Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

14.9.2008

Veli Sergei


- Ajan tuonne, ei viitsi parkkihalliin ajaa, siellä kun on aina joku mummo Micransa kanssa poikittain, Reiska ilmoitti ja käänsi Mazdan Itäkeskuksen ja Itäväylän väliselle parkkipaikalle.

Hän sompaili auton lähes tyhjälle parkkipaikalle. Siellä oli ennestään vain kaksi nuorta sälliä Bemareineen ja yksi venäjän kilvissä oleva mattamusta Mosse. Tässä kohtaa minulle tuli mieleen Taavin Mosse etelänaapurista. Se oli ollut hieno peli, toisin kuin tuo parkkipaikan takaosassa oleva katiska.

- Onko tuo Sergei? osoittelin mattamustaa Mossea.
- Ei, sillä on se musta Hummeri, Reiska pyöritteli päätään.
- Täällä ei kyllä näy mitään muuta venäjän kilvissä olevaa autoa.
- Odotellaan, se lupasi löytää meidät, kato ammattimies on ammattimies Venäjälläkin.

Reiska ajoi hitaasti Mazdan parkkiin, mahdollisimman kauas tuosta itäisen naapurimaan peltilaatikosta, jotka jotkut huumorimielessä autoksi kutsuvat. Tietyllä tapaa minulla oli sympatiat Mossen omistajia kohtaan, sillä siinä oli myös auto jota ei valittu paksun setelitukon kanssa egon pönkittämiseksi. Jotkut tosin ostivat noita aatteen vuoksi, joka taas on minulle vieras ajatus. Oma aate kun oli elää mahdollisimman mukavasti ja vähätöisesti tämä elämäni. Hiki on ihan kiva juttu, kun sen kantaa joku toinen otsallaan. Edesmennyt isäni oli aikoinaan sanonut, että anna poika niiden hikoilla joilla on jo känsiä kämmenissä. Ei ole ollut meikäläisellä känsiä, joten eipä ole hikikään juuri päälle kaatunut.

- Kato, mitä se tekee? Reiska supatti ja osoitteli Mossen suuntaan.
- Näyttäisi näin äkkiä katsottuna hiovan eturenkaita, kerroin oman käsitykseni asiasta.
- Tulisi äkkiä se Sergei, tässähän menee aikaa hukkaan vaikka kuinka paljon, Reiska katseli huolestuneena kelloaan.
- Katso, tuo tyyppi taitaa olla joku ihan pimeä, osoittelin itänaapurin autoa.
- Mitä outoa tuossa muka on? Reiska kääntyi tuijottamaan minua.
- Outoa, sairastahan tuo jo on, kerroin oman mielipiteeni tyypin touhuiluista.
- Nuo ovat virtausputket ja ne lisäävät auton kulkuominaisuuksia. Ristiin kytkettäessä ne parantavat vielä auton suuntavakavuutta, tosin vähän suorituskyvyn kustannuksella, mutta väljä Mossen alusta tarvitsee myös vakavuutta menoon.
- Eipä näy tässä Mazdassa samanlaisia, pyörittelin päätäni.
- Kröhöm, vaimolla on tänään siivouspäivä ja putket oli lainassa meidän imurista, Reiska kröhisi vaivautuneena.

Koska Sergeitä ei näkynyt eikä kuulunut, seurasimme venäläisen miehen askartelua autonsa kimpussa. Hän viritteli jotkut haitariletkut ristiin etu- ja takaikkunoiden väliin. Luulin, että homma olisi kohta valmis, mutta erehdyin hieman. Saatuaan letkut paikoilleen, mies asteli Mossen takaluukulle ja avasi sen. Hetken luukkua kaiveltuaan, hän tuki takaluukun auki kahdella puukepillä. Saatuaan kepit kunnolla kiinni, tyyppi hyppäsi autoonsa ja ajoi sillä muutaman tiukan ympyrän parkkipaikalla.

- Hei, nyt se tulee tänne, hihkaisin ääneen.

Mossemies oli seisauttanut käryttävän autonsa parin autonmitan päähän meistä ja noussut autosta. Mies käveli meitä kohti kuin olisi tulossa tapaamaan vanhaa tuttua. Lukitsin nopeasti oman oven, eipähän ainakaan siitä ryntää sisälle ilman voiman käyttöä.

- Reiska, Romu-Reiska? mies kysäisi ällistyttävän hyvällä suomenkielellä.
- Ööö-öh, joo, Reiska ölisi avoimesta ikkunasta.
- Veli, Sergei, mies ojensi kätensä.

Huh kun puistatti, sillä mies oli tumma kuin Pietarin yö. Oli tainnut jäädä suihkussa käyminen väliin tai sitten matkalle oli sattunut pari koneremonttia.

- Reiska vaan, Reiska vastasi ja kätteli miehen.
- Veli, Sergei, mies ojensi kättään minua kohti.
- Veli Kani…ei kun Rutinoffin kuski, mutisin takaisin.
- Aah, huomaan ällistyksenne nimeni suhteen. Otin suomalaisen nimen sukunimeksi, on helpompi tehdä pisnestä kun olen teidän kanssanne veli, Sergei hymyili aurinkoisesti.
- Jou brother, minulta lipsahti.
- Anteeksi mitä?
- Ei mitään, kunhan vain veljeilin tässä kohteliaisuuttani, hymyilin takaisin.
- Köh tuota, ajat Mossella, Reiska puuttui keskusteluun.
- Da, hyvä peli, ei kelpaa enää kotimaassakaan varkaille, Sergei hymyili.
- Siitä katumaasturista minä vaan, että eikö sinulla sellainen pitänyt olla?
- Toki, toki, tule ja katso, minä ja minun katumaasturi, mustakin vielä.

Nousimme oikein kaksissa miehin ulos katsomaan sitä katumaasturia, jota ainakaan minun silmäni eivät erottaneet parkkipaikalta, vaikka aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta. Meidät johdateltiin Mossen taakse, jossa Veli venäläisen sormi osoitti pientä valkoista tarraa.

- Katumaasturi, Reiska tavasi hölmistyneenä tarran tekstin.
- Sama myös venäjäksi, tässä toisessa tarrassa, auton omistaja hehkutti takaluukussa olevaa toista tarraa.
- Ehhehhee, taidankin muuttaa oman Rutinoffini huomenna Viperiksi, nauraa hekottelin ääneen.
- On minulla niitäkin tarroja, vain kaksikymmentä euroa tai neljäkymppiä olutlaatikon kanssa, Sergei innostui.
- Auts, lompakko jäi himaan kun tulin Reiskan kyydillä. Harmi, en voi nyt ostaa, pyörittelin päätäni.
- Minulla myös kännykkä, soita koska vaan, tuon tarran ja oluet seuraavalla kerralla. Tässä käyntikorttini.
- Täh, olet tavoitettavissa puhelimitse vain maanantai-iltaisin viiden ja puoli kuuden välillä, hämmästelin käyntikortin tekstiä.
- Da, kiire on ja pisnekset painaa päälle. Minulla ainoastaan tuolloin puhelinaika, mutta voin kyllä soittaa sinulle.
- Ei kiitos, en ota mielellään vastaan puheluita. Mielestäni puhelinta tulisi käyttää vain soittamiseen, ei vastaanottamiseen.
- Niinkö? Sergei katsoi minua kuin pilaantunutta hapankaalia.
- Voi yhden kerran, paskaako tänne on tultu puhumaan vai tekemään sitä pisnestä. Onko sinulla ne tilaamani tarvikkeet?
- Kyllä on, tai siis kohta on. Ajakaa perässä.
- Minne? Reiska uteli.

Sergei näytti kurkku poikki liikettä tuohon kysymykseen, joten päättelimme olevan parasta vain seurata häntä. Autoon päästyämme Reiska pyysi minua kaivamaan penkin alta ison jakoavaimen. Otin sen esille ja laitoin hänen pyynnöstään jalkatilaan sillä tavalla, että siitä sai nopeasti kunnon otteen. Itse hän kopeloi takapenkin rojukasan alta akkuporakoneen, jossa oli jo valmiina poranterä paikoillaan.

- Se lähtee kotia kohti, supatin Reiskalle Kehä ykkösen ja Itäväylän risteyksessä.
- Ei kyllä mennä rajan yli, Reiska sipisi takaisin.
- Onneksi jäi passi himaan, huokaisin itsekin.

Meillä ei ollut minkäänlaista ongelmaa pysyä Sergein perässä, sillä Mosse liikkui todella nahkeasti. Onneksi seuraavat valot olivat vihreillä, joten saimme vihdoin mittariin kuusikymmentä. Valojen jälkeen Mossen pimeinä olleet ajovalot näyttivät syttyvän. Samalla hetkellä myös koko auto oli pysähtyä kuin seinään. Valot sammuivat nopeasti ja nopeuden kerääminen kolmestakympistä saattoi alkaa. Nopeus ei tuosta juuri kerinnyt nousta, sillä pisnesmies kurvasi mattamustalla tarrakatumaasturillaan Itäväylän Teboilin taakse. Ajoimme huoltoaseman katsastuskonttorin puoleiseen päähän rakennuksen taakse.

- Tuli pieni häiriö tuossa matkalla, satuitteko huomaamaan, Sergei ilmoitti noustuamme autosta.
- Huomasimme kyllä. Onko bensansaannissa jotain häikkää? utelin häneltä.
- Ei toki, laitoin vain vahingossa ajovalot päälle.
- Oikosulku sanon minä, mutta voin korjata sen, Reiska ehätti väliin.
- Ei ole, sillä asiaa on tutkittu kotimaassa. Mossen tehot ovat niin heikot, että valoista aiheutuva valovastus on niin iso, että se alkaa ajovalojen kiiluessa työntää autoa takaisinpäin.
- Paha ajaa pimeässä, totesin tuohon.
- Ei ollenkaan, yleensä kaikilla muilla on ajovalot päällä, Sergei heilautti kättään.
- Kuule, mitä oikein puuhastelit siellä Itäkeskuksen kauppakeskuksen parkkipaikalla? kyselin lisää.
- Ensiksi minä siloittelin auton renkaita, tuli hyvät, kokeile.

Työnsin käteni Mossen renkaaseen ja se oli täysin sileä. Joku pöllö olisi sitä verrannut varmaan vauvan peppuun, mutta minusta pikkuvauvalla ja autoilulla oli yhtä paljon yhtäläisyyttä kuin hyvällä konjakilla ja venäläisellä autolla. Tarkastin samalla kertaa muutkin renkaat ja kaikissa oli sama juttu, eli sileitä olivat.

- Tähän on varmaan joku hyvä selitys? käänsin katseeni omistajaa kohtaan.
- Da, kone väljä eikä se jaksa pyörittää enää renkaita joissa on kulutuspintaa.
- Noista putkista Reiska jo kertoikin, eli ne ovat jo tutut minulle, viittoilin auton ikkunoista ristiin meneviä putkia.
- Nämä myynnissä, osta, saat satasella koko satsin.
- En osta, rahat kotona, puistelin päätäni.
- Soita minulle, tässä käyntikorttini, Sergei iski käteeni käyntikorttinsa jo toistamiseen.
- Ei ole näemmä numero vaihtunut sitten viime käyntikortin, mutisin tunkiessani sitä taskuun.
- Anteeksi kuinka?
- Ei mitään, kunhan vaan itsekseni mutisin.

Reiska ja Sergei pääsivät vihdoin tekemään kauppoja. Sergei kaivoi autonsa takaluukusta jonkun harmaan pänikän, jossa oli venäläistä tekstiä. Minulla pomppasi sydän kurkkuun, kun ei tullut mukaan säteilymittaria. Yritin vaivihkaa tarkkailla parkkipaikan reunalla olevaa viherkasvillisuutta, että alkaako se ruskettua ja nuupahtaa kanisterin tavatessa asfaltin. Miesten kolutessa takaluukkua, heitin vaivihkaa maasta nyppäämäni voikukan pänikän päälle. Vielä viiden minuutin päästä voikukka loisti täysin keltaisena, joten saatoin huokaista helpotuksesta. Ei se ainakaan heti tapa, jos ollenkaan.

- Naulat tekivät reikiä kassiin, Sergei ilmoitti nostaessaan takakontista Valintatalon muovipussin.
- Ei haittaa, hinta tässä ratkaisee, Reiska myhäili pussiin kurkistettuaan.
- Hana tulee kohta, sen kanssa oli vähän irrotus…, siis tarkoitan toimitusvaikeuksia, Sergei vakuutteli.
- Hei, sinulla ei ole sellaista staattisen sähkön poistajaa auton takana. Eivätkös ne ole aika suosittuja teidän maassanne? ihmettelin puuttuvaa varustetta.
- Aah, se on yksi tähänastisen elämäni suurin pettymys. Kyllä minulla sellainen on vieläkin. Se ei vaan toiminut, oikeastaan mikään ei toiminut sen asennuksen jälkeen.
- Räpsikö käsille? minulla on siihen takuuvarma lääke, Reiska innostui.
- Ei kulkenut. Staattisen sähkönpoistajan ollessa maassa auto alkoi lämmetä liikaa ja kahdesti se jopa keitti. Lisäksi huippunopeus jäi vain viiteenkymppiin, Sergei pyöritteli päätään.
- Kokeilitko keventää, siima takaluukun ja sähkönpoistajan väliin? Reiska kysyi.
- Da, se heilui pahasti ja ajosta tuli kovin nykivää.

Koska olimme jälleen päässeet Mosse-aiheeseen, niin tiedustelin takaluukun kohtaloa, lähinnä sen auki olemista. Sergei kertoi Mossen ilmankierron pysäyttävän auton lähes kokonaan, ellei takaluukkua avaa. Ilma tulee sisään auton etuosasta, menee sen läpi ja poistuu takakontin kautta. Poistoaukot on ajanpatina tukkinut ja nyt auton takaluukkuun kertyvä poistoilma pysäyttää auton hitaasti mutta varmasti muutaman kilometrin ajon jälkeen.

- Paha ongelma tuo, raavin päätäni.
- Ei suinkaan enää, sillä teillä täällä Suomessa on hyviä poistoilmaventtiileitä julkisissa rakennuksissa. Minulla ja Mossella alkaa kohta uusi elämä, mies hymyili.
- Tuota, missä olet oppinut noin hyvää suomea, savolaisetkin puhuvat sitä huonommin? ihmettelin miehen kielitaitoa.
- Minun serkku Veli, Sergei ilmoitti.
- Pthyi, sairasta sanon minä, Reiska rykäisi asfaltille.
- Veli Tuppurainen, iso mies Ilamöntsistä.
- Outo paikka minulle, en tunne, kaivelin maantiedon tiedostoani pääkopassa.
- Odota hetki, minulla kartta, näytän sen, pisnesmies katosin autonsa sisuksiin.

Hetken Mossessa kävi sen sortin kuhina, että äkkinäinen olisi luullut siellä olevan vähintään kymmenen venäläistä vodkapulloja laskemassa. Viimein Mossemies palasi ulos ja levitti kartan konepellille.

- Tuohan on Ilomantsi, Reiska tuijotti paikkakunnan nimeä.
- Niinhän minä sanoin, että Ilamöntsi, Sergei katsoi kummissaan Reiskaa.
- Olkoon, minä osaan sinne ilman karttaakin, Reiska tuhahti. – Missähän se hana viipyy, ettei vaan olisi alkanut vuotamaan matkalla?
- Saisiko rahat etukäteen, katso ettei mene luottamus ostajaan? Sergei ojensi kätensä Reiskaa kohti.
- Häh, tuohan se vasta outo kommentti oli? kummastelin miehen pyyntöä.
- Niin, luotan vain asiakkaisiin jotka luottavat minuun, katsos molemmin puoleinen luottamus on hyvä asia.
- Hana ensin ja rahat sitten, Reiska vaati.

Kinattuaan hetken asiasta, herrat tulivat siihen tulokseen, että raha ja hana vaihtavat omistajia täysin samalla hetkellä. Tämän sovittuaan Reiska istahti autoonsa ja alkoi puuhastella jotain pää apukuskin jalkatilassa. Minulla kävi ensin mielessä, että mies heilauttaa kohta jakoavainta, mutta luuloni oli väärä.

- Katso mitä tein, Reiska esitteli Sergeihin selin seteleitään.
- Taittelit ne ihan pieniksi, miksi?
- Isosta hanasta saa paremman otteen kuin pienistä seteleistä, ovelaa eikö totta?

Samassa luoksemme pölähti huohottava mieshenkilö, joka mitään virkkamatta tälläsi Sergeille vesihanan. Sanaakaan sanomatta mies jatkoi matkaa, kadoten Itäväylän yli läheiseen metsikköön. Melkein yhtä nopeasti Sergei tälläsi vesihanan Reiskan kouraan ja tempaisi tämän ojentamat taitellut setelit. Siinä hötäkässä pari seteliä tipahti asfaltille, mutta sitä ei venäläinen kauppamies huomannut. Hän livahti nopeasti Mosseensa ja kaasutti kytkin savuten pois huoltoaseman pihalta.

- Voi yhden kerran, tämähän on vielä märkä! Reiska ärähti hana kädessään.
- Yksi hana, minä kun luulin sinun tilanneen niitä useampia.
- Niin tilasinkin, mutta suihkuhanojen toimitusaika on pitempi, Reiska vastasi tunkiessaan hanaa Mazdan takakonttiin.
- Ettei vaan olisi ollut kuuma, siis tuo hana, esitin ääneen epäilykseni.
- Mitä vielä, kylmää vettä sen läpi oli laskettu ties kuinka paljon. Sitä paitsi tosi ammattimies käsittelee kuumiakin hanoja paljain käsin.
- Jos tämä kaupanteko oli tässä, niin mennään himaan.

Noukin vielä lähtiessä maahan pudonneet kaksi seteliä ja ojensin ne Reiskalle. Yritin vielä kotimatkalla tiedustella paljonko tavarat maksoivat, mutta en saanut siihen mitään vastausta. Olisi ollut kiva tietää, että kuinka paljon enemmän hän maksoi niistä Sergeille, verrattuna rautakaupan hintoihin.


Tämän tarinan loppu, seuraavalla kerralla uudet kujeet.

Kiitokset Topille Viroon vinkeistä ja ehdotuksista tämän kolmiosaisen tarinan suhteen.


Rutinoffin kuski










© Rauno Vääräniemi