Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

8.6.2008

Viallinen huoltoneuvoja


Junamme tuli ajoissa ja pääsimme lähtemään asemalta 15:10 aikaan. Mieluinen yllätys oli myös se, että tämä juna ei pysähtyisi Pariisin pohjoisen rautatieaseman jälkeen kuin vasta lentokentällä. Andre tämän oli tiennyt, mutta meille muille se tuli yllätyksenä. Vaunu jossa istuimme, oli lähes tyhjä. Vaikka siellä ei ollut ihmisiä, niin silti sen täytti todella voimakas vanhan viinan haju, kuin joku pultsarilauma olisi majaillut siinä viikon tai pari. Werneri virnisteli ja totesi myös täällä etelässä osattavan alkoholin nauttimisen muutenkin kuin hienosti pikareista.

- Yököttää tällainen paskamaan paskanhaju, Närä murisi nenästään pidellen.
- Näin voisi sanoa, myöntelin.
- O´lalaa, lienee varmaan joku muu kuin paikallinen aiheuttanut tämän, Andre mutristeli suutaan.
- Miten niin? omat paskat näillä täällä haisee, mokomatkin Peugeottipökäleet, Närä tuhahti.

Tuskin hän kerkesi tuota sanoa, kun vaunun ilmoja halkoi aivan helvetillinen pieru. Se oli kuin suoraan jostain halvalla tehdystä amerikkalaisesta teinileffasta. Enää ei puuttunut kuin amerikkalaisten harrastama ruoan heittely toisten päälle ja kauhea naurunräkätys.

- Au…to Bi…ld…yööök…Aut…o…B…yöööök…ild, kuului samassa jotensakin tutulla äänellä.
- Hys, kuulitteko? sihahdin.
- Ihan varmasti, koko vaunu raikui, Närä puhkui naama punaisena happivajauksen vuoksi.
- Ei kun sen jälkeen. Ihan kuin joku olisi horissut Auto Bildistä.
- Ei joku…khun minä! kuului takaani nyt selvemmin.

Käännähdimme katsomaan ja sieltä penkkien välistä oli päänsä nostanut Kaaleppi Kardaani, tuo Sumuvalolehden armoitettu päätoimittaja. Mies oli sen näköinen kuin olisi ryypännyt kolme vuotta putkeen, käymättä suihkuruudussa missään vaiheessa.

- Päivää herra päätoimittaja, mitäs te täällä teette? loihdin ilmoille neutraalin utelun.
- Hyh helvetti, onko kellään kirkasta?
- Toki, Werneri kaivoi laukustaan vajaan pullon vodkaa. – Pidä vaan loput, minua ei janota enää.
- Ki-kiitos, tämä tulee tarpeeseen, kluk, kluk, kluk, kluuu…

Juotuaan pullosta kaiken jäljellä olevan vodkan Kaaleppi piristyi ja istahti käytävän toisella puolen olevalle penkille. Kyselin matkatavaroista ja mies näytti ylpeänä povitaskussaan olevaa Auto Bild autolehteä. Muuta ei kuulemma ollut enää jäljellä. Se mihin ne olivat joutuneet, oli täysi mysteeri herra päätoimittajalle.

- Mitäs oikein täällä Pariisin junassa teet? utelin häneltä.
- Pariisinko, häh, eikö tämä olekaan Berliinin metro?
- Ei, vaan Pariisin lähijuna joka on menossa lentokentälle.
- Voi helvetti, ilmankos minä en ole päässyt vielä perille hotelliini, Kardaani manaili.
- Eihän tuo nyt voi olla totta, ei kukaan lennä ilman oikeaa lippua tänne Pariisiin, Andre puisteli päätään.
- En minäkään…khai…röööyh, Kaaleppi röyhtäili.
- Mitäs olit menossa puuhastelemaan Berliiniin? utelin mielenkiinnosta.
- Te-tekemään juttua Auto Bildistä.
- Siis juttua autolehdestä? eikö olisi parempi tehdä juttuja autoista, kuten muutkin autolehdet?
- Ei se mene noin. Me tehdään…tai siis minun piti tehdä siitä lehdestä sellainen juttu, ettei sitä Suomessa osta enää kukaan.
- Anteeksi keskeytykseni, mutta eikö toimittajilla ole yleensä aina kuvaaja mukana? Werneri kiilasi väliin kysymyksellään.
- Häh, onko minulla ollut jossain vaiheessa sellainenkin mukana…voi pyhä eskimon ahkio!
- Paha sanoa, yksin sinä vielä Helsinki – Vantaa kentällä olit, kerroin omat aikaisemmat huomioni.
- Huh, sitten en ole hukannut kuvaajaamme, vaan tyyppi on turvallisesti kotona, Kardaani pyyhki hikistä otsaansa.

Hetken oksennusta nieleskeltyään armoitettu päätoimittaja alkoi kertoilla muistikuviaan Helsinki – Vantaa lentokentältä. Hän oli mennyt vessassa tapaamisemme jälkeen lukemaan autolehteään erään juottolan pöytään ja kumonnut siinä puolivahingossa melkoisen määrän olutta. Ollessaan lähdössä pöydästä, hän onnistui kaatamaan törmäilyllään muutaman japanilaisturistin. Alitajunta oli kertonut hänellä olevan kiireen koneeseen ja niinpä hän oli ottanut lattialta ensimmäisen lentolipun joka käteen sattui ja rynnännyt sen osoittamalle portille.

- Eihän tuo voi onnistua mitenkään, kyllähän henkilökunta lähtöportilla huomaa erehdyksen, Andre väitti jälleen vastaan.
- Jooh, kyllä minä vähän ihmettelin kun lentoemo puhutteli minua herra Karamuraksi, mutta luulin sen olevan joku lukihäiriöinen rantaruottalainen.
- No viimeistään ne toiset japanilaiset huomaavat yhdellä olevan väärän lipun, Andre vänkäsi yhä.
- Ihan sama, kolme niistä joutui sairaalaan.
- Oho, taisitkin törmäillä niihin vähän reilummalla vauhdilla, hämmästelin.
- En minä, vaan yksi joltain aikaisemmalta lennolta koneesta poistettu naisihminen. Se oli alkanut höpöttää jotain atomipommista ja hyökännyt japanilaisryhmän päälle.
- Tarkastihan tuota tunnut muistavan tapahtumat, kummastelin.
- Joo, siihen lentokoneessa otettuun seitsemänteen konjakkiin asti. Laskeutuminen ja lehtokentälle tulo ja pitkälle siitä eteenpäin on täysin pimennossa.

Päätoimittaja kertoi heränneensä junassa ja kyselleensä koska se on Berliinin keskustassa. Joku ystävällinen sielu oli pahaksi onneksi tällännyt hänen kouraan ison pullon kirkasta ja känni oli jatkunut. Yritin udella, että koska hän oli tänne junaan tullut. Sitä ei herra päätoimittaja osannut kertoa kuin kuukauden tarkkuudella. Sen minäkin osasin haarukoida, sillä olimmehan olleet Pariisissa vain kaksi yötä.

- Meinaatko lähteä nyt kotiin?
- En tiedä, pitää soittaa toimitukseen ja pyytää niitä järjestämään lentolippu, Kardaani ryki.
- Voin minäkin sen ostaa, perin kyllä takaisin, Andre lupasi.
- Kiitos, mutta pärjään kyllä. Olen etsinyt kerran kaksi päivää Varsovasta Empire State Buildingia, joten ei tämä ole ensimmäinen kerta kun tulee matkattua vikamaahan, Kaaleppi irvisteli.

Samassa juna pysähtyi lentokentän asemalle ja Andre komensi porukan ulos. Kaaleppi horjui perässämme laiturille ja lysähti ensimmäiselle penkille. Ehdotin, että voisimme auttaa hänet lähtöselvitykseen, mutta mies kieltäytyi siitä. Hän aikoi kuulemansa mukaan nauttia ensin päälle nousseen hyvän humalan pois ja soittaa vasta sen jälkeen toimitukseen. Vähän kyllä arvelutti jättää känninen päätoimittaja laiturille, mutta näin siinä kuitenkin kävi.

Hyvästeltyämme kännikalan, lähdimme palailemaan tulomatkalla tutuksi tullutta reittiä terminaalia kohti. Nousimme portaita pari kerrosta ylöspäin ja kuljimme liikkuvan maton päällä pitkin pitkää kävelyputkea. Werneri ihasteli sitä yhä ja oli sitä mieltä, että Suomessa pitäisi kaikki jalkakäytävät tehdä näillä. Hänkin voisi sen jälkeen jättää autonsa kotiin ja käydä kahdensadan metrin päässä olevassa lähikaupassa ilman autoa.

- Tuota noin, eikös se sinun autohallipaikka ole ihan sen kaupan vieressä? kysäisin.
- Toki, menen aina ensin autolle, ajan sillä sata metriä kaupan parkkipaikalle ja ostosten jälkeen takaisin parkkihalliin.
- Sama matkahan siinä tulee kävelyä, vai enkö ymmärtänyt nyt jotain oikein?
- Ymmärsit kyllä aivan oikein. Käyn kaupassa autolla, koska yksi talomme viherpiipertäjistä alkoi mesota, ettei autolla pidä ajaa turhia ajoja.
- Siis kun kiellettiin, niin sinä lisäsit, vai?
- Kyllä ja sitä kautta tunnen itseni entistä paremmaksi veronmaksajaksi. Olen tässä jo odotellutkin kirjettä valtionvarainministeriltä, Werneri nauraa hörötteli.
- Totta, ovathan autoa lähikaupassa asiointiin käyttävät paljon parempia veronmaksajia mitä kaarnaa jyrsivät parturoita käyttämättömät vihreät takkutukat.

Aikamme putkea pitkin matoilla matkusteltuamme olimme terminaalissamme. Andren johdolla lähtöselvityksen löytäminen oli helppoa, riitti kun käveli miehen perässä. Lähtöselvityksen tiskillä meitä odotti yllätys ja juuri nimenomaan sen tiskillä.

- Pasi perhana, mitä sinä siinä tiskillä istuskelet? hämmästelin ääneen.
- Ylläri pylläri, odottelen teitä. Varasin jo paikat, ihan samalla tavalla kuin tänne tullessakin. Minä haluan istua sinun ja Oskarin vieressä. Istun nyt tosin teidän keskellä, äidin mukaan näin on turvallisempi olo. Äiti ei halua, että kukaan lentoemäntä alkaa tyrkyttää minulle tissiä kesken lennon, se on aika rietasta ja miesten arvoa loukkaavaa. Olen nyt viallinen huoltoneuvoja, mutta vain sen takia, että todistuksesta jäi yksi ärrä pois.
- Porisee yhä kuin papupata, Werneri huokaisi.
- Tämä Ninni tässä sanoi, että saan istua tiskillä kun kehuin sen sinisiä silmiä yhtä kauniiksi kuin sinistä Renaultia.
- Se on ihan hönö, tuolla naisella on ruskeat silmät, Närä sipisi korvaani.
- Totta, mutta ei anneta sen häiritä asiaa, molemmat vaikuttavat olevan siitä kovin tyytyväisiä, supatin takaisin.
- Lisäksi minä annoin Ninnille yhden Renault-avaimenperän ja kaksi Renault-karkkia.

Ninni hymyili valloittavasti samalla kun kävi läpi Andren hänelle ojentamia passejamme. Nostelimme matkapakaasit hihnalle ja kohta ne olivat matkalla kohti kotimaatamme. Andre ojensi meille tiskiltä palattuaan lippumme ja päätimme mennä turvatarkastuksen läpi tsekkaamaan lähtöportti. Turvatarkastus sujui muuten hyvin, mutta epäluuloinen tullimies käski minun riisua kengätkin pois. Närälle, joka tuli perässäni, kävi aivan samoin. Papparainen tuli hihnan päähän kengät kainalossa puhisten.

- Varmaan Mersu-homo, niillä on tapana kiusata muita, hiton johtotähtivammainen.
- Hys, paras vaan olla hiljaa, varoittelin häntä.
- Kato nyt tuotakin, etsii ihan selvästi katseellaan jotain jalankulkijaa, jonka yli voisi tähdestä tähdättyään ajaa, Närä osoitteli hihnan päässä seisovaa turvatarkastajaa.
- Lopeta tai saat jäädä yksin tänne mesoamaan, sihahdin takaisin.

Pasi sen sijaan ei syytellyt ketään, vaan kaivoi jostain Renaultin julisteen ja esitteli sitä turvatarkastajille naama Hangon keksinä. Mies pulputti kuin papupata, tosin suomen kielellä. Lopulta yksi turvatarkastajista rullasi autonkuvan rullalle ja työnsi Pasin pois edestä.

- Aika retee tyyppi, se tunsi Renaultin, Pasi hymyili pakkaillessaan kuvaa laukkuunsa.
- Olisikohan sillä mitään merkitystä, että olemme Ranskassa? hymyilin takaisin.
- Hei, tuo oli hyvä. Laitankin heti äidille tekstarin, että Ranskassa tunnetaan ranskalaiset autot hyvin.
- Eiköhän äitisi tiedä jo tuon?
- Niin, mutta äiti ei välttämättä tiedä, että minä tiedän hänen tietävän…ai niin, mitä minun pitikään tietää? Pasi katsoi minua suu auki kuin dieselasentaja bensamoottoria.
- Lähetä kuule äidillesi vain tekstari, jossa kerrot nousevasi kohta lehtokoneeseen, joohan?
- Joo, tuo kuulosti tosi helpolta, Pasi innostui ja alkoi kirjoittaa viestiä niiltä seisomilta.

Huoltoneuvoja Kuikan jäädessä seurustelemaan kännykkänsä kanssa, me muut siirryimme oman portin kohdalle ja istuuduimme penkille lepuuttamaan. Pikkuhiljaa porttimme luo alkoi kerääntyä porukkaa, joista monet olivat suomalaisia.

- Relluuu, Relluu, Relluu, yyy, kaaa, koo, Relluu, Relluu, Relluu, alkoi turvatarkastuksesta kuulua kuin sonnilauman mylvimänä.
- Paska, paska, paska, tappaa nämä kaikki pitäisi, mokomatkin Lakuna-luuserit, Närä manaili pää polvissa.
- Renuu, Renuu, Renuu, saatana, vielä kerran pojat, Renuu, Renuu, Renuu, mökellys jatkui.
- Tulevat arvatenkin samaan koneeseen, joten sinulla on monta tuntia aikaa laittaa tuota porukkaa kylmäksi, taputin papparaisen selkää.
- Kirjoitan presidentille ja vaadin, että paskantuonti Suomeen kielletään, Närä puhisi.
- Heippa, kuulitteko tuota? Pasi kirmaisi luoksemme.
- Joo, sitä ei voinut olla kuulematta, vastasin.
- Ne ovat varmaan minun kurssikavereita. Minä olin myös Renaultin kurssilla, muistatteko kun kerroin siitä?
- Muistetaan, muistetaan, vaikka emme haluaisi, Werneri huokaisi.
- Miten sen Andren kirjoittaman lapun kanssa kävi? kysyin muistaessani äkkiä mitä baari-illan lopuksi oli tapahtunut.
- Ai se…, miehen ilme synkkeni pari pykälää.
- Se juuri, vahvistin.
- Niin, minä en kyllä ihan ymmärtänyt sitä. Sain sen jälkeen samanlaisen tietokoneen kuin muutkin, mutta lisäksi minä sain pesupulveria ja jonkun puhelinnumeron, jossa vastasi nainen, taisi olla Lola tai jotain siihen suuntaan.
- Älä välitä, harva se on saanut huoltoneuvojakurssilta lahjaksi pesupulveria, pidä sitä kohteliaisuutena ja vie vaikka äidillesi, kyllä hän sille keksii käyttöä, lohduttelin miestä.

Pasin kanssa jutellessa oli myös Rellua huudellut porukka saapunut paikalle. Seurueeseen kuului viisi isoa miestä. Se mille miehet huusivat, oli helpotus Närälle. Kukaan koko porukasta ei muistanut, että millainen auto edes on, sillä tyypit olivat tosi tanakasti juovuksissa ja keskustelivat vain Renault-konjakista. Sivusta kuuntelin, että äijät olivat kaataneet konjakkia kolme päivää yhtä kyytiä.

- Nyt menoksi, lähtöporttimme vaihtui, Andre ponkaisi ylös.
- Minäkin kuulin sen, seuratkaa minua, Pasi hyökkäsi myös ylös ja lähti viipottamaan pienen laukkunsa kanssa.
- Mikäs tuolle tuli? Andre katseli loittonevan miehen perään.
- Kaitpa se sille lähtöportille on menossa, kohautin olkapäitäni.
- Muuten hyvä, mutta se uusi portti on juuri päinvastaisessa suunnassa, Andre virnisti.

Kukaan ei viitsinyt lähteä Kuikan perään, vaan annoimme miehen tajuta itse väärän suunnan. Tuskin se kone niin nopeasti lähtee, että Pasi parka jäisi koneesta, vaikka sitä hieman toivoinkin. Olimme kävelleet tuskin paria minuuttia, kun Pasi puuskutti vierellemme ja alkoi selittää hakeneensa vain vauhtia pari porttia kauempaa.

- Pyh, tämä lentokenttä toimii yhtä huonosti kuin Peugeotin automaattilaatikko, Närä marmatti, kun lentomme oli jo 30 minuuttia myöhässä.
- Anteeksi, mutta mistä Toyota-harrastaja tietää Peugeotin vaihdelaatikoista, oletko kenties joku kaappiajelija ranskalaisilla autoilla? Andre kuittasi takaisin.
- Hmph, minulla ei ole kylläkään kaapissa yhtään Pösöä, eikä tule!
- Viat ovat silti tiedossa, miten sen selität? patistelin papparaista.
- Kuulin Essolla ja sitä paitsi meidän kerholehti julkaisee säännöllisesti muiden automerkkien vikalistat, jotta voimme paremmin nauraa ja ilkkua niiden omistajille keskustelufoorumeilla ja huoltsikoilla.
- Hei, nyt päästään koneeseen, Andre hihkaisi.

Vilkaisin kelloa ja olimme vähän yli puoli tuntia jäljessä tässä vaiheessa. Koneeseen meno sujui joutuisaan eikä lentoonlähdössäkään aikailtu. Paluulento oli hiljainen, sillä kaikki paitsi minä, torkkuivat ateriaa lukuun ottamatta koko matkan. Lentokentällä Andre löi meille taksikortin kouraan ja käski mennä kotiin, hän itse menisi suoraan omaan kotiin Picassollaan. Närä oli yhtä hymyä paluumatkan, sillä autoksi sattui farmari Avensis. Olin kotona pitkän taksin jonottamisen vuoksi vasta vähän vaille yksi aamuyöllä, mutta onneksi ei ollut aikaista aamuherätystä.


Tämän tarinan loppu!

Rutinoffin kuski jää nyt kesälomalle ja palaa maisemiin joskus elokuussa. Lomailkaa tekin!

Rutinoffin kuski










© Rauno Vääräniemi