Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

9.5.2008

Juutupe


Katselin lähinnä huvittuneena, kun papparainen ähelsi tuulilasinpyyhkimen alle laittamaansa lappua vielä kerran parempaan asentoon, lapun muuttaessa paikkaa varmaan millin tai pari. Minulla tuli mieleen, että tuossa tehtiin tarkkaa työtä sen takia, että hieman sivussa oleva lappu suistaisi tuon Yariksen radaltaan, eli tieltä ojaan. Närän mukaan japanilaiset autot olivat kovin herkkiä teknisiä toteutuksia, joten kaipa tuollainen väärässä paikassa oleva paperilappu voi tehdä niille isoakin tuhoa.

- Hieno, eikö olekin, Närä asteli viereeni.
- No jaa, en ole koskaan ajatellut Variksen muotoja sillä mielellä, kohautin olkapäitäni.
- Hmph, tuota paperilappua minä tarkoitin.
- Oho, onhan se, siis tavallista ruutupaperia.

Samassa Werneri saapui paikalle muovikassin kera. Hän laski muitta mutkitta kassin auton vierelle ja tempaisi pyyhkijän alla olevan lapun käteensä, alkaen lukea sitä ääneen:

- Sinä parilainen Tyotota iminen, minä Närä Suolesta ihailen pirun atovalintaasi, siitos!
- Köh, varmaan jotain salakieltä, totesin Närälle hammasta purren.
- Suomea se oli, tuo tuossa ei osaa vain lukea.

Otin Wernerin ojentaman lapun omaan käteeni ja luin tekstin täsmälleen samalla tavalla mitä tuplavee oli tehnyt. En ihmetellyt sitä ollenkaan, sillä olihan se jo vuosia takaperin käynyt selville, ettei Närä saanut paperille mitään luettavaa tekstiä, niin paha hänen kirotushärö oli. Trukkikuskina elämänsä työskennellyt mies ei ollut tarvinnut kirjallisia kykyjä yhtään mihinkään. Kellokortinkin oli leimannut aina kone, eli siihenkään ei ollut tarvinnut edes numeroita raapustella. Oman nimen hän oli kyllä oppinut kirjoittamaan oikein, siis lähes joka kerta.

- Tänne se paperi, se on tarkoitettu vain Yariksen omistajalle, pöljät!
- Voisin kirjoittaa tuon uudestaan, ihan näin ystävän apuna, Werneri ehdotteli.
- Ei tartte auttaa, me Toyota-kerhon ihmiset olemme tottuneet tulemaan toimeen ilman vähemmistöautoilijoiden apua.
- Ihan miten vaan herra enemmistöautoilija vaan haluaa, tuplavee ilmoitti antaessaan lapun takaisin.
- Olemmeko me kaikki valmiita? Andre ilmestyi viereemme ostosten kera.
- Kyllä, ellei Närä halua kirjoittaa uutta romaania tuon Yariksen tuulilasinpyyhkimen alle, ilmoitin oman kantani.
- Pyh, tämä on kansakuntia yhdistävä viesti, papparainen tuhahti ja suttasi kynällä jotain lisätekstiä paperiin.
- Mitä nyt kirjoitat, sanastoako? Werneri hörähti.
- En, vaan laitan tähän meidän kerhon nettiosoitteen ja puhelinnumeroni. Jos saan yhden ulkomaankontaktin Toyotan omistajalta, niin voi päästä vaikka seuraavan kerholehden kanteen.
- Teettekö te mitään muuta kuin sitä vitun kerholehteä? Werneri tiedusteli.
- Kyllä tehdään, käydään kahville huoltiskoilla, ajetaan pillurallia Tiksissä, kierrellään Toyota-liikkeitä ja mesetetään keskenämme.
- Lohkeaako noilla japsikinnereillä mitään, siis lähinnä pesää, tarkoitin?
- Nuoremmilla on vähän heikkoa, mutta minä saan aina, Närä nosti nokkaansa.
- Pitää paikkaansa, ehätin väliin, ennen kuin Werneri alkaisi väittää muuta.

Kerroin hänelle ja Andrelle, että tuolla pökkelöllä papparaisella kävi jostain kumman syystä aina flaksi nuorten naisten kohdalla. Olipa hänellä parhaimmillaan ollut jopa kaksi parikymppistä neitokaista yhtä aikaa yötä himassaan. Jotenkin vain Närän olemus pussihousuineen ja nahkasaappaineen sai osan kauniista neidoista lankeamaan papparaisen edessä kuin kypsän kauran.

- Eiköhän mennä hotellille? En viitsis iltaani pilata yhtään enempää tässä Toyotan vierellä seisoskelemassa, Andre ehdotteli.
- Sopii minulle, vastasin hänelle.

Närä otti vielä kaksi kuvaa Yariksesta niin, että hänen laittamansa paperilappu näkyi tuulilasissa. Se oli kuulemma tarvittava todiste heidän kerhon puheenjohtajalle. Matka hotellillemme kesti noin kymmenisen minuuttia, kun emme pitäneet mitään kiirettä. Tämä oli viimeinen Pariisin iltamme, joten siitä piti ottaa kaikki irti. Kovin pitkäksi aikaa ei kaupungille kannattanut jäädä notkumaan, koska huomenna olisi pitkä päivä, sillä lento kotimaahan lähti vasta ilta seitsemältä. Olimme noin korttelin päässä hotellistamme, kun vastaan käveli juopunut miesjoukko.

- Terve Jaska, hei Pekka, moi Jussi ja Pena, Närä huikkaili porukan sivuuttaessa meidät.
- Häh, tunsitko nuo? hämmennyin miehen moikkailusta.
- Joo, tunsin.
- Kukaan ei vastannut sinulle mitään, ettet vaan olisi erehtynyt tyypeistä.
- En, tunnen nuo kaikki jo vuosikymmenien takaa, oltiin samassa duunissa.
- Oih, suorastaan aistin tämän herkän rakkauden työkavereiden kesken, Werneri huokaili pikkutyttömäisesti.
- Paskat se minun vika ole, ettei noista yksikään ymmärrä mitään hyvistä autoista, perkeleen paskarattailla köröttelijät, Närä ärähti.
- Haa, tämä kaikki siis juontaa johonkin Toyota vastaan muu maailma taisteluun, vai? tiedustelin papparaiselta.
- Niin, paitsi nuo olivat aina väärässä, aina!

Hetken puhistuaan Närä alkoi selittää, että hänen käännytystyö silloisella työpaikalla oli saanut aikaan melkoisen sodan eri automerkeillä ajavien keskuudessa. Homma oli mennyt siihen pisteeseen, että eräs toinen trukkikuski oli polttanut päreensä niin totaalisesti, että kerran yhden kahvitunnin aikana oli nostanut trukillaan ilmaan yhden asiakkaan Corollan ja pudottanut sen alas reilun metrin korkeudesta. Närä oli tehdä saman yhdelle Sierralle, mutta olikin hermostuksissaan peruuttanut trukillaan silloisen oman Corollan etuoven sisään. Närä sai pitää työpaikkansa, sillä oman auton kolhimisesta ei johtajan mielestä voinut miestä rankaista enempää. Toinen trukkikuski sen sijaan sai lähteä.

- Entä tuo porukka tuossa, mitä ne tekivät? patistelin häntä kertomaan lisää.
- No Jaska ajoi Saabilla, Pekka Volvolla, Jussi Volkkarilla ja Pena Seatilla.
- Niin mutta mitä ne tekivät?
- Juurihan minä sen kerroin, pölvästi!
- Tervehdit sentään niitä, jatkoin sinnikkäästi.
- Se, se on pitkä tarina, Närä mumisi pää painuksissa.
- Kerro nyt, ei tässä niin kiire ole nukkumaan, Werneri liittyi keskusteluun.

Hetken kurkkua kakisteltuaan papparainen alkoi kertoa. Nämä vastaan tulleet neljä isokokoista miestä olivat kuulemma saaneet tarpeekseen Närän automerkki-ilosanoman julistamisesta ja antaneet tälle jonkin sortin sakinhivutusta takavarastossa. Lisäksi hänen auton pakoputkessa oli ollut peruna joka päivä kahden vuoden ajan. Hyvänä puolena Närä näki sen, että niistä sai aina viikonlopuksi sopan. Vihdoin ja viimein asia oli sovittu, eli Närä piti suunsa kiinni työpaikan kahvipöydässä, siis ei tavuakaan autoasioista. Lisäksi hän alkaisi kunnioittaa noita työkavereita ja tervehtiä heitä ja lähettää heille joka joulu kortin. Tämän vastineeksi papparainen sai myös olla ja elää rauhassa, ilman perunoita pakoputkessa ja turvonnutta lärviä.

- Tuota noin, etkös jäänytkin ennenaikaiselle eläkkeelle selkäkipujen vuoksi? utelin mielessäni pyörinyttä asiaa.
- Kyllä, entä sitten?
- Saanko udella, että mistä ne selkäkivut tulivat?
- Niitä…niistä perunoista pakoputkessa. Selkä ei kestänyt niiden pois ronkkimista kahta vuotta.

Selvisihän se sekin asia lopulta. Minulla oli ollut tuosta pieni aavistus, mutta en ollut muistanut sitä koskaan udella häneltä. Huhut olivat kertoneet noin jo aikaa sitten. Nykyisin Närä ei ole potenut kipeää selkäänsä, joten tilanne on kait parempi, kun ei tarvitse istua pitkää päivää trukin penkillä eikä noukkia perunoita pakoputkesta.

- Meinaatteko jäädä lätisemään tänne kadulle pitemmäksikin aikaa? minä ainakin lähden laittamaan päätä tyynyyn, o´lalaa, Andre jutusteli.
- Ellei täällä tosiaankaan keskustella muusta kuin Toyotoista, niin voisin mennä myös huoneeseeni ja tempaista pullon kirkasta yömyssyksi. Jotenkin pitää nollata ajatus noista japanilaiskotteroista, nehän perkeleet tulevat tällä menolla jo yöuniini, Werneri puhisi muka vihaisena.
- Joo, vähän rypäletislettä sekä olut tai pari ja petiin, kerroin oman näkemykseni.
- E-entä minä, eikö kukaan halua keskustella enää autoista? Närä kysyi surkeana kuin pikkupoika, jonka ainoan peltiauton ovi jäi kouraa leikin tiimellyksessä.
- Kilautapas kuule kaverille, vaikka sille teidän pölvästikerhon puheenjohtajalle, Werneri opasti papparaista.

Närän kasvoille levisi heti hymyntapainen irvistys. Nähtävästi päässä prosessoitiin kovasti tuota ideaa ja ellen väärin arvannut, niin ainakin tekstiviestit sinkoilisivat kohta pitkin ja poikin Eurooppaa. Olihan se toisaalta hyvä, kun pari autoihin hurahtaneen pöllön takia leivän päälle makkaraa sai useamman maan operaattorit. Kadulle Näräkään ei halunnut jäädä, joten astuimme peräkanaa sisälle hotellin ala-aulaan.

- Sööör, juutuub söööör, eräs nainen ryntäsi aulassa selittämään Närälle.
- Täh, mitä se sanoo? papparainen äimisteli.
- Sööör, juutuub, wrooooom, söööör, nainen jatkoi ja teki samalla kädellä auton ratin kääntämisliikkeitä.
- Pöljä se on, eikö täällä ole tarpeeksi hoitolaitoksia? Närä ärisi.

Onneksi Andre oli paikalla ja hän tiedusteli mitä nainen yritti heikolla englannilla selittää. Asia selvisi, kun keskustelukieli muuttui ranskaksi ja kohta Andrelle levisi hymy naamalle. En ymmärtänyt mitä he keskustelivat, mutta jollain tapaa arvelin sen liittyvän meidän näyttelypäivää ja siellä olleeseen Land Cruiseriin.

- Hyvät herrat, rouva tässä kertoi, että Närästä leipänäyttelyssä kuvattu video on esillä YouTubessa.
- Juutupe, mikä se on? Oskari äimisteli suu auki.
- Etkö tiedä, siellähän on vaikka mitä videoita, kummastelin tilannetta.
- Ei voi olla vaikka mitä, sillä meidän kerhon Toyota-videot ovat vain kerholaisten katsottavissa ja ladattavissa. Aika onneton palvelu sellainen Juutupe.
- Se on varmaan maailman tunnetuin videoita jakava palvelu.
- Pyh, minä tunnen meidän kerhon sivut paljon paremmin, Närä jatkoi linjaansa.
- Rouvan mukaan videotasi on katsottu kahden tunnin aikana yli 50 000 kertaa ja se on paljon, Andre jatkoi informaation levittämistä.
- Niin mutta ei meidän kerhosivuilta.
- Ei, vaan sieltä YouTube videopalvelusta.
- Pöljien amatöörien puuhastelua, ei kiinnosta, papparainen nosti nokkaansa.
- Olethan jo kuuluisa siellä, eikö se kiinnosta? hämmästelin tilannetta.
- Ei, tuollaisessa palvelussa voi kuka tahansa olla kuuluisa, toisin kuin meidän kerhon videopalvelussa.

Andre selitti jotain uutisen tuoneelle rouvalle ja tämä räkäisi suoraan Närän kiiltävälle nahkasaappaalle. Ennen kuin kukaan kerkesi reagoida, oli nainen kadonnut nurkan taakse kauhean sadattelun kera. Andre selitti rouvan loukkaantuneet sydänjuuriaan myöten siitä, ettei Närä ollut reagoinut mitenkään kohteliaasti hänen tuomaansa suureen uutiseen. Rouva olisi halunnut jututtaa tuollaista kuuluisaa miestä, tosin olettaen hänen olevan hyväkäytöksinen.

- Sitä paitsi, tuo nainen oli vanha, Närä ilmoitti.
- Sinua huomattavasti nuorempi, ainakin kymmenen vuotta, korjasin asiaa.
- Vanha silti, minä pidän eniten kaksvitosista, niissä on sentään potkua.
- Eiköhän lähdetä yläkertaa kohti, o´lalaa, Andre virkkoi.

Totesin Andren ehdotuksen kaikista toimivimmaksi ratkaisuksi ja lähdin hänen perässään kohti hissejä. Werneri ja Närä seurasivat meitä. Jäin ensimmäisenä pois kyydistä ja kieltäydyin kunniasta lähteä maistelemaan näkäräisiä Wernerin huoneeseen. Ajattelin ottaa ihan rennosti omassa hotellihuoneessa televisiota katsellen ja virvokkeita nauttien. Tämän kaiken hälinän ja hölinän jälkeen kaipasin hetken omaa rauhaa ja taatusti Toyota-vapaata aikaa.

Astelin huoneeseen, tein heti tuhdin rypäletislepaukun ja avasin yhden Pelikaanioluen. Hörpin vuorotellen olutta ja konjakkia ja ai että se teki hyvää. Television ohjelmia katsellen aika meni rattoisasti ja kohta totesin kellon olevan jo pari minuuttia yli puolen yön. Nousin sängyltä ja kävin suorittamassa hieman myöhäiset iltatoimet vessassa. Olin juuri saanut television kiinni ja laittamassa puhelimeeni herätystä, kun se alkoi soida. Soittaja oli näytön mukaan Romu-Reiska.

- Hei Reiska, mitäs tähän aikaan soittelet?
- Miten niin tähän aikaan, kellohan on jo kohta aamussa? kuului ihmettelevä kysymys.
- Kohtako? höh, sehän on vasta muutaman minuutin yli puolen yön.
- Voi yhden kerran teitä amatöörejä. Ei se ole mikään ihme, ettette saa elämässänne mitään aikaiseksi, kun nukutte päivät ja valitatte heti, jos joku ammattimies sattuu soittamaan aamulla.
- Joo, joo, mitähän herra ammattimiehen asia koskee?
- Et ole menossa käymään Blitemassa, vai oletko, kenties huomenna tai siis tänään?
- Ei, en ole menossa tänään enkä nähtävästi huomennakaan.
- Hyvä, toisitko minulle sieltä uudet kumisaappaat.
- Etkö kuullut, en ole menossa sinne, olen nyt Ranskassa, Pariisissa tarkemmin sanottuna.
- Pthyi, vai Pariisissa, mutta sehän sattuikin hyvin.
- Niin mikä sattui ja miten hyvin?
- Paluumatkalla käydä näppäät siitä Blitemasta ne kumisaappaat, neljäneloset ja tuoppa samalla myös pari rullaa ammattimiesteippiä, vanha alkaa olla jo lopussa.
- Ei onnaa, olen Andren kyydillä ja lento on Suomessa joskus keskellä yötä.
- Voi yhden kerran miten kädetöntä touhua taas. Siinä Bliteman vieressä on iso parkkipaikka. Siihen vain auto parkkiin ja odottelemaan se avautumista. Tuot sitten aamulla ne saappaat ja teipit minulle.
- Mikä niissä vanhoissa nyt on vikana?
- Ei lotise.
- Täh, siis mitä ei tee?
- Ne kumisaappaat, ne eivät enää lotise kävellessä. Taasko tämä pitää rautalangasta alkaa vääntää?
- No jos vähän vääntelisit, ei oikein mene jakeluun tuo lotiseminen tai sen puute.

Olinhan minä kuullut miten Reiskan kumisaappaat lotisivat miehen kävellessä. Pidin tosin sitä itse enemmän häiritsevänä vikana kuin toivottuna ominaisuutena. Siinä miettiessäni miten pääsen eroon tuosta ammattimiehestä, hän alkoi selittää miten tärkeä ominaisuus on kumisaappaiden lotiseminen ammattimiehille. Liian isot haalarit ja lotisevat kumisaappaat olivat kuin piste iin päällä ammattitaidossa.

- Kuules nyt Reiska, en käy siellä Blitemassa vaikka kumisaappaissa olisi iso reikä ja ammattimiesteippisi olisi miinuksella, selvisikö?
- Ai jaha, vai ollaan sitä nyt epäkiitollisia tai suorastaan röyhkeitä omaa oppi-isää kohtaan.
- Mitä sinä olet minulle opettanut, enhän osaa mitään?
- Olen ollut hyvänä roolimallina, eikä se ole ollut mitenkään helppoa kun oppilaana on ollut valtakunnan veltoin mies.
- Kuulehan Reiska, menen nyt nukkumaan ja laitan kännykän äänettömälle. Palataan asiaan kun olen kotona, sopiiko?
- Voi yhden kerran miten kädettömiä ihmisiä sitä maailmassa onkaan, mutta enhän minä voi kaikkia parantaa, Reiska puhisi luuriin.
- Öitä! hihkaisin perään ja katkaisin yhteyden.


Jatkuu...

Rutinoffin kuski










© Rauno Vääräniemi