Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

13.4.2009

KE20 painelaakeri


Minua harmitti ja nauratti samalla kertaa, koska Reiska meuhkasi lähes jokaiselle vastaantulijalle, kuinka hän on menossa poikien kanssa Japaniin. Jopa kaksi eläkeläisseuruetta joutui haalaripukuisen kerskailijan uhriksi. Ensimmäinen eläkeläisporukka oli tulossa Kanarialta ja Reiska äityi päivittelemään, että miten siellä mustien miesten seurassa voi lomaansa viettää, sillä saaret ovat hänen mukaansa täynnä Afrikasta karanneita. Toinen porukka oli ollut Lontoossa ja siihen Reiska totesi, että tehdäänkö sitä vielä niinkin lyhyitä lentomatkoja?

Närä ei ollut missään vaiheessa osoittanut mitään kiinnostusta Reiskan mekastukseen, vaan katseli jotenkin poissaolevan näköisenä maahan. Olin lähes sataprosenttisen varma, että tuo mieli maassa olo liittyi jollain tapaa hänen autoonsa. Se oli ehkä jäänyt vahaamatta tai hän suree sitä, etteivät pyörät pyöri sen alla kokonaiseen viikkoon. Minua ei oman Rutinoffini kohtalo huolettanut, se ruostui ihan yhtä hyvin, ajoi sillä tai ei. Onneksi se oli tehty sen verran paksusta pellistä, ettei siihen heti tullut läpireikiä.

- Ei kait ratin Toyota-merkki jäänyt väärään asentoon? kysäisin papparaiselta ikään kuin ohimennen.
- Mitä se vaippa horisee, ei jäänyt, Närä nosti katseensa saappaistaan.
- Tuijottelet lattiaa, eikö täällä ole pesty niitä kunnolla?
- Hmph, mietin vaan, että kiiltävätköhän nämä saappaat nyt tarpeeksi ja onkohan se matkoilta saatava jetlankki parempaa mitä lähikaupan lankki?
- Jaa, enpä ole kuullutkaan? raavin päätäni.
- Sitä saa kuulemma jokainen joka matkustaa tarpeeksi pitkän matkan, Närä alkoi selittää tohkeissaan.
- Kuulostaa kyllä vähän oudolta tuollainen lankin jakaminen kaikille.
- Minä voin ottaa sinunkin jetlankit, poikaset eivät tajua kunnon nahkasaappaiden päälle, Närä tuhahti.

Vilkaisin samalla omia mustia nahkabootseja ja mietin miten ne eivät muka ole kunnon kengät. Lankatut ne eivät olleet, sillä se vaati viitseliäisyyttä ja ylimääräistä energiaa, jota meikäläiseltä ei kengille herunut. Bootseissani olevat vaalean rannut kertoivat minun kävelleen joskus ulkona märän kelin aikaan, mikä ei myöskään haitannut niiden nykyistä käyttöä.

- Kato, nätti on, osoittelin lähtöselvitystiskillä olevaa nuorta neitosta.
- On, on, lähtisiköhän se Corollan kyytiin reissun jälkeen, Närä sipisi takaisin.
- Minä sen tehdä näppäsin muutamia vuosia sitten, ihan omin käsin, Reiska alkoi taas mölytä suureen ääneen.
- Äh! Närä ähkäisi ja jäi katsomaan ammattimiestä silmät suurina.
- Jep, jep, käsityöt kunniaan, vastasin hammasta purren.
- Samanmoisia on tullut tehtyä useita, siis ympäri maailmaa, Reiska vain korotti ääntään.
- Mitenpä se väripuoli, että ovatko kaikki olleet valkoisia? utelin lisää.
- Ei tietenkään, osa on ollut vihreitä, osa ruskeita ja mitä niitä värejä onkaan.
- Eikös se vihreä nyt ole ihmisen kohdalla jo aika paha tekovika?
- Täh? Reiska jäi puolestaan suu auki.
- Tuota tyttöä me Närän kanssa katseltiin.

Johan meni ammattimies kerrankin hiljaiseksi ja punaiseksi, mitä voidaan pitää Reiskan kohdalla jo lähes ennennäkemättömänä suorituksena. Mies puhisi punaisena koko sen ajan mitä minulla ja Närällä meni aikaa lähtöselvitystiskillä vieraillessamme. Närä yritti tiskillä kilisytellä Corollan avaimiaan, mutta neitonen kysyi vain hymyillen, että laitetaanko avaimet ruumaan vai pistääkö hän ne suoraan roskiin? Avaimet häipyivät pikavauhtia papparaisen taskuun ja se yhteinen Corolla-ajelu oli sillä haudattu.

- Meidän pitää nyt mennä, ilmoitin Reiskalla matkaliput kourassa.
- Taidan lähteä tasapainottamaan Mazdan pakoputken, ihan kun se olisi ravistanut pari sekentiä lähtiissä, Reiska vastasi ja niisti nenänsä haalarin hihaan.
- Pidä itsesi ammattimiehenä äläkä anna amatöörien ohitella sinua, taputin haalarimiestä selkään.

Hyvästelimme Reiskan ja astelimme seuraavaksi turvatarkastukseen. Pääsin läpi ilman piippailuja, sillä tajusin riisua metallisoljilla varustetut bootsit jalasta ja kävellä portin läpi sukkasillaan. Närän kohdalla portti sen sijaan alkoi ulvoa kuin hinaaja. En ollut sellaista ääntä koskaan kuullutkaan. Eivät nähtävästi myöskään turvatarkastajat, sillä kaksi tarkastajaa syöksyi maahan, kolhien samalla kahta muuta asiakasta ja kaksi muuta hyökkäsivät Närää kohti. En tiedä mistä Närä keksi kumartua juuri sillä kohtaa, mutta se taisi pelastaa hänet paljolta. Turvatarkastajat törmäsivät toisiinsa ja kaatoivat koko portin.

- Mitä täällä tapahtuu? Närä katsoi ympärilleen ottaessaan laukkua hihnalta.
- SEIS, ei minnekään, ensimmäisenä maahan heittäytynyt turvatarkastaja astui papparaisen eteen.
- Täh, ootko muka joku poliisi?
- Minun on tehtävä teille henkilökohtainen tarkastus. Onko teillä taskuissanne jotain metallista?
- No on.
- Latokaapa ne tähän näin, mies ojensi Närän eteen muovisen laatikon.

Katselin ihmeissäni, kun papparainen nosteli laatikkoon Toyotan avaimet, kaksi Corollan metallista pienoismallia, kourallisen kolikoita ja laakerin. Jos minä olin hämmästynyt, oli turvatarkastaja suorastaan yllättynyt. Hän poimi laakerin käteensä ja katseli ja pyöritteli sitä tovin. Olin aivan varma, että nyt tulee jotain todella tiukkaa noottia tai kohta Närää viedään niin lujaa, ettei siinä pysy edes hänen oma Corolla-ihmeauto perässä.

- Corollan laakeri, tarkemmin sanottuna KE20 painelaakeri, turvatarkastaja ilmoitti silmät kiinni nenä laakerissa.
- Mistä tiesit? Närä suorastaan rääkäisi.
- Haistoin.
- Kunnon takavedon painelaakeri, nuuh, Närä nuuhki myös ilmaa nenä pitkällä.
- Ruvetaanko tässä vielä rasvailemaan laakereita vai mennäänkö jo eteenpäin? ujutin väliin oman kysymykseni.
- Matkakaveri, ollaan menossa Japaniin Toyotia ihailemaan, Närä ilmoitti nassu virneessä.
- Rispektiä teille oi suuret Toyotan synnyinmaan kävijät, turvatarkastaja kumarteli ja ojensin laakerin takaisin Närälle kuin hauraan, vuosisatoja vanhan, pyhän esineen.
- Aika kiva tyyppi, ne toiset olivat kyllä aika hölmöjä, Närä selitti meidän kävellessä turvallisen matkan päässä turvatarkastuksesta.

Kiva joo, mietiskelin mielessäni äskeistä tapahtumaa. Miten joku voikaan olla niin hölmö, että kantaa taskuissaan muutaman kilon metallia ja vielä ihmettelee turvatarkastusportin piippaamista. Kaiken näiden lisäksi vielä selviää ilman mitään lähempää tarkastusta kun taskussa sattuu olemaan pyhä Toyotan laakeri, voi yhden ja vielä toisenkin kerran. Näitä miettiessäni olimme saapuneet passintarkastuksen kohdalle ja Närä livahti luukulle ensimmäisenä. Koska jonoja ei ollut ja henkilökunta vaikutti motivoituneelta, pääsimme molemmat passintarkastuksen läpi minuutissa.

- Käväisen ostamassa rypäletislettä tuosta kaupasta, osoittelin tax-free-putiikkia etuvasemmalla.
- Minä voisin ottaa kermalikööriä, Närä katsoi minua kuin lapsi isäänsä.
- Osta itse!
- Minulla ei ole vielä jenejä.
- Täh? Me olemme vielä Suomessa, täällä kyllä käy kotoiset eurot.
- Ai jaa, olisit heti sanonut, papparainen tiuskaisi ja paineli pussihousujen lahkeet lepattaen myymälään.

Menin itse konjakkihyllyn luo ja otin sieltä kaksi puolikkaan pulloa rypäletislettä. Valitsin jälleen kerran tutun merkin, sillä uuteen outoon maahan mennessä oli hyvä kuskata mukana edes jotain vanhaa tuttua. Kassalle päästyäni totesin Närän kehittäneen riidan kassalla istuvan miehen kanssa. Hän ilmoitti kylmästi, ettei mokomalle myyjälle kuulu ollenkaan minne hän on menossa.

- Se on menossa Tokioon, minun kanssa, kerroin kassalle.
- Siinä on lippu, uteliasukko, Närä tiuskaisi ja heitti lippunsa miehen eteen.
- Jatkatteko kenties matkaa Tokiosta? kassa uteli.
- Ei jatketa, ilmoitin itse, ettei tilanne menisi vielä hullummaksi.

Ostosten jälkeen Närä istahti murjottamaan vessan edessä olevalle penkille. Hänen mukaansa asiakaspalvelijan on kuunneltava asiakasta eivätkä he voi vaatia yhtään mitään häneltä, joka kantaa rahaa niille. Ihmettelin papparaisen nuivaa käyttäytymistä, sillä yleensä Närä ei jurnuttanut asiakaspalvelijoille. Aikani asiaa tivattuani selvisi, että kyseisellä miehellä oli ollut päällään paita, jossa oli ollut melko huomaamaton, mutta kuitenkin nähtävissä oleva Mersun merkki.

- Eiköhän mennä vaihtamaan niitä jenejä, viittoilin lähistöllä olevaa rahanvaihtopistettä kohti.
- Onkohan niissä Corollan kuva, on varmaan, Närä innostui haaveilemaan.
- Päivää, vaihtaisimme Japanin jenejä parilla tonnilla, ilmoitin rahanvaihtopisteen tytölle.
- Onko etukäteisvarausta?
- Ei, eikä vaihdeta pakolla, ellei rahaa ole, ilmoitin hänelle.
- Pieni hetki, tarkistan asian.

Hetken päästä tyttö kertoi meille jenejä olevan tarpeeksi. Niille oli ollut vähän aikaisemmin kova kysyntä, mutta tässä rahanvaihtopisteessä jenejä olisi kuulemma tarjolla muita rahanvaihtopisteitä enemmän, johtuen viereisestä portista, josta Japanin lennot lähtevät. Saimme mukaamme erikokoisia seteleitä ja Närän huokailu oli syvää, sillä missään rahassa ei ollut Toyotan kuvaa, ei edes pientä logoa nurkassa.

- Mennään kahville, piffaan vielä viimeiset Suomi-kahvit viikkoon, ilmoitin matkakumppanilleni.
- Pullaa kanssa?
- Tottahan toki, ota vaikka kaksi.

Ja Närähän otti, nimittäin kaksi tuhtia Berlininmunkkia ja ison kupin kahvia. Tyydyin itse vain pelkkään kahviin, sillä munkittelut eivät nyt houkuttaneet. Meillä oli aikaa niin paljon, että voisimme viettää kahvilan pöydässä vaikka seuraavan tunnin. Mikäs siinä oli istuskellessa, sillä porukkaa vilisti ohi jatkuvalla syötöllä, joten ainakaan minulla ei tullut aika pitkäksi. Ei tullut matkakumppanillakaan, sillä hän suditteli munkeilla tarjottimellaan, ne kun merkkasivat tehokkaan Supran takarenkaita.

- Haistatko muuten hillittömän sukkamehun hajun? tiedustelin Närältä.
- Nuuh, ei tule ainakaan minun sukista.
- Jostain se tulee, jatkoin nuuhkimista.

Vaikka pyörittelin päätäni, en keksinyt hajun lähdettä. Moni muukin kahvilan vieras näytti nyrpistelevän nenäänsä ja katselevan naapuripöytiin siihen malliin, että sielläkös se hajun lähde luuraa? Eräs hieno rouva näytti haistelevan vuoronperään molempia kainaloitaan, mutta ilmeistä päätellen totesi siellä olevan eri hajut mitä ympäröivässä ilmassa oli valtoimenaan. Samassa korvani tavoittivat jonkun puhelinkeskustelun.

- Haloo äiti, kyllä äiti. Sain Corollan parkkiin ihan hyvin yhdelle isolle parkkipaikalle. Ei siellä ollut muita autoja, tyhjä parkkialue ja vielä ilmainen, äiti. Kyllä äiti, en jättänyt valoja päälle ja irrotin puolan johdon ja laitoin jäätelötikun katkojankärkien väliin.
- Heh, hee, tuo puhelu kuulosti ihan Pasi Kuikan puhelulta äidilleen, naurahdin ääneen.
- Ai se pilkkutaksipellen kaveri, se huoltoneuvoja joka oli Ranskassa, Närä nosti päätään viimeisestä puoliksi syödystä munkista.
- Sama hemmo, mutta Pasi on nykyisin Opelin huoltoneuvoja.
- Ai niin, sain Pasilta tänä aamuna tekstarin, siinä luki vain ONNEA!
- Onko sinulle synttärit tai nimpparit? havahduin itsekin moisesta onnittelusta.
- Ei, ei edes Corollan synttäri eikä ostopäivän vuosipäivä.
- Jaa, mitähän se Pasi on oikein säheltänyt? mietiskelin asiaa ääneen.

En tavoittanut enää korvilla äskeisen puhujan ääntä eikä missään näkynyt edes etäisesti Pasia muistuttavaa hahmoa, joten asia unohtui mielestäni varsin pian. Siinä vaiheessa kun lähtöportin aukeamiseen oli aikaa vain muutama minuutti, nousimme pöydästä ja astelimme portille numero 33. Hetken jonotettuamme pääsimme matkalippujen tarkastuksen läpi odottelemaan koneelle johtavan putken avautumista. Ehkä noin kymmenen minuutin odottamisen jälkeen pääsimme jatkamaan matkaa ja ensimmäisten joukossa, sillä istumapaikkamme olivat koneen takaosassa. Löysimme hyvin koneessa paikkamme, jotka olivat miellyttäväksi yllätykseksi ikkunapuolella ja siinä oli vain kaksi penkkiä vierekkäin. Ihan hyvä, sillä nyt ei tarvinnut kuunnella kenenkään takametsien Einarin selitystä siitä miksi Valmetti on maailman paras traktori ja miten EU rankaisee viljelijöitä.

- Eihän tänne tule ketään muita suomalaisia, ollaanhan me nyt oikeassa koneessa? Närä huolestui koneen alkaessa olla täysi.
- Eipä näköjään näy paljon suomalaisia, totesin itsekin.

Tarkemmin katseltuani ja kuunneltuani suomalaisia oli kyllä koneessa, mutta vähemmistönä. Kansallisuuksista japanilaiset olivat edustettuina erittäin hyvin ja sitten koneessa oli venäläisiä, saksalaisia, ruotsalaisia ja ties vielä mitä kansallisuuksia.

- Pyh, olisi tuokin saanut jäädä kuplaansa rassaamaan, Närä tuhahti osoitellessaan erästä pönäkkää saksalaismiestä.
- Entä jos se ajaakin Opelilla?
- Pyh, samanlaisia paskarattaita kaikki saksalaiset.

Olimme jo aika valmiin oloisia, kun kapteeni esitteli ensin itsensä ja sen perään totesi, että lähtömme viivästyy vielä muutaman minuutin, että kiitoradan päähän pysäköity auto saadaan hinattua pois lentoliikennettä vaarantamasta. Perään hän totesi naurahtaen, että tämä ei ollut suinkaan ensimmäinen kerta kun sieltä päästä joudutaan poistamaan pysäköity auto, merkki oli vaan ollut edellisellä kerralla toinen.

- Varmaan tuon saksalaisen paskaratas, se on hajonnut sinne, Närä tuhahti.
- No niin arvon matkustajat, nyt se vanha Corolla on saatu hinattua turvaan ja pääsemme lähtemään välittömästi, Kapteeni kuulutti.
- Ehhehhee, oletko ihan varma, että oma autosi on vielä kotiparkissa? repesin täysin.
- Se, se, sen täytyy olla jonkun lentokapteenin työsuhdeauto, ne eivät aja huonoilla autoilla, Närä puolustautui.

Pääsimme lentoon vähän myöhässä, mutta eihän meillä ilmaisella lomalla olevilla kahdella joutilaalla ollut mihinkään kiire. Lentomatkan aikana katselin maisemia sen mitä pimeässä näki, lähinnä se oli vain alapuolella olevien satunnaisten asutuskeskusten valojen tiirailemista. Lentomatkan aikana palvelu pelasi vallan hyvin, mitä nyt konjakista piti maksaa 5 euron maksu. Olin juuri syventynyt katsomaan piirrettyjä viihdekeskuksesta, kun ympäristö pimeni jotenkin yllättäen. Vilkaisin vaistomaisesti ympärilleni ja järkytyin.

- R-Rambe Nokivasara, älähdin isokokoiselle jätille.
- Hähähää, minähän se täällä, hähähää.
- Ei helvetti, kuka sinulle on passin antanut ja mitä sinä Japanissa oikein teet?
- Hähähää, polliisi antoi, että menen tekemään pahoja muualle.
- Entä mitä teet Japanissa?
- Hähähää, menen geishan kanssa kylpyyn, hähähää.
- Ihan oikeasti, mitä teet siellä?
- Teen pisnestä. Luin jostain lehdestä, että japanilaiset ovat hulluina naisten käytettyihin pikkupöksyihin ja niillä tienaa siellä omaisuuden.
- Aivan ja sinullahan oli niitä hinausauton hytti täynnä, oivalsin nyt miehen tarkoituksen.
- Hähähää, myyn niille myös vanhat hikiset tennissukkani, niistä saa varmaan enemmän mitä pikkupöksyistä.

Nyt minulle selvisi se, että miksi myös lentokoneessa haisi kuin juusto- / kalatehtaassa. Rambe oli varmaan kuskannut osan myyntiartikkeleistaan käsimatkatavaroina.


Lataa Oskari Närän ikioma Toyota-filmi.

Jatkuu...


Rutinoffin kuski










© Rauno Vääräniemi