
- Siksi, että ne vahataan ja pestään siellä ilmaiseksi omistajilleen.
- Ja varaosamyynti?
- Öljyt ja tulpat pitää vaihtaa.

Annoin olla, sillä turha tuon vanhan käävän kanssa oli mitään inttää. Jatkoimme sen sijaan temppelin alueen tutkimista ja päädyimme sen takapuolelle, jossa oli parkkipaikka ja parkkipaikalla oli aika hieno Nissan Micra. Otin kameran käteeni ja räppäsin siitä pari valokuvaa, ihan vain tasapainottaakseni Toyota-ähkyäni.

- Mitä, mitä sinä menit tekemään, heti pois se kuva kamerasta! Närä pillastui.
- En varmaan ota, teetän tästä parimetrisen kankaisen kuvan ja ripustan sen parvekkeenkaiteelle, lällällää, näytin Närälle vielä kieltä.
- Paskarottelo, tuo Micra on yksi paskarottelo, tympeän näköinen mulkosilmä jonka ajo-ominaisuudet ovat kutuhauen luokkaa.
- Ai jaa, herra on sitten ajellut hauelle töihin nuorempana, ehehehee, repesin Närän vertauskuvalle.
- Yäk, iljettävä peli tuollainen halpa Yariksen kopio.

Micra-väittelyn jälkeen kävelimme vielä pienen kierroksen Asakusassa. Nousimme asemalla metroon ja ajoimme tasan samoja raidejälkiä takaisin Uenoon ja sieltä junalla aamuiselle lähtöasemallemme. Matkalla hotellille poikkesimme ostamassa jälleen pientä syötävää ja vähän isompaa juotavaa. Emme kumpikaan olleet enää siinä iässä, että riekkuisimme pitkän päivän jälkeen ravintoloissa, joten pussikalja hotellihuoneessa harakanvarpaita vilisevien tv-ohjelmien parissa oli täysin varteenotettava vaihtoehto. Mikä tärkeintä tässä päivässä, emme olleet tavanneet Rambea, Pasia emmekä Kaukoa Suomen Keravalta.



Rutinoffin kuski kiittää lukijoita ja toivottelee kaikille hyviä lomia ja lämpimiä asfaltteja! Tarinat jatkuvat jälleen syksyllä, ajankohta on tosin vielä auki.


Lataa Oskari Närän ikioma Toyota-filmi.

Jatkuu...


Rutinoffin kuski










© Rauno Vääräniemi