Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

23.11.2008

Teetä ja kanelipullaa


Late käveli suoraan autonsa luo ja avasi sen oven. Mitään sanomatta hän avasi konepellin ja alkoi tutkia tarkkaan konehuonetta. Minusta se näytti ihan samalta Astran moottorilta kauempaakin katsottuna, joten en jaksanut työntää omaa päätäni konepellin alle, ties vaikka olisin vielä ollut jotenkin tiellä. Konehuoneen tutkimisen jälkeen oli vuorossa takakontti ja sen jälkeen sisätilat. Mikäli olisin tiennyt Laten noin pikkumaiseksi auton omistajaksi, olisin ostanut hänelle lahjaksi suurennuslasin, sillä pystyisi tekemään vieläkin tarkempaa työtä.

- Eipä tämä minulle mitenkään kuulu, mutta mitä hittoa puuhaat? kysyin viimein.
- Syytä käydä takomassa jonkun hampaat aamupaskan joukkoon, Late murahti.
- Puhut aika nätisti, siihen on varmaan joku syy.
- Viimeksi autoa huollossa käyttäessäni tuli pientä sanomista.
- Jäivätkö saranat voitelematta?
- Ei, vaan auto kärytti aivan helvetisti koko kotimatkan, kuin pekonia olisi paistettu sytkärillä.
- Mielenkiintoista.
- Löysin kotipihalla auton moottoritilasta asentajan puoliksi syödyn pekonihampurilaisaterian.
- Hampurilaisen, hmmm, maistelin tuota sanaa.
- Ei, vaan koko vitun aterian limutölkkeineen ja ranskalaisineen, Late korjasi.
- Kait siihen löytyi joku ihan käypä selitys.
- Kyllä löytyi, uhkasivat laskuttaa minua lisää, koska olin vienyt asentajan aterianlopun kotiini ilman lupaa, vittu!

Ystäväni puhistua aikansa, hän alkoi kertoilla tuosta tapahtuneesta tarkemmin. Häntä oli tosiaan ensin syytetty aterian varastamisesta ja uhkailtu jopa Hesen lakimiehellä, siitä syystä, että ateria oli kuskattu auton moottoritilassa eikä sisällä. Laten tivatessa hampurilaisateriasta kuittia, oli syytteleminen loppunut. Syy siihen oli selvinnyt eräältä asentajalta. Tämä haalarihemmo oli kertonut pienen uhkailun jälkeen, että kyseinen ateria oli ostettu Heseltä minuuttia ennen mitä virallinen lounastauko alkoi. Mikäli asia olisi mennyt talossa ylemmäksi, olisi potkut saanut kyseisen aterian konepellin alle unohtanut asentaja, sekä hänen mukanaan ollut asentaja ja kaksi työnjohtajaa. Asiakkaan auton sai kuulemma vitutuspäissään potkia vaikka kuinka kasaan, mutta firman ajalla ei ruokailtu! Jos työpaikalla söi omia eväitään, niin niistä piti esittää ostokuitti, josta näki, ettei niitä oltu ostettu työaikana, vaan joko lounastunnilla tai työajan jälkeen.

- Nyt ei kuitenkaan löytynyt mitään, vai?
- Ei onneksi, ja nyt autokaupoille, Late läimäisi avoimeksi jääneen takaluukun kiinni.
- Tuonneko? osoittelin vaihtoautomyymälää.
- Jep, jos Opelilla vittuillaan minulle, niin minä kyllä osaan vittuilla takaisin, eihän tämän elämän kait kuulukaan olla liian helppoa, lihaskimppu virnisteli.
- Omapahan on vitutuksesi, vastasin ja lähdin kipittämään vaihtoautoja kohti kävelevän Laten perään.

Missään kohtaa pihalla ei näkynyt valtaisia vaihtoautorivistöjä, joten oletin niiden kaikkien mahtuvan täällä sisätiloihin. Siinä kävellessä tuli mieleen, että minkälaistahan se olisi astua itse sisälle autonostajana ja alkaa tosissaan katsella itselle uutta autoa? Tuntisikohan siinä asiakas itsensä oikein kuninkaaksi, jota kaikki myyjät kumartavat syvään ja pitkään? Valitettavasti minulla ei ollut tarvetta vaihtaa hyvää ja pitkään palvellutta Rutinoffia uuteen, koska olimme kuin luotuja toisillemme. En myöskään halunnut mitään Opelia itselle kakkosautoksi, mikäli joskus päätyisin ostamaan korvikeauton toiseksi kulkineeksi.

- Onko se lukossa, tiedustelin vaihtoautomyynnin ovea nykivältä Latelta.
- Siltä näyttää, höh?
- Aukihan sen pitäisi olla tähän aikaan, tavailin aukioloaikoja.
- Hei, tiedätkö sinä tästä mitään, huutelin erään auton luona tuulilasinpyyhkijöitä vaihtavalle tyypille, jolla oli firman haalarit päällä.
- En tiedä, olen vain palkattu tuulilasinpyyhkijöiden vaihtaja, tosin vaihdan myös renkaita, mutta en kesä- ja talvirenkaiden vaihtoaikaan, nuorehko mies vastasi ja jatkoi hommaansa.
- Anteeksi, nyt en tajunnut, siis mitä teet? astelin miehen viereen.
- Vaihdan tästä autosta pyyhkimet ristiin tuon toisen auton pyyhkijöiden kanssa. Meidän laatuvaatimus vaatii, että myös vaihtoautoissa on vaihdetut tuulilasinpyyhkijät.
- Että sellaista, naurahdin miehelle joka selitti naama peruslukemilla tuollaista tuubaa.
- Vaihdan minä myös renkaita, edestä taakse, takaa eteen ja joskus autosta toiseen.
- Miten tuonne automyyntiin pääsee? Late murahti.
- En tiedä, olen käynyt siellä vain kerran, kaveri kohautteli olkapäitään.
- Ai jaa, siis kovin uusi työntekijä, hymähdin nuorukaiselle.
- Kolme vuotta tuli täyteen eilen, tulin tänne suoraan amiksen autonasentajalinjalta.
- Kuules poika, nyt kipin kapin lukemaan lisää, niin pääset joskus sisähommiin, Late taputti nuorukaista selkään isällisesti.
- E-eix muka amis riitäkään?
- Noup, käy vielä rippikoulu, niin voit naida rikkaan naisen ja alkaa elää sen rahoilla, Late virnisteli.

Jutellessamme nuorukaisen kanssa, joku käveli automyynnin ovelle sisäpuolella ja avasi sen. Jätimme sillä sekunnilla tuulilasinpyyhkijöidenvaihtajan jatkamaan mielenkiintoista työuraansa ja suuntasimme nenämme automyynnin sisätiloihin. Hyvä, että pääsimme ovesta sisälle, kun jostain pölähti kimppuumme kolme automyyjää.

- Päivää, miten voin olla avuksi? ensimmäinen kiekaisi.
- Ei vaan miten minä voin olla avuksi, toinen korotti ääntään.
- Siis miten MINÄ voin olla avuksi, kolmas tarttui kiinni Laten pusakkaan.

Kolmas myyjä oli poissa pelistä saman tien, sillä tiesin vanhastaan, etteivät ystäväni tekstiileihin käyneet kiinni edes naiset ilman lupaa. Tämä kolmas poloinen automyyjä vaihtoi salamana alaa ja alkoi viikuksen halaajaksi, tai mikä se iso viherkasvi sitten ikinä olikaan. Kahdesta jäljelle jääneestä myyjästä toinen sai yllättäen äkillisen tuntemuksen, että kauan kuolleena ollut mummo olikin kuollut nyt uudestaan. Jotain sellaista sain hänen änkytyksestään selville. Heidän suvussaan oli nähtävästi aika sitkeitä vanhuksia, jos ne piti haudatakin kahteen kertaan, mietiskelin mielessäni. Näistä kahdesta tapahtumasta johtuen meitä jäi palvelemaan tasan yksi myyjä, joka oli nimikyltin mukaan Hovartti Korkeapää.

- Hovartti, yksöisveellä, sataviisikymmentäsenttinen myyjä tälläsi kättänsä minua kohti.
- Rutinoffin kuski, tuplaäffällä ja pienellä kirjoitetulla etunimellä, vastasin kättelyyn.
- Late vaan, missä niitä farmarimallisia Ooppeleita pidetään?
- Hienoa, että olette kiinnostuneet juuri meidän firman farmarimallisista Opeleista, saako olla teetä ja kanelipullaa?
- Täh? katsoimme molemmat myyjää.
- Minulla on tänään synttärit ja sen kunniaksi nautin aina teetä ja kanelipullaa työkavereideni ja mahdollisten asiakkaiden kanssa. Saanko pyytää tuonne toimistooni, voimme jatkaa siellä autokeskustelua täysin rauhassa.

Johan oli Hovartilla otteet, mietiskelin itsekseni tuota metriheikkiä seuratessani. Late kun käveli hänen ja minun välissä, niin etummaisena kävelevää automyyjää ei edes näkynyt. Astelimme automyyjäkoppien luo ja siellä yhteen pilttuuseen, jossa oli kirjoituspöydän vallannut kuusi teekannua ja jumalaton määrä kanelipullaa. Pullan tai teekannujen määrä ei minua ihmetyttänyt kovinkaan pitkään, sillä huomasin vieläkin jotain oudompaa. Jokainen pöydän tarjottimilla oleva pullapala oli varustettu paperilapulla, joka oli tökätty lappeellaan olevaan pullapalaan hammastikun avulla. Jokaisessa lapussa oli numero. Hetkessä tajusin pullapalojen olevan numerojärjestyksessä.

- Ottakaa, ottakaa, kannusta numero kaksi ja pullapalasta kaksikymmentäkolme eteenpäin ja jos saan pyytää, niin numerojärjestyksessä. Minulle luonnollisesti paperilaput ja hammastikut, Hovartti hymyili vetäessään essua pukunsa suojaksi.
- Ei tuota tarvitse, voimme kaadella teetä ihan itse, osoittelin esiliinaa.
- Kyllä tarvitsee, nestekaasukäyttöisestä retkiuunista on valmistumassa juuri uusi tuore kanelipullapitko. Lisäksi minä en koskaan, siis toistan vielä kerran, en koskaan syö mitään ilman omaa esiliinaa.
- Hei, miehen on tehtävä mitä miehen on tehtävä, Late virnisteli kaadellessaan teetä posliinikuppiin.
- Saako ottaa niin monta pullapalasta kun jaksaa syödä? Kyselin pullavadin edessä.
- Saa, ennätykset ovat tehty rikottavaksi ja sitä paitsi tyytyväisempiä ovat ne asiakkaat joilla on maha täynnä tuoretta kanelipullaa.
- Mitähän tuo on vetänyt? Late sipisi minulle.
- Anteeksi, en voinut olla kuulematta kysymystä ja jos suonette, niin vastaisin siihen kernaasti itse, jostain höyryävän pullapellin käsiinsä taikonut Hovartti ilmoitti.
- Kerro vaan, tuleepahan ensikäden tietoa, annoin luvan.

Hovartti laski pullapellin sivupöydälle ja istahti sen jälkeen tuolilleen. Hän aloitti kertomalla, että hyvin nuorena poikana hän tapasi vetää perässään vain pelkkää ruskeata narua, kun siihen ei ollut köyhistä oloista kotoisin olevalla poikaraasulla kiinnittää mitään. Myöhemmässä vaiheessa kun perhe vaurastui isän autokauppojen ansiosta, hän sai narun päähän vedettäväkseen peltiauton. Se oli ollut Morris Mini, sillä eihän köyhistä oloista olleella poika raasulla ollut varaa vetää perässään mitään isompaa autoa isän autokaupoista huolimatta. Tämän jälkeen häntä lähinnä vedettiin turpaan koko kouluajan, kun oli niin pieni ja hintelä.

Armeijasta hän taas sai lähteä vedettyään polkupyörämarssilla rynnäkkökivääriä polkupyörän perässä kaksikymmentä kilometriä, se ei kuulemma ollut armeijan tapa. Myöhemmin aikuisiällä hän toimi vapaaehtoisena autojen käyntiinvetäjänä Norjan rajalla. Tämäkin päättyi hieman nolosti, sillä norjan kieltä osaamattomana veti norjalaisten autoja aina väärään suuntaan. Joitain vuosia sitten hän kokeili vetää kevytsavuketta, mutta se ei tuntunut narun päässä yhtään miltään, joten sekin sitten jäi. Nyt viime aikoina Hovartti ei ollut kuulemma vetänyt oikein mitään, ellei kotona keittiössä olevia vetolaatikoita laskettu mukaan.

- Saatoin kyllä unohtaa tässä pullanleipomisen vuoksi jonkun vetämisen, mutta pahoittelen jos niin kävi, myyjä katsoi meitä kirkkain silmin.
- Ääh, eipä haittaa, hyvää pullaa, Late murahti.
- Joo, pulla on hyvää, saanko ottaa kolmannenkymmenennen palan?
- Ota toki, uunistahan sitä saa lisää, pitkot leivoin toki jo eilen vapaapäivänä kotona.
- Hyvää on, kaappasin pullavadilta lisää pullaa.
- Ystävällinen Opel-myyjä on myös hyvä pullanleipoja. Jokaisella menestyvällä naisella pitäisi olla kotonaan oma ystävällinen Opel-myyjä.

Tuosta kommentista voisi olla montaa mieltä, sillä en todellakaan usko, että jokainen nainen haluaisi kotiinsa oman Opel-myyjän. Aika moni nainen kun ajoi ihan jollain toisella merkillä kuin Opelilla. Uskoin myös, että Hovartin ystävällisyys ei voinut olla loputtomiin kestävää sorttia, ellei mies ollut aikaisemmassa elämässään ollut lehmä tai kastemato.

- Anteeksi, puhelimeni soi, voinko vastata siihen täällä vai kipaisenko pihalle pulisemaan? myyjä tiedusteli puhelimen pirinän lomassa.
- Toki, vastaa vaan, annoin luvan.
- Mmmm, joo, Late mumisi myöntymisen merkiksi.
- Hei Pasi, Hovartti tässä vastaa sinun soittoosi, myyjä sanoi luuriin.
- Niin kyllä, äitisi pullaresepti on vienyt jo monen kielen, jopa yhden ruotsinkielisen kielen, voi jehku!
- Kyllä, olen hyvin taipuvainen menemään suoraan asiaan kanssasi.
- Niinkö?
- Oletko sitä mieltä Pasi, että siinä hammashihnassa on tehtaalta lähtiessä vain joka toinen hammas paikoillaan, eikä sitä näin ollen meillä tarvitse korvata asiakkaalle?
- Kuulostaa hyvältä Pasi, mutta miten me selitämme sen moottorivaurion, lähinnä ne kierot venttiilit?
- Aivan, ovat siis toleranssissa myös ne kierot venttiilit ja moottorin käyntiääni kuuluu siis olla vähän naputtava noilla kilometreillä.
- Ymmärsinkö oikein Pasi, että jos moottorin koliseva käyntiääni häiritsee, niin varaosamyynnistä saa hyviä korvatulppia ja me asennamme konepeltiin ja rintapeltiin paremman äänieristyksen autoliikkeen piikkiin?
- Hienoa Pasi, olet oikein kunnon huoltoneuvoja ja terkkuja äidillesi, heippa Pasi!

Olin vetää ihan tahtomattani teet väärään kurkkuun varmaan viisi kertaa tuon puhelun aikana, sillä minulle tuli mieleen tuosta puhelusta yksi henkilö vallan elävästi. Se nyt ei vaan voinut olla totta, sillä kyseinen mies oli töissä Renaultilla, olihan se ollut vasta Ranskassa koulutuksessa.

- Kuikan Pasi soitteli, Hovartti ilmoitti samassa.
- Puuuuh, puhalsin suullisen teetä myyntikopin ikkunaan.
- Oliko poppa?
- Vähän, myönsin.
- Puhallanko?
- Ei, pyörittelin päätäni epäuskoisena. – Kuka se Pasi olikaan? minun oli pakko varmistaa.
- Kuikan Pasi, meidän uusi huoltoneuvoja, joka auttaa meitä tekniikkaan perehtymättömiä myyjiä tiukoissa tilanteissa ja joskus muutenkin, kuten Pasin äidin pullareseptin muodossa.
- Tunnen Pasin, mutta eikö hän ole Renaultin palveluksessa?
- Ehei, ostimme Pasin kovalla rahalla meille, sillä tuollaista maailmanmiestä ja autotietäjää ei ole maailmassa, tai ainakaan Suomessa, toista.
- Kovalla rahalla, tarkoitat varmaan kolikoita? olin ihan äimänä.
- Pasi sai satatonnia kynnysrahaa jos vain astuu meidän firman kynnyksen yli ja vielä ilman ehtoja. Meidän headhunter bongasi Pasin Renaultilta ja iskimme heti kiinni.

En viitsinyt edes tiedustella, että kuka ja millainen se heidän headhunter oli, sillä jos henkilö teki tuollaisia bongauksia, niin hän ei taatusti toiminut selvinpäin tai sitten Pasi oli syötetty hänelle jollain tapaa huijaamalla. Noin kolme minuuttia Pasin kanssa riitti kenelle tahansa normaalijärjellä varustetulle selvittämään millaisen idiootin kanssa on tekemisissä ja ettei mies tiedä autoista oikeastaan yhtään mitään. Lisäksi tyypillä ei ollut takanaan mitään autoalan opintoja, joten luulisi senkin jo kertovan jotain herra huoltoneuvojasta.

- Mmm, en muista mitään Pasia, Late mumisi pullavuoren takaa.
- Se yksi juhannus parkkipaikalla, kun Rambe toi sinne sen pokan Skodan kanssa, se oli Pasi Kuikka.
- Ai niin muuten olikin, sehän sai kolme euroa bussirahaa Rambelta, hähähää mikä palikka-Pasi se olikaan, hähähää, Late repesi.
- Mielestäni Pasi on kunnioituksensa ansainnut, hänethän on koulutettu Ranskassa asti, ei sinne joka poika pääsekään, Hovartti huomautti.
- Eiköhän nosteta Pasin kunniaksi teekuppeja ja kastetaan vielä yhdet pullapalat, ehdotin vilpittömästi ilmaisen pullavadin äärellä.
- Rämisee, kilisee, kolisee! Hovartti kiekaisi saatuaan kuppinsa ylös.
- Täh? Late katsoi häntä hämmästyneenä kuin ehjää Opelia.
- Meillä Opel-piireissä kilistellään näin, Hovartti hymyili ja maistoi teetä.
- Kippis, totesimme puolestamme Laten kanssa.

Jatkuu...


Rutinoffin kuski










© Rauno Vääräniemi