Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

21.12.2008

VarmaIrmeli


Kuunneltuamme myyjän vuodatuksen siitä miten heitä oli kavalasti huijattu vikavaihdokilla, pääsimme vihdoin asiaan, eli katsomaan Latelle sitä oikeaa vaihdokkia, nimenomaan juuri Opel-merkkistä. Päästyämme asiaan, Hovartin silmäkulmat kastuivat ja mies nyyhkytti, että hän herkistyy ihan joka kerta kun joku tulee ja haluaa juuri nimenomaan ostaa Opelin, tuon automaailman helmen, joka on niin monesti väärinymmärretty ja jota jotkut ovat joskus pimeimpinä hetkinä jopa huonoksi haukkuneet.

- Niisk, en ole vielä kertaakaan tavannut Opelia, jossa olisi ollut oikeasti joku vika, Hovartti niiskutti nenäliina suun edessä.
- Minulla helisee Astrassa pakoputki niin vitusti, että meinaa järki lähteä, Late pamautti ässän vaihtoauton konepellille.
- Rämisee, kilisee, kolisee! Hovartti rääkäisi.
- Just noin, ihan vitun kova helinä kuuluu putkesta.
- Eihän se rikki ole, ei edes särki tai vialla. Onnellinen Opel-autoilija on myös helisevä esimerkki muille autoilijoille, joiden kateudella ei ole mitään rajaa turvallisella ja luotettavalla Opelilla ajavaa kohtaan.
- Entä se vitun pakoputki, sen helinä rassaa hermoja päivästä toiseen, Late puhisi.
- Pieni onnellisuus, pieni helinä ja iso onnellisuus, iso helinä, Hovartti paasasi kuin maallikkosaarnaaja.

Näin Laten naamasta, että kohta helisisivät myyjän hampaat jossain muualla kuin hänen suussaan. Toivoin Hovartin puolesta, että tämä tajuaisi vaihtaa vaikka alaa, nyt kun sen voi vielä tehdä tervein ikenein. Hovartti oli kuitenkin aika ihme tyyppi, sillä mitään selittelemättä hän siirtyi asiasta toiseen, eli esittelemään yhden hallissa olevan Astran cd-soitinta.

- Hitto, mitä vikaa tuossa soittimessa on? Late kuunteli kaiuttimista kuuluvaa ääntä pää kallellaan.
- Ei siinä mitään vikaa ole, se on meidän Opel-kuoron harjoituksissa laulettu venäjänkielinen ylistyslaulu Opelille öljynvaihdon yhteydessä.
- Köh, miksi venäjänkielinen ja miksi öljynvaihdon yhteydessä? kummastelin saamaani informaatiota.
- Olemme universaali automerkki ja aiomme painaa Ladat suohon itänaapurissa. Öljynvaihto taas puhuu puolestaan, eli kaikki mitä Opelille tarvitsee tehdä ensimmäisten elinvuosien aikana, on vaihtaa öljyt, nekin tosin vain erittäin harvoin.
- Ai niin kun Opeliin vain lisätään öljyä sen ison öljynsyönnin vuoksi, ymmärrän, hehee, hekottelin.
- Informaatiosi on väärää, mutta eipä hätiä mitiä, Hovartti auttaa ja korjaa tilanteen. Tämä ei ole mikään Klonksvaakkeni josta olet tuon öljynsyöntitiedon erheellisesti viskannut Opelin riesaksi. Saanenko mennä henkilökohtaisuuksiin ja kysyä, että omistatko kenties Klonksvaakkenin?
- En, vaan aidon ja alkuperäisen Rutinoffin.
- Hmm, mielenkiintoista, en löydä sitä vaihtoautohinnoittelijastani, Hovartti tutkaili kämmentietokonettaan.
- Se on aika harvinainen, ilmoitin suurta ylpeyttä tuntien.
- Hei, nyt se löytyi, on täällä Rutinoff!
- Mitä?
- Se löytyi metsäautoraadot osiosta ja sille on määritelty jopa hinta tai noh…
- Mitä noh, paljonko?
- Sanotaan näin, että minä voin ottaa sen sisään ilmaiseksi, mikäli tuo ystäväsi tekee Opel-kaupat. Muussa tapauksessa joudun ottamaan Rutinoffin lisäksi tuhannen euroa, jotta päästään nollatilanteeseen.

Uutinen oli aika pöyristyttävä, että muka minun rakas Rutinoff on hinnoiteltu jossain metsäauto-osiossa ja sen arvo on tuhannen euron verran negatiivisella puolella. Toisaalta tuo uutinen jopa säikäytti, sillä nythän autoni on todella haluttu, sillä kukapa olisi ottamatta vastaan autoa ja tuhatta euroa.

- Ymmärsinkö tosiaan oikein, että jos ostan sinulta tuhannen euron auton ja annan Rutinoffin vaihdossa, niin haluat kaksituhatta euroa ja Rutinoffin?
- Kyllä ymmärsit, sillä asiansa osaava ja palveleva Opel-myyjä on hyvin ja kovin selväsanainen myyjä.

Latea ei tuntunut meidän jutustelu kiinnostavan, vaan mies oli siirtynyt erään farmarimallisen Astran vierelle, tutkien sen hintalappua todella tarkasti. Viimein hän avasi oven ja istuutui sisälle autoon. Hovartti huomasi sen ja pinkaisi farkun takaluukun luo, ängeten sisälle takaosaan. Vaihdoin myös itse asemapaikaksi tuon farkun etupenkin, sillä halusin olla kuulemassa, mikäli Hovartti alkaa imitoida vaikka koiraa.

- Tilaa on, katsokaa, mahdun jopa melkein heittämään volttia, myyjämme ilakoitsi takaluukussa.
- Pääseekö tällä käymään koeajolla, kiinnostaa kovasti? Late kysyi.
- Haluatteko tietää miltä tuntuu kun painaa kaasua tällä yksi piste kahdeksikko litraisella Opelilla? Hovartti kailotti.
- Sehän selviää koeajolla.
- Minä voisin olla esifiilistelijä, uuuuuh!
- Täh? Late kääntyi katsomaan takakontissa meuhkaavaa metriheikkiä.
- Siltä se tuntuu, uuuuuh!
- Pitkäänkö tällä saa ajella?
- Lähden mukaan, voin olla kartturi, ohjekirja, peruutustutka ja hauska seuramies.

Tämä selvä, siis matkaan lähti myös myyjä tällä kertaa. Käytäntö oli omien kokemusten mukaan outo, sillä yleensä kukaan myyjä ei vaivautunut lähtemään mukaan koeajolle. Astran edessä oli kaksi autoa, jotka toiset myyjät lupasivat siirtää pois Hovartin hakiessa koeajolomaketta. Se kun piti täyttää vaikka myyjä lähti mukaan. Hovartti viipyi reissussa aika pitkään, aloin jo epäillä tämän menneen päiväunille. Viimein pikkumies saapui luoksemme puhelinluettelon kanssa, jonka hän tömäytti auton konepellille.

- Osataan me ajaa täällä ilman puhelinluettelon karttaakin, Late virnisteli.
- Toiko joku oman puhelinluettelon kartan? Hovartti katseli meitä hämmästyneenä.
- Sinä, viittoilin luetteloa auton konepellillä.
- En mielestäni, mutta katsotaanpa tarkemmin, hän alkoi selailla konepellillä olevaa luetteloa. – Ei, kyllä tämä yhä on meidän koeajolappu, tosin tälle syksylle saimme uuden ohuemman version, pienempi fontti nääs.
- Ei helvetti, tuon täyttämiseenhän menee varmaan viikko, Late parahti.
- Ai niinkö, olet varmaan aika hidas kirjoittaja? Hovartti katsoi Latea suu auki.
- Hidas, kirjoita itse parisataa sivua, höh!
- Eihän tässä kysytä muuta kuin äidin tyttönimi, isän kengännumero, ala-asteen opettajan puhelinnumero, viimeisin käyttämäsi öljymerkki ja suosikki Opelisi malli sekä tietysti oma allekirjoitus.
- Täh? annahan tänne, Late tempaisi luettelon itselleen. – Mihin minä laitan nimeni ja osoitteeni?
- Niitä ei tarvita, allekirjoitus riittää, olemmehan hyvin joustavia, siis vain me Opel-myyjät.

Minunkin oli aivan pakko vilkaista tuota koeajolappua ja totta tosiaan, siihen ei tarvinnut laittaa mitään muita tietoja itsestään kuin allekirjoitus, ei edes nimeä eikä osoitetta, puhumattakaan ajokorttiluokasta. Kaikki muu tuossa luettelossa oli pelkkää mainosta Opelista.

- Mistä minä sen ala-asteen opettajan puhelinnumeron kaivan? Late raapi päätään.
- Voin tarjota apuani, sillä minun tietokannasta löytyy kaikki joskus ala-asteella opettaneet opettajat, jopa sijaiset, Hovartti näppäili kämmentietokonettaan.

Ja niinhän siinä kävi, että Laten kerrottua missä ja milloin oli ala-astetta käynyt, löytyi sieltä kaksi eri opettajaa, jotka olivat olleet hänen luokanvalvojinaan. Sieltä löytyi myös se kaivattu puhelinnumero. Muut tiedot Late muisti, joten koeajolupa oli täytetty aika nopeasti. Hovartti syötti lopuksi kaikki Laten antamat tiedot kämmentietokoneelleen ja kohta mies pulputti Laten oikean nimen, osoitteen ja puhelinnumeron sekä syntymäajan täysin oikein. Minua tuo ei enää edes yllättänyt, sillä niin täynnä yllätyksiä tämä Opel-liikkeessä asioiminen oli ollut.

- Haluatteko lähettää samalla läheisille ihmisille postikortit? Hovartti iski pöytään uuden yllättävän kysymyksen.
- Jaa minkä kortin? Late hieroi korvaansa.
- Postikortin, tällaisen ”Terveisin hyviltä Opel-kaupoilta” -kortin.
- En tiedä, ei ole oikein kenelle lähettäisin, vastasin omalta osaltani.
- Lähetä itsellesi, tulee hyvä mieli kun muistaa itseään kortilla.
- Niin, voisihan sitä Mallalle laittaa kortin, Late innostui.

Samalla hetkellä eteemme kiikutettiin iso laatikko täynnä Opel-aiheisia postikortteja, joihin oli liimattu postimerkit valmiiksi. Late valitsi korteista yhden Astra-kortin. Minulla kesti huomattavasti pitempään valita oikeanlainen kortti, mutta löysin sieltä viimein kuvan Astran syylärinkorkista, joka sai siis lähteä minulle itselleni kotiin. Hovartti oikein huokaili meidän kirjoittaessa kortteja. Hyvä, että kortit oli edes kirjoitettu valmiiksi, kun postin tunnuksin oleva Vivaro kurvasi suoraan vaihtoautohalliin Laten koeajolle valitseman Astran eteen. Hovartti otti kortit ja kiikutti ne hypähdellen Vivaron kuljettajalle, joka otti ne vastaan ja peruutti sen jälkeen ulos.

- Vain paras on kyllin hyvää Opel-autoilijalle, Hovartti hehkutti Vivaron kadotessa näkyvistä.
- Anteeksi, mutta miksi nuo kortit haettiin täältä noin? tiedustelin asiaa.
- Meidän hyvä palvelu perustuu nopeuteen. Nuo kortit menevät Vivarolla postin lajittelukeskukseen ja sieltä lajittelun jälkeen ne siirtyvät Combolla perille teidän kirjoittamiin osoitteisiin.
- Anteeksi vielä toisen kerran, mutta mitä sitten jos Late ei ostakaan teiltä Opelia?
- Hieman teoreettinen tapaus, mutta mahdollista toki esimerkiksi sydänkohtauksen vuoksi. Siinä tapauksessa Combon tai Combojen kuljettajat ovat saaneet ohjeen deletoida nuo kortit.
- Deletoida, postikortti, höh?
- Jokaisella kuljettajalla on henkilökohtainen Opelin logolla varustettu sytkäri, jolla deletoiminen tapahtuu tulen palavalla nopeudella, jos sallitte minun käyttävän tällaista vertausta, sillä se on mielestäni hauska ja sopii tähän tilanteeseen yhtä hyvin kuin pylly Opelin penkille.
- Miten sen koeajon kanssa? Minusta tuntuu, että poliisi ottaa korttini pois iän perusteella, ennen kuin pääsen ajamaan tuota perhanan autoa, Late ärisi tuskastuneen oloisena.

Vaikka Late oli jo aika karhealla päällä, jouduimme syömään vielä yhdet kermakaramellit ennen koeajoa. Vihdoin ja viimein olimme siinä tilanteessa, että Late istuutui ratin taakse, minä apukuskin puolelle ja Hovartti takapenkille. Muut myyjät muodostivat kunniakujan Opel-pienoislippujen kanssa, kun ajoimme auton ulos myyntihallista. Tuskin olimme ajaneet paria sataa metriä, kun Late avasi suunsa:

- Helvetti, tämähän ei helise yhtään!
- Uuden tulevan VarmaIrmeli Astran omistajana et ole vielä autostasi aidosti onnellinen, sillä eihän tämä vielä ole edes autosi, Hovartti selitti takapenkiltä.
- Kröhöm, mikähän se Varma Irmeli on? Late ryki.
- Ei erikseen, vaan yhteen VarmaIrmeli. Meidän luotettavat ja laadukkaat vaihtoautomme ovat saaneet uuden laatuvaatimuksen ja se on nimetty VarmaIrmeliksi.
- Ehhehhehee, vuotaako VarmaIrmeli nyt kaksi kertaa kuukaudessa, ehehhehhee?
- Minä en kylläkään näe tuossa noin varmassa nimessä mitään naurun kohtaa, en edes pienen pientä paikkaa. Tutkimme paljon eri nimivaihtoehtoja ja päädyimme tuohon nimeen, sillä emmehän halua missään kohtaa eikä missään tapauksessa eikä missään tilanteessa pilata hyvän tuotteen mainetta huonolla nimellä, siksi VarmaIrmeli.

Late puri huultaan ja painoi kaasupolkimen syvemmälle, vauhdin noustessa jo ylinopeuden puolelle. Hovartti ei puhunut mitään, köytti vain muina myyjinä itsensä takapenkkiin vielä toisella turvavyöllä. Vantaajoen sillan jälkeen Late tempaisi tiukan oikean ja kohta Astran keula oli kohti moottoritietä. Rampin loppupäässä mittari näytti jo satakaksikymmentä.

- Hivenen jos huomauttaa saisin tuosta nopeudesta, Hovartti kähisi takapenkiltä.
- Huomauttele sinä pois, soita vaikka äidillesi ja huomauttele sille, Late murahteli ja meni heittämällä kahden kaistan yli.
- Nyyy-nyyyt ajat aivan liian lujaa…
- Vasta lämmittelen, vai eivätkö nämä uudemmat Astrat ole tehty ajettaviksi?
- O-oonhan nämä.
- Kato satakuusikymmentä ja vielä tuntuu kiihtyvän, Late osoitteli nopeusmittaria.
- Ei minulla ainakaan ole kiire mihinkään, yritin toppuutella lihaskimppua.
- Ei minullakaan, on vain vitun kiva ajaa taas autolla joka ei helise hermoja repivästi ja muutenkin tämä on vanhaa huomattavasti parempi ajaa.
- Ei tarvitse pitkään odotella, takapenkiltä kuului.
- Häh, ei kuulu? käänsin päätäni.
- Sitä vaan, että alkaa se tämäkin Astra helistä iloisesti kun sen joku onnellinen ostaa, pieni onnellisuus, pieni helinä ja iso onnellisuus, iso helinä.

Late paahtoi kuin piru Astralla kehä kolmoselle ja kanttasi renkaat valittaen länttä kohti. Hong Kongin kohdalla Hovartti alkoi nyyhkiä, ettei varmaan osaisi takaisin autoliikkeeseen näin kaukaa ja että me ollaan varmaan ihan kohta jossain Vaasassa. Mies jatkoi vielä nyyhkyttämällä, että jos mennään johonkin ruotsinkieliselle rannikkoalueelle, niin hän olisi ihan pulassa kieltä taitamattomana eikä hän ole koskaan ollut yötä poissa kotoa. Emme antaneet mokoman vinkumisen häiritä koeajoa, vaan matka jatkui Laten suunnitelmien mukaan Ala-Tikkurilan Shellin pihalle.

- On se vaan pirun nätti autoksi, Late ihasteli Shellin pihalla tyhjäkäynnillä louskuttavaa Astraa.
- Etpähän ainakaan erotu joukosta, myöntelin hopeista farmaria katsellen.

Samassa Astran taakse pysähtyi uudenkarhea Jetta. Kuljettaja vaikutti jollain tapaa hermostuneelta, sillä torvi alkoi soida melkein välittömästi. Jatkoimme keskustelua tuosta välittämättä, sillä olihan tässä pihalla muitakin bensamittareita kuin tämä yksi.

- Tankkaatteko vai runkkaatteko? Jetan kuski nousi mölyämään ulos autosta.
- Kunhan jutellaan ja ihaillaan kaverin tulevaa uutta autoa, vastasin ystävällisesti.
- Ai tuo vai, Ooppeli, Kiinassako noita nykyisin tehdään?
- Ja itse ajelet kivettömällä autolla, tsot, tsot, Late heristeli etusormeaan.
- Miten niin kilvettömällä? Jettapelle kääntyi katsomaan autoaan.
- Epäiletkö sanomisiani? Late tulistui ja asteli Jetan eteen.

Meni varmaan alle kaksi minuuttia, kun Jetan molemmat rekisterikilvet olivat puristeltu tunnistamattomiksi möykyiksi, jotka Late ojensi kuljettajalle. Tyyppi katseli vuoronperään niitä ja autoaan, sanomatta sanaakaan. Ei sen puoleen, en minäkään hänenä olisi alkanut enää Latea neuvomaan, se kun tuo ihmisen terveys on aika kallis asia itse kullekin. Hovartti ei uskaltanut tulla pois Opelista, vaan päinvastoin oli painautunut mahdollisimman litteäksi takapenkille.

- Ajapas nyt kotia pieniä sivuteitä pitkin, ettei poliisisetä sakota kilvettömällä autolla ajosta, Late opasti Jetan kuljettajaa.
- Mutta, eihän minulle voi tehdä näin, mies katseli rekisterikilpipalleroitaan.
- No, miten sen nyt ottaa, minä tein kuitenkin.
- Mu-mutta Jettahan on luokkaansa arvokkaamman näköinen ja sitä kunnioittaa kaikki ja myyjän mukaan Volkkarikuskin sana ja torvensoitto on laki liikenteessä.
- Late muuttaa nyt sitä sinun lakia, ystäväni murahti. – Otat kengät pois jalasta, jätät ne siihen auton viereen ja hurautat kotiin sukkasillaan, joohan!
- Joo, mies tuumi ja teki kuten lihaskimppu käski.

Jatkuu...


Rutinoffin kuski










© Rauno Vääräniemi