Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

31.8.2008

Eläinkoebensaa


- Krööh, kuinka niin?
- Äänesi kuulosti jotenkin omituiselta.
- Puhkuin äsken intoa sitä elektronista anturia kohtaan.
- Hmm, vai niin, no eipä teistä amatööreistä koskaan oikein ota selvää mitä mieltä olette asioista mitä ette ymmärrä. Sanoisinpa, että huuli pyöreänä koko teidän sakki, Reiska rapsutteli hiuksiaan lippalakin alta.

Reiska mutisi jotain mistään mitään ymmärtämättömistä ja irrotteli keltaiset muistilaput autonsa sivuikkunoista ja talletti ne huolellisesti hansikaslokeroon. Täräytettyään lievästi sinistä öljynkäryä tuottavan Mazdansa tulille, sain käskyn nousta tämän pallonpuoliskon nopeimman raaserin kyytiin. Kuulemma jopa se entinen mäkihyppääjä kiihdytysautossaan olisi paperia jos radalle veisi tämän vihreä – valkoisen paholais-Mazdan. Minulla ei ollut tuohon mitään lisättävää, ei yhtään mitään.

- Ajetaanko oikein lujaa? tiedustelin köyttäessäni itseäni turvavöihin.
- Kuinka niin?
- Sitä vaan, että jos ajetaan, niin yritän köyttää itseni vielä omalla vyöllä auton penkkiin. Etteivät vaan g-voimat repisi minua pois penkistä.
- Vyöt kestää, niillä on tehty vetokoe.
- Älä, millainen?
- Amiskaverilla on täsmälleen samanlainen Mazda. Vedettiin niillä purkamolta haettuja Mazdan vöitä ja kyllä kesti. Bensa loppui toisesta Mazdasta ennemmin kuin vyö meni poikki.
- Tämä vyö tuntuu vähän nihkeältä ja nuuh…, haiskahtaa makealta.
- Kato, kato, huomasihan se vätystelijäkin yhden tärkeän seikan, Reiska hymyili.
- Mitä minä huomasin? tuijotin kuskia huuli pyöreänä.
- Vyöt ovat käsitelty mehiläisvahaa sisältävällä kenkärasvalla. Ei kuule ajan patina pysty, ei kastu läpimäräksi ja kiristää paremmin kuin ne uusien autojen turvavyökiristimet. Lisäksi vitosen purkki riittää koko kaupungin Mazdoihin.
- Ai kenkärasva, sopisikohan se näihin bootseihin? kohotin vasenta jalkaani.
- Pthyi, pohja noista putoaa jos niitä alkaa sivellä tuollaisilla ammattilaistuotteilla. Pistä Flooraa, ajaa noissa saman asian, siis sitä vihreää.

Matka nytkähti liikkeelle kahden sammumisen saattelemana. Sain kuulla kiireellisen selityksen siitä, että Mazdan herkistetty kisakytkin oli niin rankka, että jopa ammattimies sortui välillä sammuttamaan sen. Jos minulta olisi kysytty, niin olisin veikannut sammumisen syyksi samanlaista vääntöä kuin heinänkorressa kesäisen viiman heilutellessa sitä. Viimein olimme kuitenkin liikkeellä. Odottaessamme pääsyä isommalle tielle kotitieltämme, huomasin Närän istuvan lähikioskimme kaksipaikkaisella terassilla. Kaverinaan hänellä näytti olevan Aulis ”Huomio” Venttiili, tuo Suomen armeijan kersantti, joka puolusti maatamme vanhalla Corollallaan. Huiskuttelin heille tervehdykset, johon kaksikko vastasi Jaffa-pulloja nostaen.

- Pidä kiinni, nyt lähtee! Reiska karjaisi ja runttasi samalla kumisaappaansa etumaskin tuntumaan.
- Oho, saundeissa ainakin piisaa, hämmästelin tajuttoman kovaa kolkatusta etuoikealta.
- Vetoakselit, ne kestävät yleensä vain kaksi pienempää ja kolme isompaa kiihdytystä…eivät ole alkuperäisiä.
- Entä tuo ulina takaa? karjuin epämääräisen melukonsertin yli.
- Takapyörien laakerit. Auton vauhti on niille nykyisin liikaa, hirttävät kiinni kolmensadan kilometrin ajon jälkeen. Liikaa tehoa, liikaa tehoa…
- Tä-tämä tä-täriseekin jotenkin omituisesti, pitelin kiinni penkistä.
- Kone vääntää niin kovasti, että pakoputki pyrkii pohjan kautta kabiiniin, aiheuttaa pientä tärinää persuuksissa, Reiska huuteli takaisin.

Ensimmäisen kilometrin ajon jälkeen olin jälleen vakuuttunut siitä, ettei Mazda-rintamalla oltu tehty mitään uusia mullistavia keksintöjä, ei kiihtyvyyden eikä väännön suhteen. Kaikki oli ennallaan, eli tehot olivat pudonneet viime reissusta ja auto muutenkin rapistunut sellaiseen kuntoon, ettei sitä saisi läpi edes sokealta katsastusmieheltä.

Matkan edetessä ja Reiskan repimisen vähentyessä auto alkoi toimia perstuntumalla paremmin. Tärinät ja muut sivuäänet vaimenivat ihan normaalille tasolle ja sisällä saattoi jo keskustella ilman huutamista. Hirveästi minun ei tarvinnut mitään sanoa, sillä jouduin kuuntelemaan mitä Reiska oli viime kuukausina tehnyt. Kesäkuussa hän oli ollut pikavisiitillä Tunisiassa. Siellä oli kuulemma joku Amfiteatterin raunio, jonka hän oli käynyt näppäämässä alkuperäiseen kuntoon. Siinä sivutöinään hän oli rakentanut loppuun paikallisten aloittaman lentokentän, kun se muuten olisi valmistunut vasta reilun vuoden päästä. Minun oli paha väittää noista vastaan, sillä en ollut käynyt lähelläkään Tunisiaa, saatika ymmärtäisin mitään historiasta. Minua kiinnosti enemmän lähihistoria, siis se aika jolloin tehtiin jo ajettavia autoja kuten Rutinoffeja.

- Entä juhannus, kerkesitkö ollenkaan mökkeilemään? utelin miehen vetäessä henkeä.
- Voi yhden kerran mikä savotta sekin taas oli, kolmesataa kokkoa laittelin pystyyn kolmessa tunnissa ja poltin vielä ne kaikki. Ei ole enää ihmiset kuten ennen, ei edes kokkoa saada itse kasattua, saatikka sytytettyä.
- Sehän tekee tuollaiset reilu puoli minuuttia per kokko, laskin äkkiä päässäni.
- Entä sitten, pitihän minun kulkea vielä ne välimatkatkin, Suomi on katsos iso maa, Reiska katsoi minua kuin vähäjärkistä kartturia.
- Haluatko kuulla mitä minä tein juhannuksena?
- Todennäköisesti en, sillä en usko tekemilläsi teoilla olleen minkään näköistä tekemistä maamme hyvinvoinnin kanssa.
- Ei olekaan, grillasin nimittäin makkaraa kotona sähkögrillillä ja join olutta suoraan pullon suusta.
- Ja siihen meni koko juhannus, voi yhden kerran mitä harrastelemista, Reiska tuhahti.

Matkamme oli joutunut jo Herttoniemeen, jossa tehtiin jotain liikennejärjestelyitä. Itään päin lähtevällä rampilla oli mielenkiintoisen korkea nyppylä. Mazda vaikutti suoriutuvan siitä kohtalaisen hyvin, mutta oma Rutinoff meinaa hyytyä siihen joka kerta jos ajan kakkosella, vaikka pellin alla on jenkkilän markkinoita varten tuotettu 1,1 litran isolohko.

- Minne me olemme muuten menossa, sinne Venäjällekö?
- Ei, ajamme Itäkeskuksen parkkipaikalle, Sergei ei uskalla tulla lännemmäksi aatteensa vuoksi.
- Mikä se sellainen aate muka on?
- Se, ettei kunnon ryssä missään länsikeskuksissa käy, Itäkeskus sen olla pitää.
- Niin no, täällähän tämä Itäkeskus sitten on, totesin naurussa suin.

Nousimme Itäkeskuksen rampille, johon oli kertynyt yllättäen kova ruuhka. Valot vaihtuivat varmaan kolme kertaa, eikä jono liikahtanut yhtään eteenpäin. Syylliseksi osoittautui punainen Micra, jossa istuskeli kaksi naisihmistä kännykät korvillaan. Muuten homma olisi mennyt ihmettelyksi, mutta Micran konepelti oli nostettu pystyyn vian merkiksi. Tuskin kerkesin suutani avata asian tiimoilta, kun Reiska pysäytti auton ja pomppasi ulos. Kyllähän minuakin asia kiinnosti, joten temmoin tahmean turvavyön pois ja astelin Micran eteen.

- Päivää, ei hätää, korjaan tämän käden käänteessä, Reiska nosti lippalakkiaan naisille ja painoi päänsä pellin alle.
- Päivää, ei täs…, kuljettajana oleva nainen aloitti.
- Ei tässäkään pitkään mene, neidit ovat vain puhelimessa ihan rauhassa, Reiska kurkisti konepellin takaa.
- Se on tämä Reiska kova mies autoja korjailemaan, tietää niistä todella paljon, kehaisin ystävääni.
- Mutta kun…, kuski yritti jälleen.
- Ei muttia, niin ei tule matkaan mutkia, Reiska torppasi moisen muttailun heti alkuunsa.

Neitoset jatkoivat kännykkäpuheluitaan. Apukuski kuului mainitsevan, että paikalle tuli joku huoltomies ja se yrittää saada auton kulkemaan pyhällä hengellä. Kuuntelin sitä ihmeissäni, sillä tietääkseni Reiska ei ollut mikään maallikkosaarnaaja tai pappi eikä kyllä myöskään mikään itämainen guru. Lähimpänä oli ihan perussuomalainen haalaripukuinen huru tai kylähullu.

- Mitä siellä pellin alla on vialla? astuin ammattimiehen vierelle.
- Paljonkin, voi yhden kerran miten kädetöntä suunnittelua Nissanilta. Katso nyt tuotakin letkua, ihan turha kapine tämän päivän autossa.

Tuskin kerkesin sanoa mitään asiaan liittyvää, kun Reiska oli kaivanut taskustaan puukon ja katkaissut letkun. Tämän jälkeen hän tulppasi letkun molemmat päät trasselilla ja eristysnauhalla. Miehen viheltelystä päätellen nyt tuli tehtyä Nissanin tehtaalle joku isompikin palvelus.

- Nuuh, haiskahtaa siltä, että värinänsuotokondensaattori auton polttoainepiirin takaisinsyötössä on hajalla.
- Nuuh, haisee bensa, totesin konetta nuuhkien.
- Kyllä se kondensaattori on, luota minuun.
- Mistä tähän hätään saa sellaisen Micraan sopivan kondensaattorin? kysyin häneltä.
- Ei mistään. Pitää vain litistää tuo putki tukkoon, niin mitään kondensaattoria ei tarvita enää koskaan, Reiska osoitteli yhtä metalliputkea.
- Aika monta tuollaista samanlaista putkea, mistä tiedät tuon olevan oikea?
- Ei ole miestä hoksottimilla pilattu ei. Tuonhan tajuaa jo ensimmäisen vuosiluokan amiskin, että mitä litistellään, ei kait se voi olla tuollaiselle aikuiselle miehelle noin ylitsepääsemättömän vaikeaa? Mazda-huru katsoi minua kuin pahanteossa olevaa lastentarhalaista.
- Jäivät nuo koulut välistä, autokoulunkin kävin vasta aikuisena, mutisin takaisin.

En tiedä, aiheuttivatko sanani jotain ammattimiehen pääkopassa vai mistä se johtui, mutta pihtikäsi pysähtyi juuri ennen kyseistä putkea ja Reiska astui kuljettajan oven kohdalle. Rykäistyään ensin kaksi kertaa, hän avasi suunsa:

- Kakstuhattavitonen vai kutonen?
- Anteeksi mitä, en kuullut, olin puhelimessa, kuljettaja käänsi katseensa Reiskaa kohti.
- Tämä auto, onko vuosimalli 2005 vai 2006?
- Vitonen tämä on, alkuvuodesta rekisteröity, miten niin?
- Nämä on vain näitä ammattimiesten kysymyksiä, mutta vastaus ratkaisi kaiken. Neidit ovat rauhassa ja keskittyvät vain omiin puheluihin, Reiska heilautti kättään ja palasin pellin alle.

Astuin jälleen lähemmäksi Reiskaa ja seurasin miten ammattimies litisti yhden putken haalareiden taskusta kaivamilla pihdeillä. Työkalussa oli tuttu ammattimiestavaratalon teksti, sillä ystäväni ei todellakaan työskennellyt millään markettityökaluilla. Blitemaa se olla piti, kuten hänen haalareiden selässä luki varmasti riittävän isoilla kirjaimilla.

- Se on siinä, pelti kiinni ja matka voi jatkua, Reiska pamautti Micran konepellin kiinni.
- Puuh, kyllä kesti, se huoltoasema oli kauempana kuin muistinkaan, paikalle kipitti nuori nainen kanisteri kädessään.
- Voitte jatkaa matkaa, täällä ei ole mitään nähtävää, Reiska hoputti auton vierelle pysähtynyttä tyttölasta.
- Mu-mutta, kun minä olen tämän auton matkustaja ja toin siihen bensaa, tyttö vastasi hämillään.
- Mistä sitä bensaa oikein ostit? Reiska oikein parahti.
- Tu-tuolta E-essolta, neito viittoili Itäkeskusta kohti.
- Ja tähän Micraan meinasit sitä tankata?
- Joo´oh, sitäpä juuri.
- Et taida juuri eläimistä välittää, Reiska korotti ääntään.
- Mi-minä kyllä välitän niistä.
- Entä eläinkokeet, ovatko ne lähellä sydäntäsi?
- Vihaan niitä, ne ovat eläimien kidutusta. En osta mitään mikä on testattu eläinkokeilla.
- Tulihan se siitä. Kipaisepas nyt metrolle ja aja keskustaan Mannerheimintielle ABC:lle, sieltä saa eläinkokeetonta bensaa, toisin kuin tuo Esson litku.
- Älä, testataanko myös bensat eläimillä? tytteli katsoi Reiskaa kuin jumalaa.
- Valitettavasti näin on, joten matkaan siitä kiduttaja!
- Hei, mun pitää hakea uusi satsi bensaa, tytteli ilmoitti autossa istujille ja lähti matkaan puoliksi Reiskan tuuppaamana.
- Anteeksi neidot, sillä likalla oli väärät litkut, mitä lie paloöljyä tankannut kanisteriin kiireessään, sattuuhan sitä, hehe. Näkemiin, meidän pitää nyt mennä tekemään jotain tuottavaa ja päivänjatkot.

Lähdimme niin nopeasti, että oveni oli vielä auki kun Mazda vinkautti rengastaan kuumalla kesäasfaltilla. Turvavyön kanssa sain tehdä jo oikein töitä, että sain sen vedettyä paikoilleen. Reiska ei kerinnyt moisia turvavarusteita päälleen vedellä, sillä miehellä oli täysi työ pitää ravistava Mazda kaistallaan.

- Komee kiihtyvyys, kehaisin kuskiani.
- Kun ei ajella millään eläinkoebensalla, niin kyllä kiihtyy.
- Hei haloo, ei mitään bensaa testata eläinkokeilla vai luuletko että joku marsu käyttää ysivitosta heinien sijasta?
- Ei kannata puhua mikäli ei tiedä mistään mitään.
- Niin, mutta jotenkin tuo äskeinen jäi vaivaamaan minua.
- Mene leipomaan, siinä saa vaivata tarpeeksi, ammattimies tuhahti kiukkuisena takaisin.
- Eivätkö nuo bensat tule pääsääntöisesti Nesteeltä ja niihin lisätään vain eri öljy-yhtiöiden lisäaineita?
- Voi yhden kerran mitä askartelua sitä pienessä päässä käydään. Et ole varmaan katsonut edes televisiota viime aikoina?
- Olen minä, vaikka näin kesällä sieltä ei tulekaan mitään hyvää, ellei Jimin alastonta piilokameraa lasketa.
- Siellä pyörii se mainos jossa yksi öljy-yhtiö tekee polttoainetta mädistä omenista.
- Niin, miten se liittyy eläinkokeisiin? ja sitä paitsi, se oli aivan toinen öljy-yhtiö mitä se missä likka oli tankannut kanisterinsa.
- Millä omenat testataan? no eläimillä tietenkin!

Seisoimme siinä kinastellessamme vahingossa kahdet vihreät valot. Takana soitteli joku torvea, mutta se ei näyttänyt haittaavan kuskiani millään tapaa. Minulla oli sellainen kevyt aavistus, että vaikka Micraan tankkaisi minkä aseman bensaa, sen toiminta saattaisi olla jollain tapaa ontuvaa, mikäli lähtee edes käymään. Olihan tuo toki nero temppu laittaa hönö likka metrolla keskustaan, kun siihen matkaan kuluu aikaa varmaan tunti tai pari. Metrolla pääsee keskustaan nopeasti, mutta siitä pitää ottaa vielä ratikka, että pääsee Reiskan suosittelemalle huoltoasemalle. Maailmassa oli näemmä kaikenlaisia höyniä, jotka uskoivat mitä vaan kun sen kertoi tarpeeksi kovalla äänellä.

- Millä parkkiksella se Sergei meitä odottelee?
- En tiedä, se sanoi löytävänsä meidät.
- Siis älä tule luokseni, minä tulen teidän luo, vai?
- Joo, sillä on joku hyvin viimeisen päälle laitettu musta rauta, varmaan joku Porssen katumuskeli, Reiska naputteli rattia hermostuneen oloisena.
- Onko sinulla nyt katumus-keli? kysäisin tajuttuani mitä ystäväni oli sanonut.
- Voi yhden kerran, tämähän on ihan tavallinen perheauto, siis teoriassa.
- Totta, tuntuu vain niin repivältä tämä kyyti, pidättelin nauruani.
- Olet sitten kohtelias Sergeille, se on kotoisin isosta maasta ja miehellä on rahaa vaikka kuinka.
- Olen toki, lupasin pyhästi.


Jatkuu...


Rutinoffin kuski










© Rauno Vääräniemi