Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

23.5.2008

Autokerhopeli


Aamu heräsi käyntiin puhelimeni herätyskellon muodossa. Reiskan puhelun jälkeen olin laittanut pään tiukasti tyynyyn ja heräsin tasan herätysvekottimen ääneen. Taas kerran tuli todistettua se, että kunnon yömyssy piti äijän tiiviisti tyynyssä koko yön. Herätystä sammuttaessa tutkin samalla oliko saapuneita puheluita. Ei ollut, joten Reiska oli uskonut sanaa ja jättänyt minut rauhaan. Kello oli puoli seitsemän, eli minulla oli puolisen tuntia aikaa suoriutua aamutoimista ennen aamiaiselle menoa. Mitään kiirettä minulle ei kerinnyt muodostua, kerkesin jopa nautiskella päivän ensimmäiset rypäletisleet aivan rauhassa. Noin kolmea minuuttia vaille seitsemän poistuin huoneestani.

- Huomenta, ovatko patongit hyvin uunissa? huikkasin aulassa yksinään seisoskelevalle Andrelle.
- Toki, toki, juuri soittelin kotipuoleen ja siellä on nälkäisille tarjolla tuoretta patonkia.
- Onko muista kuulunut mitään?
- Jaa, Närä tuossa soitteli neljän aikaan aamuyöllä ja valitteli jonkun Citroenin rikkinäisen pakoputken pitävän häntä hereillä.
- Häh, miten sellainen voi huoneeseen asti häiritä?
- Ei mitenkään, sillä papparainen istuskeli hotellin rappusella ja kärsi siitä pakoputkivikaisesta autosta.
- Et sitten ehdotellut hänelle huoneeseen menoa?
- Kyllä, mutta siellä oli kuulemma liian hiljaista. Ei voinut nukkua, kun ei tiennyt onko ympärillä mitään elämää.

Emme kerinneet keskustella kovinkaan pitkään, kun Närä ja Werneri saapuivat alakertaan samalla hissillä. Heillä oli meneillään tiukka vääntö jostain asiasta, lähinnä rahasumman suuruudesta. Tinkaaminen oli toisaalta huvittavaa, sillä Werneri piti summansa kokoajan satasessa ja Närä nousi sitä kohti kymppi tai vitonen kerrallaan.

- Saat sen satasen, mokomakin Warrevätys! papparainen puuskahti viimein.
- Sitähän minäkin, sillä hyvästä kauppatavarasta ei tarvitse luopua alehintaan, Werneri virnisteli ja otti vastaan Närän satasen.

Samalla tuplavee antoi vauhtivaarille muistikortin. Arvasin sen olevan niiden japanilaisten jälkeen jättämä kortti. Minua kummastutti hieman tuo, sillä Werneri oli ilmoittanut aikaisemmin, ettei luovu siitä ollenkaan. Nähtävästi joku asia oli muuttunut tuon sanomisen jälkeen. Ruokasalin ovet olivat avattu hetki sitten, joten siirryimme Andren kehotuksesta nauttimaan maittavaa ranskalaista aamiaista.

- Pyh, mitä maittavaa siinä muka on, ei edes nakkeja ja pekonia, Närä marmatti.
- O´lalaa, tuo on tietysti makuasia, josta en halua kiistellä. Nauttikaamme kuitenkin siitä mitä meille on laitettu tarjolle, Andre vastasi.

Aamiainen ei poikennut millään tapaa eilisestä, vaan tarjolla oli täysin samat einekset. Myös sama täti kävi kyselemässä huoneidemme numerot ja kirjasi ne ylös tarkasti. Sain tälläkin kertaa Närältä croissantit, sillä hän ei sellaisiin koskisi edes pitkällä tikulla. Ne kun toivat papparaiselle elävästi mieleen ruosteesta rapeat ranskalaiset autot. Kesken ruokailun Närän kännykkä alkoi piipitellä vimmatusti.

- Mitä nyt, tuliko teidän uusi kerholehti tekstivieteillä? kysäisin aterioinnin lomassa.
- Ei, se oli Kauko, se on mennyt sekaisin, paska, paska.
- Mikäs Kaukolle on tullut?
- Hmph, sen ruotsissa asuva täti on kuollut ja siltä on jäänyt Kaukolle perinnöksi lähes ajamaton Volvo Amazon.
- Hei, mutta sehän on hieno peli, Werneri innostui.
- Eikä ole, ihan onneton homovaunu se on, Närä tuhahti.
- Uudenveroinen Amazon on sellainen peli, että jopa minä voisin kelpuuttaa sen talliini, Werneri selitti.
- Minä en! ymmärsikö kaikki, minä en! Närä kiekui kuin kesken unien herätetty kukko.
- Anteeksi, mutta miten toisen perintö voi saada sinut noin pois tolaltaan? Andre uteli.
- No, no kun sitä on jo pyydetty Pariisilaisen Amazon omistajien kerhon uudeksi puheenjohtajaksi.
- Häh, näin nopeasti? hämmästelin autokerhomaailman nopeita liikkeitä.
- Niin, niiden entinen puheenjohtaja oli ottanut venäläisen vaimon ja on nyt paikallisen Lada Niva kerhon puheenjohtaja.
- Onkohan minulta nyt jäänyt joku tärkeä pointti huomaamatta tässä kerhopelissä? Werneri aprikoi.
- Niin, kannattais sinunkin hankkia kunnon auto ja järjestäytyä, meissä Toyotisteissa on voimaa, suorastaan ylivoimaa, Närä riehaantui julistamaan.
- Kuulepas nyt Toyota-pelätti, minua ei saa liittymään muuhun kuin Wartburg-kerhoon ja siihen vain mikäli saan ilmaiseksi ikuisen jäsenyyden ja tuntuvat edut.

Närä yritti vielä mainostaa kerhotoimintaa, mutta Wernerin synkkä ilme tappoi mainospuheet alkuunsa ja vihdoin pääsimme jatkamaan aamiaisen nauttimista hiljaisuuden vallitessa. Eipä sitä aamiaista tukevaksi voinut tänäänkään haukkua, mutta siirsi se ainakin isompaa nälkää vähän tuonnemmaksi. Syödessämme Andre kertoili päivän ohjelmasta. Menisimme seuraavaksi huoneisiin hakemaan laukkumme. Ne jätetään hotellille säilytykseen ja noudetaan vasta kun lähdemme paluumatkalle. Kävisimme messuilla mahdollisimman pikaisesti, jonka jälkeen ruokailu jossain kaupungilla ja vielä viimeiset ostokset, mikäli joku niitä haluaa tehdä.

- Sopiiko kaikille puoli yhdeksältä tuossa respassa? Andre kysyi saatuaan aamiaisen syötyä.
- Sopii, vastasimme yksimielisesti.
- Minun pitää mennä laittamaan kerholle tekstareita, Närä ilmoitti ja poistui pöydästä ensimmäisenä.
- Jahas, yksi näkäräinen voisi tehdä hyvää, Werneri totesi ja nousi pöydästä.
- Kyllähän tämä on jo nähty, ilmoitin ja nousin pöydästä yhtä aikaa Andren kanssa.

Ajoimme kolmestaan hissillä kerrokseeni, sillä Närä oli mennyt jo edellisellä omaan kerrokseensa. Jäin siitä pois ja muut jatkoivat matkaa ylemmäksi. Huoneessa pesin hampaat, pakkasin laukun ja tein vielä viimeisen aamukonjakin. Pakkasin loput juomat laukkuun kotiin vietäväksi. Hyvästelin huoneen vähän ennen puolta ja hurautin hissillä alakertaan. Andre oli jo respassa ja neuvoi minulle takakäytävällä olevan matkalaukkujen säilytyshuoneen, joka oli kuulemma nyt auki. Vein laukun sinne ja palasin aulaan odottelemaan puuttuvaa kaksikkoa.

- Paska, paska, paska, paska Mazda, paska! alkoi kuulua hissistä sen laskeutuessa alas.
- Närä varmaan, Andre hymähti.
- Ajoiko joku Mazdalla varpaille kun noin sitä rienaat? kysyin hissistä tulevalta papparaiselta.
- Pyh, vai varpaille? Se saatanan muistikortti oli täynnä Mazda kuutosen kuvia, hyi yööök!
- Sehän on japanilainen auto, siis parasta a-luokkaa vai?
- Äläpäs vaippa soittele, kun et tiedä edes säveltä.
- Mitä soittele? minähän vain totesin tosiasian, puolustelin sanomaani.
- Onko Mazda Toyota, onko Toyota Mazda, mitä häh?
- Ei ole, oletko nyt ihan sekaisin?
- Minä tarkoitin sitä, että Japanissa tehdään a-luokan autoja, kuten Toyotia, sitten b-luokan autoja kuten Lexus ja c-luokan autoja, kuten Mazda, Nissan ja muut ihmeellisyydet.
- Onko tässä mahdollisesti jotain saumaa, että johonkin tuohon luokkarajojen väliin pääsisi vaikka ranskalainen auto, kenties Citroen? Andre huikkasi väliin.
- Ei, sille ei riitä edes aakkoset, alle ö-luokan kuvotus, hyi!

Samalla paikalle saapasteli Werneri tyytyväinen hymy naamalla. Närä kääntyi mielenosoituksellisesti selin tuplaveehen. Kaikesta päätellen kuvajuttu potutti suunnattomasti. Muistikortin arvo oli ehkä parinkympin luokkaa, joten Mazda-kuville oli tullut hintaa noin 80 euroa. Se oli aika kova hinta materiaalista, joka aiheutti omistajalleen näppyjä. Nyt ymmärsin Wernerin tutkineen muistikortin sisällön ennen sen myymistä, mikä oli mielestäni erittäin fiksu veto. Koska markkinat olivat täysin myyjän, oli myös hinta hänen määriteltävissä.

Viimein pääsimme matkaan. Reitti oli täsmälleen sama mitä eilen aamulla, eli ensin vartin reippailu ulkoilmassa metroasemalle ja sen jälkeen metrolla Pariisi Expon pysäkille. Eilisen aamun tapaan metrossa oli runsaasti porukkaa, mutta ei ihan niin paljon. Messuhallissa pääsimme kävelemään nyt suoraan tikettien tarkastukseen koska ne olivat meillä jo valmiina. Andrella oli hyvin tarkasti tiedossa missä hän halusi käydä, joten se osuus tuli hoidettua melkoisen rivakasti. Hän kävi kahdella osastolla pyytämässä sähköpostitarjouksen kahdesta eri laitteesta. Aparaatit olivat kuulemma hinta – laatusuhteeltaan parhaat mahdolliset. Siinä sivussa toki maistelimme erilaisia leipiä ja niiden kanssa myös hieman viiniä ja juustoa. Noin kahdentoista aikaan matkanjohtajamme ilmoitti näyttelyn olevan hänen osaltaan nähty. Hyväksyimme tuon kaikki ja poistuimme messuhallista jo tutuksi tullutta reittiä metroasemalle. Ajoimme metrolla Rennesin asemalle, jossa nousimme maanpinnalle. Siitä oli hyvä lähteä jaloittelemaan ja etsimään ruokapaikkaa.

- Tuonne noin, Andre viittoi erästä katua.
- Onko se paska kurajoki siellä päin? Närä marisi.
- Kyllä Seine on tuossa suunnassa, o´lalaa.

Lähdimme tallustelemaan Andren perässä jalkakäytävää pitkin. Katu jota kuljimme, oli todella leveä kapeisiin sivukujiin verrattuna. Kapeimmilla kaduilla piti nähtävästi vetää vatsa sisään, että mahtui sivuuttamaan kyljittäin vastaantulevan kävelijän. Siinäkin tapauksessa piti vain toivoa, ettei hän ole kovin pitkänenäinen. Hetken käveltyämme Närä pysähtyi erään valkoisen auton eteen.

- Hei, bongasit jonkun Nissanin, hihkaisin hänelle.
- Yksi puoliksi järkevä tässäkin kaupungissa, Närä puhisi autoa silmäillen.

Jatkoimme matkaa, mutta emme päässeet kuin satakunta metriä, kun oli Andren vuoro pysähtyä huokailemaan erään auton vierelle. Se oli hopeanvärinen Xsara Picasso taksikyltti katollaan. Auto oli täsmälleen samanlainen mitä Andren edellinen Picasso oli ollut. Uudemmassa oli kromatut puskurinkulmat ja tässä niitä ei ollut. Andre otti siitä jopa pari valokuvaa muistoksi, vaikka Närän mukaan auto kuulemma ruostuisi jopa valokuvasta pois ennen Suomeen pääsemistä. Matkanjohtajamme kuittasi moisen epäilyksen tutulla o´lalaa lausahduksellaan.

- Oho, sinulle on laitettu oikein oma kyltti, pysähdyin erään kaupan eteen.
- O´lalaa, täällä on miehen nimi arvossaan, kun se osaa valita oikein, Andre myhäili punaisen nimikkokylttinsä edessä.

Jälleen kerran salamavalot räpsivät, nyt sekä minun että Andren kameroissa. Kyltti oli pakko kuvata, sillä olihan se ystäväni nimikkokyltti. Närä puolestaan jupisi jotain siihen tyyliin, että kuvaisi ennemmin vaikka omaa persettä kuin tuollaista kylttiä.

- Hahaa, siinäpäs sinulle se perseenkuvauspaikka, Werneri repesi nähdessään vessanpytyn jalkakäytävän reunassa.
- Housut vaan pois ja kamera tuonne pyttyyn ajastimella kuvaa ottamaan, patistin Närää.
- Hmph, minähän en persettäni tuohon laita, ties millä Renulla tuokin on tuohon kuskattu, hyi paska Renu, hyh!

Jatkoimme hetken pällistelyn jälkeen matkaa ja jonkin ajan päästä saavutimme Seinen rannan. Tien toisella puolen oli jotain kauppiaita, mutta ketään ei kiinnostanut lähteä tuhlaamaan sinne rahojaan. Sen sijaan nälkä alkoi kurnia massua yhdellä sun toisella. Aloimme katsella ruokapaikkoja, mutta se osoittautui melkoisen vaikeaksi tehtäväksi. Närälle ei meinannut kelvata yhtään mikään paikka. Milloin ruoka oli listan mukaan liian kallista ja milloin liian halpaa. Vaikka hän ei sitä edes itse maksaisi, oli kuulemma hinnan oltava oikeassa haarukassa. Kuinka ollakaan, olimme kohta samalla aukiolla, missä kävimme ensimmäisenä iltana oluella ja missä Närä räki Mersun päälle. Siinä kulmalla Andre viimein ilmoitti, että sisään viereiseen ruokapaikkaan, oli siellä sitten tarjolla vaikka pieniä kiviä. Hän ei enää jaksa kuunnella mitään kitinöitä ruoan suhteen.

- Pizzaa ja pastaa, tämähän on ihan paska paikka, Närä alkoi marmattaa saatuaan menun eteensä.
- Syöt vaikka lautasen, ellei listalta muuta löydy, Andre ärähti.

Löytyihän sitä ruokaa viimein kaikille. Päädyin Närän kanssa tuttuun ja turvalliseen pizzaan. Werneri ja Andre ottivat jonkun täytetyn ruoan, jonka nimi oli outoakin oudompi. Juomaksi saimme kaikki valita oluet ja Wernerille lisäksi kirkas snapsi ruokahalua parantamaan.

Andren saatua laskun ruokailun lopussa katselin sitä ja totesin pizzan ja pienen oluen maksaneen yhteensä karvan alle 17 euroa, mitä pidin itse ainakin melkoisen kovana hintana. Tänne ei tarvitse tulla ainakaan säästölomalle, jos meinaa käydä keskustassa ruokailemassa. Andren mukaan hinnat kyllä tipahtavat kauempana keskustasta, mutta täällä nyhdetään turisteilta tylysti kaikki rahat. Jos on kerran varaa matkustaa Pariisiin, niin on sitä oltava varaa myös syödä siellä. Yhdestä asiasta yllätyin ruokailun alussa. Närä ei vaatinut tavastaan poiketen japanilaista olutta. Vaihtoehtoja oli kaksi, pahentunut dementia tai jotain muita suurempia huolia Toyota-rintamalla. Ehkä sen paikallisen kerhon puheenjohtajan loikkaaminen viholliskerhon leiriin sai papparaisen pois raiteiltaan.

Ruokailun jälkeen piipahdimme vielä yhdessä katutasossa olevassa matkamuistomyymälässä. Werneri ja Andre ostivat sieltä vielä jotain pieniä matkamuistoja. Werneri osteli pieniä Eiffel-torneja naapureilleen. Kummastelin asiaa, sillä luulin hänen pitävän niihin hyvin etäiset välit. Välit olivatkin etäiset, mutta kateelliset naapurit tulivat kuulemma vielä kateellisimmiksi, kun niille antoi ohimennen parin euron arvoisen matkamuiston Pariisista. Sen jälkeen heidän taloyhtiössä kiehuisi muukin kuin erään asukkaan Saabin jäähdytin.

Matkamuistomyymälän jälkeen lähdimme kävelemään hotellia kohti. Hotellin nurkilla Andre katsoi kelloa ja kertoi meillä olevan vielä vähän aikaa ennen junan lähtöä. Hän suositteli pientä kävelylenkkiä tässä lähialueella ja suostuimme siihen kaikki. Närä alkoi heti viritellä kameraa iskukuntoon, sillä sivukujilla olisi hänen mukaansa ne parhaimmat Toyota-apajat. Niiden omistajat eivät kuulemma pysäköi arvoautojaan koskaan pääkatujen varsille kaikkien vandaalien ulottuville, vaan turvaan sivukaduille omien ikkunoiden alle.

- Pikkukakkosestako tuon opit? Werneri hörähti.
- Hmph, enhän minä nyt voi kaikkia tietolähteitäni paljastaa, pöljä!

Bongasimme kävelyreitillämme yhden keskelle suojatietä pysäköidyn vanhanmallisen Minin. Kuljettajan paikalla istuva nainen ei ollut moksiskaan siitä, että jalankulkijat joutuivat kiertämään hänet. Muiden ihastellessa täysin virheettömässä kunnossa olevaa autoa, Närä juputti sen olevan vain samanlainen paskakasa, joka hänen ystävänsä Allegro oli aikoinaan ollut. Englantilaiset olivat hänen mukaansa pilanneet japanilaistenkin autojen maineen. Heidän kerhollaan oli käyty kovia keskusteluita siitä miten viisiovisista Englannissa valmistetuista Auriksista saadaan teepussien haju pois.

- Voi voi teitä raukkoja, miksette osta autoa johon saa hajusteet oman valinnan mukaan ja vakiovarusteena? Andre voivotteli.
- Ai jaa, ja mikähän se sellainen riemupeli sitten on? papparainen kääntyi Andreen päin.
- Citroen C4 on erittäin tunnettu siitä, että autoon saa hajustimen ja merkkiliikkeestä niihin saa lisää eri tuoksuja. Ostaisin sellaisen heti, mutta patonkipuotini pitää minut kiinni isomman auton ohjauspyörässä, o´lalaa.
- Citroen eilen, Citroen tänään, Citroen huomenna, voi helvetti kun jaksat aina jauhaa siitä paskarattaastasi, ei kiinnosta! Närä ärisi kuin perseelle potkittu katurakki.
- Katso, vanha DS, Andre osoitteli edessämme näkyvää hopeista autoa.
- Tuosta pitää sanoa, että alkaa olla jo Warren tyylikkyyslukemissa, Werneri myönsi.
- Mitä sanoo jäsen N? kysyin Närältä.
- En huomannut edes koko kulkinetta enkä huomaa, mies käänsi katseensa mielenosoituksellisesti aivan päinvastaiseen suuntaan.

Kuvasimme vanhan Citroenin ja lähdimme sen jälkeen eri reittiä pitkin hotellia kohti. Andre katseli kelloa ja totesi meidän ehtivät haluamaansa junaan oikein mainiosti. Matka hotellille kesti vartin verran ja laukkujen mukaan otto vain pari minuuttia. Olimme junaliput kourassa Luxembourgin asemalla noin klo 15:00 aikaan. Junan tuloon oli aikaa kymmenisen minuuttia.


Jatkuu...

Rutinoffin kuski










© Rauno Vääräniemi