Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

7.12.2008

Vikavaihdokki


Pullaa meni todella paljon, niin paljon, että olin aivan ähky heilauttaessani teekupista viimeisen pisaran teetä nassuuni. Late taisi syödä vielä hieman enemmän, mutta Hovartin jyrsimä yksi pullapala tasoitti jotenkin kokonaistilannetta. Vaikka myyjämme ei ollut juuri nauttinut pullan mausta, ei hän silti ollut tuputtanut meille autoa suu vaahdossa, jonka joku toinen olisi aivan varmasti tehnyt. Minäkin voisin syödä pullaa päivät pitkät, jos automyyjän homma oli kerran näin leppoista, mietiskelin kopin seinillä olevia autonkuvia katsellessa.

- Saanko udella herroilta miten olette ajatelleet tämän loppupäivän viettää? Hovartti heräsi henkiin.
- Pullaa sulatellen, taputtelin tyytyväisenä vatsaani.
- Rrrrööööyh, auto pitäisi vaihtaa, Late röyhtäili.
- Ohhhoh, olihan pullassa potkua, Hovartti hymyili. – Mitä ajattelit vaihtaa ja mihin?
- Minulla on juuri huollettu 2000 vuosimallin Astra farmari kahden litran koneella ja tilalle pitäisi saada joku uudempi farkku Astra.
- Rämisee, kilisee, kolisee! Hovartti kiekaisi.
- Häh, helvetti, älä säikyttele, murahdin mokomalle kiljukaulamyyjälle.
- Hyvällä tahdolla ja hyvällä mielellä minä sen sanoin. Se tarkoittaa meillä Opel-piireissä, että kyllä löytyy, siis haluamasi kaltainen Astra.
- Haluatko tietää jotain faktoja vaihdokistani? Late uteli.
- En halua, se on Opel ja se on Astra ja se on 2000 vuosimallin ja se on farmari ja se on tarpeeksi tietoa minulle, se on näin minulle kovin hyvä.
- Minusta tuntuu, että se on näin kovin perseestä koko Ooppeli, sihahdin Laten korvaan.
- Niin minustakin, mutta minut on naurettu ulos kaikkien muiden merkkien liikkeestä, Late sipisi takaisin.

Meidän sipistessä, Hovartti ei jäänyt toimettomaksi, vaan hän kaivoi kaapista silityslaudan ja -raudan ja alkoi muina myyjinä silittää kaapista ottamaansa paitaa. Lopetettuamme omat jutut ja käännettyämme molempien lärvit myyjää kohti, alkoi hän kertoilla silittämisen olevan vain sellaista stressin poistoa.

- Taitaa olla aika stressaavaa tuo Opeleiden myyminen, totesin ääneen.
- Ei ollenkaan, olen silittänyt niin paljon, ettei stressille ole jäänyt aikaa eikä tilaa eikä mahdollisuutta eikä tilaisuutta iskeä.
- Eiköhän mennä katselemaan niitä autoja, Late nousi pystyyn.
- Menkää toki, jään ompelemaan vielä kaksi ja puoli irronnutta nappia, Hovartti viittoili silityslaudan takaa.
- Mennään päristelemään, jes, innostuin oitis.
- Tuota, aiotteko todella päristellä? myyjä katsoi minua silmiin.
- Varmaan, eikös se nyt kuulu autokauppaan?
- Saanko siinä tapauksessa pyytää herroja ottamaan vastaan tämä vaatimaton, mutta hyvin, hyvin ja kovin, kovin henkilökohtainen lahja, Opelin oma päristelysuoja ettei tuulilasi kuorrutu räkäeritteistä sisäpuolelta. Tällä tavoin me parannamme omalta osaltamme liikenneturvallisuutta, Hovartti ojensi molemmille valkoiset esineet.
- Hmm, muovipussi, katselin sitä hämmentyneenä.
- Eikä mikä tahansa tai kuka tahansa muovipussi, vaan Opel-merkkimuovipussista tehty päristelysuoja.

Tottahan toki, katselin avaamaani muovipussia. Siinä oli silmien ja nenän kohdalla reiät, mutta ei suuaukkoa. Pussissa oli myös tilanteen vaatima Opelin logo tarpeeksi isolla, jottei se sekaannu kauppojen mainoskasseihin edes vahingossa. Työnnellessäni sormia noista kolmesta reiästä, Hovartti alkoi selittää, että pussiin saa kyllä korjaussarjan, jolloin sitä voidaan käyttää vielä kotona roskapussina. Korjaussarjassa on kolme irtopalaa ja liimaa, joilla reiät saa peittoon. Lisäksi sarjaan kuuluu peitemaalia, jolla voi maalata Opelin logon piiloon, sillä he eivät luonnollisestikaan halua mitään heidän merkkiin viittaavaa sekajätteiden joukkoon. Opel kun ei ole heidän ideologiansa mukaan mikä sekajäte, vaan energia- ja hyötyjäte kun sen aika on ohitse.

- Tuota, milloinhan sen Opelin aika on ohitse? kysäisin myyjältä.
- Oletteko sattumoisin kuulleet sitä sanontaa, että vanhemmiten kaikki autot ovat Ooppeleita?
- Ollaan, monestikin, vastasin.
- Joo, Late murahti.
- Niin, vasta vanhemmiten kun niitä muita autoja on korjattu mahdollisesti satoja kertoja, ovat ne luotettavuudessaan samassa tilanteessa mitä Opel on jo uudesta lähtien, eli siis äärimmäisen luotettavia.
- Niin, mutta milloin sen aika on ohi? tivasin uudelleen vastausta.
- Niiden aika ei ole ohitse koskaan, ihmiset luovuttavat vain niin helposti autojensa kanssa, Hovartti huokaisi syvään.
- Milloin se on energia- ja hyötyjäteasteella? kokeilin vielä kerran.
- Hyvä kysymys tuo. Puhummeko nyt autosta vai päristelysuojasta?
- Autosta.
- Valitan, tieto on julistettu tehtaan taholta salaiseksi. Tällä tehdas ei halua mitenkään kiusata kuluttajia, vaan pitää teollisuusvakoilun aisoissa muiden merkkien taholta.
- Äääh, mennään katsomaa niitä autoja, Late ähkäisi ja avasi myyntikopin oven.

En jaksanut alkaa enää kysellä lisää, sillä Hovartista tuntui saavan irti tosiaan vain sen mitä mies halusi sanoa, eli eipä juuri yhtään mitään negatiivista hänen myymästään automerkistä. Vaikka mies oli kohtelias kuin automaattiovi, oli hän silti pohjimmiltaan vain automyyjä, joka tulisi lypsämään asiakkaalta niin paljon rahaa kuin ikinä sai. Heilautin hänelle kättä ja katosin Laten perässä vaihtoautohalliin.

- Mitäs olet ajatellut vuosimallin suhteen? kyselin Latelta.
- Kaksituhattakuutonen olisi hinnaltaan varmaan juuri passeli, jos vain kilometrit ovat kohtuulliset. Uudempaa en osta, ettei arvonalennus vituta niin paljon.
- Ja siis farmari vai?
- Jep, jollakinhan ne viinat ja hormonit pitää Tallinnasta kotiin saada, hehehee.
- Hei Late, katso täällä on 2006 vuosimallin Mitsubishi Colt alle kymppitonnin, viittoilin hopeista pikkuautoa kohti.
- Mitsubishi on ihan paska, sillä ei tee mitään, siitä hajoaa vaihdelaatikko ja moottori alle sadantuhannen, kuului samassa jostain yläviistosta.
- Häh, kuka siellä? katselin ylös näkemättä muuta kuin katon.

Myös Late tutkaili katonrajaa, mutta ketään tai mitään ei näkynyt missään. Varmistin asian ystävältäni, että myös hän oli kuullut äskeisen puheen kuten minä. Hetken aikaa kerkesin jo epäillä omia korviani, mutta kaksi ihmistä ei sentään kuule yleensä samoja harhoja. Vielä hetken ympärilleen katseltuaan Late asteli minun ja Mitsubishin luo ja avasi sen oven.

- Älä istu sen penkille, siihen on koira oksentanut ja ruoste syö sen rakenteet puhki nopeammin kuin kerkeät pastillin imeskellä, äskeinen ääni jatkoi.
- Joku kaiutin, katselin kattoa uudemman kerran.
- Tämä on aika kinneri, Late totesi ja pamautti Mitsun oven kiinni.

En nyt tosissani ollutkaan hänelle mitään pientä autoa tyrkyttämässä, mitä nyt sattui vaan oikeaa vuosimallia oleva laitos silmiin ja vielä alle kymppitonnin. Tosin minulla ei ollut hajuakaan mitä tuollainen peltipurkki maksoi uutena, joten saattoihan tuo pyyntihinta olla vaikka yli uuden hinnan, tiedä näistä Opel-kauppiaista. Seuraavaksi bongasin vaihtoautorivistöstä ison Saabin ja istahdin sen penkille päristelemään. Hovartin lahjaa en laittanut päähäni, sillä mielestäni sallin omalle räälle vapauden liimautua ihan minkä tahansa auton tuulilasin sisäpuolelle, mikäli sitä sattui irtoamaan päristellessä. Yleensäkään en kiusaa koskaan niin mukavaa henkilöä kuin minä itse, joten vetäkööt Hovartti myyjäystäviensä kanssa pussit vaikka molempiin päihin, mikäli ovat niihin niin rakastuneita. Saatuani Saabista tarpeeksi, siirryin parin auton päässä olevan Cadillacin vierelle ja istuin sen kuljettajan penkille.

- Late, nyt minulta meni tuntuma näihin korvikeautoihin, näen Saabin Cadillacina ja päinvastoin, en näe enää varmaan ensi kevättä, huusin ystävälleni ovenraosta.
- Älkää ostako halpoja kopioita, ostakaa vain aito Opel, tuttu ääni julisti taas jostain epämääräisestä suunnasta.
- Mikä hätänä? Late tupsahti auton luo.
- Nämä kaikki näyttää samalta, tämä ja tuo Saab varsinkin.
- Hmm, eikös ne tee jotain käkkylää saappaan pohjalle? Late jäi mietiskelemään.
- Totta, luulin jo joko hermojen pettäneen tai korvikeautojen turruttaneen aistini tukkoon, huokaisin helpotuksesta.
- HYVÄT ASIAKKAAT! Jaamme nyt jokaiselle suussa sulavat Opel-karamellit, nauttikaa niistä ja muistakaa mitä olette tulleet ostamaan, kajahti tiedotus.
- Mitä, en minä ole tänne tullut mitään ostamaan, purnasin vastaan kuulutukselle.
- OPEL, ostakaa OPEL! tiedotus kajahti entistä suuremmalla voimakkuudella.

Samassa Hovartti viiletti paikalle kahden karamellin kanssa, yksi molemmissa käsissään. Hän ojensi molemmille valkoisessa kääreessä olevan Opel logolla varustetun karamellin ja kehotti imeskelemään niitä ajatuksella. Otin karamellin, poistin sen kääreen ja tungin namun suuhun. Se oli oikeastaan todella hyvänmakuinen kermakaramelli, ihanan pehmyt ja suussa sulava.

- Kätelläänkö? Hovartti ojensi kättään minua kohti.
- Taasko, käsihän kuluu turhasta hemputtamisesta, otin varovaisen taka-askeleen.
- Haluan vain tuntea yhteenkuuluvuuden tunnetta asiakkaisiini, mies tuli käsi ojossa perässä.
- Onkohan tuo nyt ihan välttämätöntä? puistelin päätäni.
- Minulla on lämmin käsi, silitin juuri.
- Okei, myönnyin ja kättelin automyyjän.

Myös Late joutui vatkaamaan kättään automyyjän kanssa melkein hermostumiseen asti. Mietin mielessäni, että toivottavasti Hovartti ei kiusaa Latea kovin paljon kättelyn kanssa, sillä yksikätisenä eläminen on huomattavasti haasteellisempaa, kuin nykyisellä käsikokoonpanolla.

- Onko värillä väliä? Hovartti tiedusteli Latelta.
- Ei, kunhan se on hopea.
- Hienoa, pidän paljon asiakkaista jotka antavat meille automyyjille pelivaraa valita asiakkaalle sopiva auto.

Katselin tuota alati hymyilevää pientä laihaa miestä ja mietin vittuilikohan tuo tarkoituksella vai vahingossa? Jos asiakas kelpuuttaa vain yhdenvärisen auton, niin eipä siinä paljon ollut pelivaraa kenelläkään, mietiskelin itsekseni. Tuskin olin saanut noita ajatuksia ajateltua, kun laskin nopeasti paljonko hopeisia autoja hallissa oli. Niitä oli ylivoimaisesti enemmistö, joten nähtävästi Hovartti ei sittenkään vittuillut asiakkaalle, vaan oli äärimmäisen kohtelias ja korrekti.

- Millainen on sitten hankala asiakas? utelin myyjältämme.
- Huoh, en viitsisi muistella niitä tapauksia, puistattavat kovin pitkään ja nakertavat yöuniani aamuöisin kolmen ja neljän välillä.
- Kerro nyt jotain, penäsin.
- No olkoot, Hovartti luovutti. – Esimerkiksi eilen tänne saapui pariskunta kuusi vuotta vanhalla punaisella Golfilla ja he halusivat vaihtaa sen ihan mihin tahansa Corollaan.
- Niin, patistelin miestä.
- Odota, pitää vetää happea, ettei pää hajoa…, myyjä huohotti aidosti rasittuneen oloisena.
- Ihan rauhassa, tulee se eläkeikä pienemmälläkin hopulla.
- Niin, ajatelkaa millainen soppa tuollainen vaihtokauppa olisi. Ensinnäkin, mistä minä saan edes sellaisen Corollan, sillä meitä on kielletty ottamasta vastaan mitään itäautoja. Toiseksi, jos sellainen olisi ollutkin hallissa, niin jotta se olisi saatu myyntikuntoon, olisi sen arvo ollut lähemmäs kalleimman uuden Vectran luokkaa. Kolmanneksi, ei siitä Golfista voi hyvittää kuin hinauskulut, tuollaiset kolmesataa euroa, huoh!
- Hinauskulut? raavin päätäni.
- Minne paskat hinataan, no ongelmajätelaitokseen, sinnehän se olisi mennyt täältä suoraan, me kun emme missään nimessä tahraa mainettamme ongelma-autojen kanssa.

Minun oli aivan pakko lähteä kiertämään hallia, sillä olin aivan sata varma, että täällä oli jossain piilossa joku Corolla, olihan niitä maailma turvoksissa. Kävelin ristiin ja rastiin, kunnes bongasin ainoan hallissa olevan Toyotan, kolmilitraisen Camryn vuodelta 2004.

- Hovartti, täällä on yksi Camry, miten se on päätynyt vaihdokiksi?
- Surullinen tapaus, mutta kerron kuitenkin, mies pyyhki hikeä otsalta.
- Kuoliko sen omistaja teidän pihalle? Late hörähti.
- Ei, vaan yksi työkaveri kävi eräänä aamuna silmä- ja korvalääkärillä.
- Joo, siis ei ihan terve tapaus tämä työkaverisi, Late jatkoi hihittelyään.
- Ihan terve se oli silloinkin, mutta tipat silmissä ja pumpulit korvissa hän luuli ottavan vaihdossa sedan mallisen Kadetin, joka on rekisteröity 2004. Maksoi vielä kyseisestä harvinaisuudesta melkein kaksikymmentätuhatta euroa ja vielä käteisellä.
- Ehhehhee, saanko minä satatonnia tuosta vanhasta Astrasta, se on sentään teidän omaa merkkiä, Late repesi.
- Minä olen hyvin tarkka arvioidessani autoja, en halua tuottaa itselleni enkä työnantajalleni henkistä tuskaa tai taloudellista menetystä, Hovartti selvitti topakasti.

Seuraavaksi aloin katsella hallia Volkswagenin merkki silmissä, sillä tottahan toki jokaisessa vaihtoautohallissa oli pari kolme Volkkaria, sillä onhan kansanautoja myyty Suomessa vaikka kuinka. Monilla kun oli se käsitys, että jos suvussa oli ollut kerran Volkkari, niin sellainen tuli olemaan aina. Vaikka tallailin jälleen vaihtoautohallia ristiin rastiin, en löytänyt yhtään Golfia, ainoastaan yksi Passat vuodelta 2002 sattui silmiin. Auto oli alle 90 tkm mennyt ja vaikutti kaikin puolin oikein siistiltä. Viittoilin Hovartin luokseni, sillä halusin palavasti kuulla mitä se teki täällä heidän autoliikkeen henkistä tasapainoa horjuttamassa.

- Kerrohan Hovartti mitä tämä Volkkari tekee täällä?
- Surullinen tapaus, kerta kaikkiaan. En tiedä, voinko edes kertoa sitä ettei sen ostanut henkilö menetä kasvojaan. Tämä oli oikein todellinen vikavaihdokki meille.
- Kerro nyt jotain, en minä nimiä halua tietää, patistelin silmiään kuivailevaa pätkää.
- Niin, meillähän myydään myös Skodaa, ellette ole sattunut huomaamaan.
- Joo toki me se on huomattu.

Niistettyään nenänsä varmaan kolmella eri kankaisella nenäliinalla, Hovartti alkoi kertoilla tämän surullisenkuuluisan Passatin tapausta. Auto oli tullut heille pari kolme kuukautta takaperin eräältä hyväkäytöksiseltä ja erittäin kohteliaalta keski-ikäiseltä mieheltä vaihdossa vuoden vanhaan Skodaan.

- Volkkarin vaihto Skodaan, eikö tuossa olisi pitänyt jo hälytyskellojen soida? kummastelin asiaa.
- Ei, ei tämä auto meille Volkkarina tullut, myyjä niiskutti ja niisti taas.

Hetken tuherrettuaan, Hovartti jatkoi kertomistaan. Tämä auto tuli heille siis viimeisen päälle siistinä ja vähän ajettuna Skodana huoltokirjoineen kaikkineen. Auton hansikaslokerossa oli siis kyseiselle rekisterinumerolle oleva täydellinen Skodan huoltokirja. Tottahan toki he Skodan vaihtoivat Skodaan, sillä olihan se yksi liikkeen merkeistä, vaikka Hovartti ei siitä kuulemma itse henkilökohtaisesti pidäkään. Hallissa työskenteli yksi myyjä joka osti ja möi Skodat, luonnollisesti pienemmällä palkalla mitä oikeat Opelin myyjät. Skodasta oli paljastunut Volkkari, kun auto vietiin meikkarille. He eivät voineet huijaukselle mitään, sillä auton myynyt henkilö möi heille vain ”auton”, eli ei missään kohtaa kertonut itse mitä mallia tai edes merkkiä oli myymässä.

Jatkuu...


Rutinoffin kuski










© Rauno Vääräniemi