Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

17.8.2008

Lentovahattu Mazda 323


Kahvi on hyvää kun sitä yksin juo, mietiskelin kallistaessani Hesarista tutun sian kuvalla koristeltua mukia huulilleni.

- Pthyi, eihän tämä voi olla totta, purskautin kahvit suusta.

Vilkaisin kelloa ja totesin sen olevan yhdeksän lauantaiaamuna, joten kai siellä oven takana voi jo joku olla. Aamurytmini meni sekaisin samalla kun kahvia maistaessani kuulin ovikellon soiton. Piruuttanikaan en pitänyt kiirettä ovelle, vaan siivosin ensin ikkunasta kahvin roiskeet.

- Olisihan se pitänyt arvata, murahdin oviaukosta Romu-Reiskalle.
- Mitä arvata? sitäkö, ettet vieläkään erota kampiakselia vetoakselista?
- Äh, sitä kuka on oven takana.
- En minä siellä ketään näe, Reiska kurkkasi eteisestäni rappuun ja lähti kumisaappaat lotisten kohti keittiötä.

Kuuntelin eteisessä miten hän matkalla nuuhki isolla nenällään. Tämä oli sitä myöten selvä, eli miellyttävä aamuhetki kaksin kahvikupin kanssa oli mennyttä ja saisin taas kuulla vaikka mitä ihmeellistä. Tosin minua kiinnosti myös kuulla missä Reiska oli viettänyt koko kesäkuun.

- Keitit taas lirua, Reiska maisteli kahviani.
- Itselle keitin.
- Säälittää tuollainen itsekeskeisyys, mutta sehän onkin teidän amatöörien ongelma.
- Mistä nyt kumisaapas puristaa, oletko rahaa vai kyytiä vailla?
- Aika paha, oikeastaan ajattelin kyllä tarjota sinulle kyydin.
- Täh, pankkiautomaatilleko? hämmästelin suu auki.
- Lähdet mukaan kun minun pitäisi tavata yksi Sergei.
- Mitä minä siellä teen, olen varmaan tiellä ja kaikkea ja sitä paitsi minulla on aika kiire näin lauantaisin…
- Muistatko kun toin sinulle kerran Blitemasta energiasäästölampun enkä ottanut hakupalkkaa? Reiska tuijotti minua kuin kylmä kalkkuna kassaneitiä.

Tottahan toki minä sen muistin erittäin hyvin, sillä olohuoneesta oli palanut yksi lamppu ja pyysin häntä tuomaan sellaisen tuosta ammattimiesten tavaratalosta. Annoin jopa tasarahan mukaan. Sain lamppuni tasan kolmen viikon päästä, kun Reiskan piti rakentaa yksi tornitalo Tikkurilaan samalla reissulla.

- Muistan toki, myönsin hetken ajatusten veivaamisten jälkeen.
- Hyvä, sillä valoa sinulle ja tulkkausapua minulle.
- Hei, enhän minä puhu mitään sergeitä, mistä lienee koko kaveri?
- Venäjältä. Kait sitä noin nuori on koulussa jo venäjää opiskellut tai sen verran interreilannut, että on venäjää oppinut.
- Ehheh, puhun sujuvasti suomea ja saan pidettyä itseni hengissä englanniksi. Venäjäksi en edes piere, murahdin ja kumosin loput kahvit nassuun.
- Entä se interreilaaminen? Reiska katseli minua kuin matosen karkuun päästänyt lintu.
- Autottomien persaukisten vouhotusta, pyh! En ole koskaan harrastanut hikisiä junavaunuja.

Ystäväni kilisytellessä mielenosoituksellisesti kahvimukiaan tein päätöksen lähteä hänen mukaansa sitä Sergeitä tapaamaan. En tiedä kuka ymmärtäisi mitäkin siitä kommunikoinnista, mutta olkoon kun ei tälle päivälle ollut muita suunnitelmia kuin sängyn petaaminen ja syöminen. Kerroin tuon myös Reiskalle ja hänen ilmeensä kirkastui kuin Rutinoffin ajovalo kierrosten noustessa tappiin.

- Saanko kysyä jotain? tiedustelin varovasti.
- Kyllä, kunhan et tyhmiä tai henkilökohtaisuuksia.
- Mitä varten me menemme tapaamaan sitä Sergeitä?
- Katsos, on Venäjä iso ja laaja maa…
- Haenko balalaikan, hehehee? hekottelin väliin.
- Hmm, ei muuten naurata yhtään tuollainen amatöörimäinen vitsaileminen, minua tuijotettiin jälleen kylmästi.
- Okei, kuuntelen kuin ammattimies, lupasin jalosti.
- Tokkopa, mutta kerron kuitenkin.

Kertominen ei kuitenkaan alkanut, ennen kuin Reiska kävi keittiön puolelle keittämässä puoli pannullista kunnon tymäkkää sumppia. Hänen vatsansa oli melkein mennyt kuralle minun keittämästä lirusta. Hätäapuna kunnon kahvi pelastaisi tilanteen nopeammin kuin yksikään lääkäri.

- Niin, taidan jäädä kohta eläkkeelle ja lääkäri peruuttaa ajokorttini, ellemme kiirehdi, katselin kelloani.
- Mitä minä sanoin siitä vitsailemisestasi? Reiska tuijotti minua kahvimukinsa yli.
- Okei, olen hiljaa.

Saatuaan mukinsa puolilleen haalaripukuinen ammattimies alkoi kertoa. Hänellä oli yksi iso projekti menossa ja siihen hätään tuli Sergei avuksi. Mies aroilta toi autollaan rajan yli vesihanoja, vaseliinia ja nauloja halvemmalla kuin yksikään suomalainen tavarantoimittaja. Varsinkin se vaseliinikohta teki minuun suuren vaikutuksen, olin ihan tosissaan tippua tuolilta.

- Ei varmaan naurata? Reiska tuijotti minua tuimasti.
- E-ei yhtään, hampaassa vain pieni reikä, ja kuuma kahvi saa irvistelemään, keksin äkkiä jotain.
- Oho, kylläpä aika rientää, nyt pitää mennä, ystäväni havahtui.

Yritin vielä eteisessä sitä, että kengännauhani on poikki enkä sen vuoksi voi lähteäkään mukaan. Se ei mennyt läpi, sillä jokainen tuttuni tiesi minun kävelevän bootseilla. Olivat minulla lenkkaritkin, mutta tuskin niitä enää jalkaan sai ehjinä. Lienee varmaan 20 vuotta kun niitä viimeksi jalkaan sovittelin.

- Hei, olet maalannut autosi, hämmästelin ulkona Reiskan vihreä – valkoista Mazda 323 kulkinetta.
- Eikö olekin komeat raidat?
- On toki, mutta eikö niiden pitäisi olla suorat ja saman levyiset? katselin konepellin, katon ja takaluukun yli menevää kahta valkoista raitaa.
- Voi yhden kerran miten kädetöntä artikulointia, pthyi!
- Voihan minun silmissäkin tietty olla jotain vikaa tai aurinko häikäistä.
- Laaserilla nuo viivat kohdilleen näppäsin, eikä mennyt kuin pari sekentiä per raita.
- Kalliita varmaan ne laaserit ja tarkkoja, mutisin kun en muutakaan keksinyt tuota hirveätä näkyä katsellessani.
- Tällä, eikä maksanut paljon, on nimittäin Blitemasta! Reiska kaivoi haalareiden taskusta pienen led-valaisimen, sellaisen avaimenperämallisen.
- Tuota, eivätkös nuo raidat korista yleensä sellaisia vauhdikkaampia ja urheilullisempia autoja?
- No nythän se näppäsi ajatus sinullakin kohdalleen, Reiskan naama levisi aurinkoiseen hymyyn.

Ihan suoraan sanottuna en itse kyllä tiennyt millä tavalla ajatukseni oli näpännyt kohdalleen. Nähtävästi kuitenkin olin sanonut jotain todella positiivista, siellä Reiska alkoi kaivella vihellellen autonsa hansikaslokeroa. Parin minuutin päästä hänellä oli käsissään epämääräinen nivaska keltaisia Post-it lappuja. Ilman mitään kiirettä hän alkoi liimailla niitä autonsa sivulaseihin.

- Eikö olekin hieno? mies viittoili lappuja kohti.
- Hmm, joo, paketti kahvia, muffinsseja, porkkanoita ja kaksi maitoa, luin ääneen yhtä lappua.
- Voi yhden kerran mitä ammattitaidottomuutta, Reiska tuhahti ja repäisi kauppalistalapun pois ikkunasta.
- Mitä ammattitaidottomuutta?
- Sitä ettet osaa erottaa vääntö- ja kiihtyvyyskäyriä kauppalistasta, pthyi!
- Erotinhan minä, sen takiahan sitä luin.
- Tyypillistä amatööreille.
- Ai mikä?
- Aletaan puhua porkkanoista kun oma auto kiihtyy hitaammin kuin puolentoista litran maitopurkki.
- Ja tämäkö sitten kiihtyy nopeammin? osoitin maalattua japsikotteroa.

Viimein olimme siinä tilanteessa, että tutkimme molemmat ammattimiehen tekemiä käyriä Mazdan väännöstä ja kiihtyvyydestä. Lapuissa oli tekstit: ennen maalausta, lentomaalauksen jälkeen ja lentovahauksen jälkeen. Tiesin toki ystäväni ja naapurini lennokkaaksi mieheksi jutuissaan, mutta että vielä hänen autonsakin, voi yhden kerran. Käyrät oli piirretty lyijykynällä ja niitä oli suttailtu useampaan eri kertaan. Suttaamisista ja korjauksista huolimatta yhdessä lapussa oli vielä yksikön kohdalla celcius-asteet, mikä ainakin minusta tuntui kovin ihmeelliseltä kiihtyvyyden kohdalla.

- Katso nyt itsekin, nyt ollaan menossa tässä kohtaa, Reiska osoitteli viimeisen lapun numeroita.
- Kova on ollut muutos, siis verrattuna tuohon ensimmäiseen lappuun, totesin numeroita tiiraillen.
- Sitä ei kuule meikäläisen tasoinen ammattimies tee yhtään turhaa liikettä kun alan jotain hyvää parantelemaan.
- Niin, kyllähän tuosta näkee, ettei ole tehty mitään ylimääräistä, vastasin hammasta purren.
- Vaikka sokealle veis, niin kehuis ja vuolaasti, Reiska myhäili autonsa vierellä.
- Millä nämä arvot ovat mitattu, jollain testerillä jossain korjaamolla, vai?
- Mitä vielä, se on toisaikasten amatöörien ja toisten kukkarolla ronkkuvien merkkikorjaamojen harrastelua sellaiset tersterit, pthyi!
- Ettet vain arponut noita arvoja? heitin epäilykseni ilmoille.

Minusta tuntui kovin kummalliselta, että auto on kiihtynyt ennen maalausta nollasta sataan kahdessatoista sekunnissa, lentomaalauksen jälkeen kymmenessä sekunnissa ja lentovahauksen jälkeen tasan kahdeksassa sekunnissa. Tuollainen 1984 vuosimallin 323 kiihtyy kahdeksassa sekunnissa nollasta sataan vain tarpeeksi tehokkaan auton hinauksessa, ei tasan oman moottorin voimin.

- Mitä pellin alle on tehty? koputtelin Mazdan konepeltiä.
- Tarkistin öljyt, entä sitten?
- Eipä mitään, ei todellakaan mitään, hymyilin takaisin.
- Katso, anturi, Reiska osoitteli auton sisätiloihin.
- Missä, en minä näe muuta kuin taustapeilistä roikkuvan narun, jonka päässä on eristysnauhalla teipattu tölkki.
- Että pistää taas vihaksi, oikein sapettaa tuollainen löyhäpäisyys teissä kädettömissä amatööreissä, Reiska alkoi meuhkata.
- Se kolisee, heiluttelin tölkkiä.
- Totta kai se kolisee, hei haloo!
- Niin, miksi en heti tajunnut sitä, totesin tajuamatta yhtään mitään.
- No?
- Mitä no? ihmettelin Reiskan nohittelua.
- Mikä se on?
- Säästöpossu, lastentarhan soittopeli tai stressilelu?
- Anturi, tässä on vimpan päälle hienosäädetty kiihtyvyysanturi, Reiska heilautti anturia hellästi kuin lapsen hiuskiehkuraa.

Toljotettuani hetken narun päässä heilahtelevaa tölkkiä, Reiska alkoi selittää sen toimintaperiaatetta. Tölkissä on erittäin tarkka määrä euron kolikoita, pikkukiviä, ruuveja ja muttereita. Ruuvien kohdalla hän hymyili mystisesti ja mainitsi kuin ohimennen niihin liittyvän yhden salaisuuden, oikein todella ison sellaisen, jonka aika tulisi myöhemmin mikäli osaan käyttäytyä.

- Miten se toimii, vaikuttaa kovin karkealta moinen anturi?
- Hyvin. Näetkö tuossa tuon viivoittimen? hän osoitteli kojelaudan päällä olevaa pitkää muoviviivoitinta.
- Toki, on aika pitkä.
- Laitan sen tähän, hän tälläsi viivoittimen kojelaudalla olevan sinitarramöykyn päälle.
- Niin? patistelin hymy korvissa patsastelevaa ammattimiestä.
- Eikö sytytä?
- Varmaan yhtä vähän kuin tällä Mazdallakin.
- Eipäs mennä henkilökohtaisuuksiin, ettei tarvitse alkaa niistää nenää näppylähansikkaalla.
- Okei, ei sytytä.

Reiska kurtisteli hetken kumiaan, kunnes alkoi selittää ja havainnollistaa anturin toimintaa. Viivoitin laitetaan tarkasti oikeaan paikkaan ja tölkki vakautetaan kädellä. Auto käynnistetään ja ajetaan vapaalle tienpätkälle. Ensin kierrokset nostetaan kahteen tuhanteen ja sen jälkeen ampaistaan liikkeelle kuin viitapiru. Kiihtyvyysarvo saadaan siitä kohtaa viivoittimesta jossa tölkki käy.

- Enkä suosittele sitten aloittelijoille, Reiska myhäili.
- Niin mitä, anteeksi, en tainnut kuunnella?
- Tällä yksvitosella Mazdalla kiihdyttelemistä muutosteni jälkeen, voi nimittäin lähteä jopa näppylähanskasta.
- Ai sitä, no ei tulisi mieleenikään, puistelin päätäni.
- Olen vahvasti sitä mieltä, että yksivitosiin autoihin pitäisi autokoulussa ajaa jo suurtehokortti.
- Suurtehokortti?
- Niin, tämähän repii jo vakiona kuin reumatismi, ei se kaikilla näpeissä pysy vakionakaan.
- Entä se vääntökäyrä, miten sen olet mitannut?
- Hoksottimet eivät taida olla mukana, eiväthän? Reiska tuijotti minua kuin Mersun asentaja uutta Ladaa.
- Ihan omiksi tarpeiksi on, puolustelin hoksottimiani.
- Moottori, vääntää, sytyttääkö?
- Ei, nyt pitää myöntää, että ei sytytä meikäläisellä.

Seuraava episodi oli konepellin juhlallinen avaaminen suulla esitettyä fanfaaria myöten. Kun konepelti oli tuettu ylös, oli aika tutustua mitä pellin alla majaili. Katselin sitä ja totesin siellä olevan moottorin ja apulaitteiden lisäksi joku digitaalinen vaaka, tarkemmin sanottuna kalavaaka. Vaaka oli viritelty pienten hihnapyörien avulla moottorin ja auton korin väliin.

- Vääntöä löytyy kuin Verraarista, oikeastaan enemmänkin.
- Oliko se viimeinen arvo 600 nyyttonia, vai muistanko aivan väärin?
- Ei, alakanttiin sen laitoin sillä tapanani ei ole puhua palturia eikä liioitella asioilla.
- Ettei tuossa olisi pilkkuvirhe?
- Hehee, eihän toki, ei tämä sentään 6000 nyyttiä väännä, Reiskan naama levisi hymyyn.
- Niin, pöljä minä.
- Siis vielä tänään, Reiska jatkoi myhäillen kuin pähkinän kätkenyt orava.
- Lupasit muuten kertoa niistä kiihtyvyysanturin ruuveista, muistatko?
- Ai niin, niiden pitää olla mustia niiden ruuvien, muuten ei toimi. Moni on kuule yrittänyt, mutta kompastuneet tuollaiseen aivan yksinkertaiseen ja meille todellisille ammattimiehille kovin selvään asiaan.
- Okei, siis mustia ruuvia. Miten tuo vääntöanturi toimii ja miten sitä luetaan täältä pellin alta?

Reiska naputteli sormella kalavaakaa ja paineli sen jälkeen sen nappeja jotain lastenlorua hokien. Kuunneltuani tuon saman lorun kolmesti, hän oli viimein tiedonjakotilassa:

- Kun kone vääntää, se vääntää tähän anturiin lukeman koria vasten, jonka minä sitten muunnan muuntokertoimellani nyyteiksi ja ne kirjoitan lapulle. On muuten yksinkertaista kun sen vain tajuaa.
- Huisia, ihan elektroninen anturi, yritin saada ääneeni innostuneen sävyn.
- Menikö joku kurkkuun? Reiska kääntyi katsomaan minua huolestuneen näköisenä.


Jatkuu...


Rutinoffin kuski










© Rauno Vääräniemi