Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

27.4.2008

Chien noir


Keskustelu kääntyi autoilusta juomiseen ja Närä äityi kehuskelemaan miten hän oli nuoruudessa juonut useammankin ravintolan kantajengin pöydän alle. Tuota oli hyvin vaikea uskoa miehestä, joka koko tuntemani ajan oli alkanut olla sammumispisteessä kuuden kaljan jälkeen. Wernerin pyytäessä tarjoilijan paikalle ja uhatessa tilata pöytään niin paljon juotavaa, että Närä saa näyttää taitonsa, alkoi vanhus perua puheitaan:

- Tuota niin, köh, saatan muistaa jotain pieniä yksityiskohtia väärin, hän mumisi hiljaisella äänellä.
- Kuten esim.? penäsin lisätietoja.
- Sitä kuka joi ja ketä pöydän alle…
- Siis kuka joi?
- Niin tuota…yksi Pena, se asui minun kanssa samassa talossa, mutta se oli iso jätkä.
- Entä sinä?
- E-en minä kerinnyt oikeastaan mitään juomaan, mi-minun piti pestä ja kiillottaa autoa.

Werneri pyrskähti aivan hillittömään nauruun, sillä sieltähän se totuus tuli vihdoin ilmi kun pikkaisen potki. Papparainen yritti vain hieman kohottaa profiiliaan tosimiesten, kuten Wernerin, silmissä. Lopulta tuplavee taputti Närää toverillisesti selkään ja totesi, että ilman hänen kaltaisia nöösipoikia olisi moni pelti kiinni tehty tanssilavareissu jäänyt tekemättä, siis kuskin puutteen vuoksi. Nöösipojat saivat kunnian päästä mukaan, tosin vain yksi kerrallaan ja tiukasti kuljettajan roolissa.

- Maksettiinko niille jotain? utelin häneltä.
- Ei, onnettomimmat tapaukset maksoivat meille, että pääsivät kuskaamaan omalla autolla porukkaamme.
- Oho, aika rankka kohtalo.
- Ei suinkaan, vaan ihan normaalia tapakasvatusta, jolla nysväkkeistä koetettiin tehdä roolimallien avulla kunnon miehiä.
- No Andre, mitä sinä teit silloin villissä nuoruudessa? kysyin matkanjohtajaltamme.
- Leivoin patonkeja, mitä muuta olisi pitänyt tehdä?
- Rälläsitkö autolla ympäriinsä? Närä kiinnostui.
- Kyllä, kuskailin patonkeja vanhempieni patonkipuotiin Rättärillä ja se vasta kivaa touhua olikin. Aah, miten tuore patongin tuoksu ja Rättärin keinunta onkin niin rauhoittava muisto, o’lalaa.
- Oliko se paskaratas useinkin hajalla? Närä alkoi päästä lempiaiheeseen.
- Mitä vielä, ei niin yksinkertaisessa autossa ollut mitä hajota.
- Ihan varmasti siitä meni jotain rikki, eikö mennytkin?
- Kerran taisi rengas puhjeta ja bensa loppui pari kertaa, Andre muisteli.
- Valepukki, keikkuva paskarattaasi oli korjaamolla kuitenkin niin paljon, ettet muista edes miltä se näytti.
- O’lalaa, meillä on niin erilainen käsitys ranskalaisista autoista, etten katso hedelmälliseksi jatkaa tätä ajatustenvaihtoa.
- Hähää, luovutti, baskeripöljäke! papparainen riemuitsi.

Viimein olimme siinä tilanteessa, että jokaisen juomalasi oli tyhjä. Andre ehdotti siirtymistä johonkin toiseen paikkaan lähemmäksi hotellia. Kello oli jo sen verran paljon, että yksi pysähdys ja sen jälkeen hotellille nukkumaan. Huomenna olisi ainakin Andrella vielä leipänäyttelypäivä. Hänen piti käydä vielä parilla osastolla sopimassa kahden uuden laitteen tilaamisesta. Hänen leipomonsa tarvitsi uutta tekniikkaa leiväntekoon.

Andren maksettua laskun, poistuimme ulkoilmaan. Pysähdyimme matkalla ihastelemaan yhtä suihkulähdettä. Otimme siitä jopa muutamia valokuvia, paitsi Werneri. Tiedustelin asiaa häneltä ja sain vastaukseksi sen muistuttavan häntä liikaa naapurin öljyruisku-Carinasta. Tuplavee kertoi, että palokunta käy kerran viikossa imeyttämässä Carinan öljyjä heidän autohallissaan. Asiaan oli yritetty puuttua, mutta öljyruiskun omistaja oli niin kiero lakimies, ettei kukaan uskaltanut lähteä pilaamaan elämäänsä hänen kanssaan riitelemällä. Tyyppi oli voittanut mm. tapauksen jossa oli ajanut suojatiellä vanhuksen päälle. Vanhus oli kuulemma seisonut vähän sivussa suojatien keskikohdasta ja käyttänyt keskimääräistä lyhyempää askelta ja ollut mielentilaltaan kiihtynyt, sillä oli saanut juuri postissa kaksi euroa tavallista isomman sähkölaskun. Nyt vanhus maksoi lakimiehelle pienestä eläkkeestään korvauksia koko loppuikänsä.

- No johan on tympeä tyyppi, puistelin päätäni. – Et ole tuosta aikaisemmin maininnut.
- Ei siitä uskalla kotimaan maaperällä puhua, tiedä mistä joutuu linnaan.
- Entä Närä, mitä sinä sanot tähän? käännyin miestä kohti.
- En mitään, Toyota-kuski on aina kingi, hähähää!

Otin vielä kaksi kuvaa suihkulähteestä ja sen valoista ilman salamaa ja lähdin seuraamaan etempänä lampsivaa Andrea. Palasimme Seinen siltojen yli oikealle puolelle jokea ja sivuutimme eilisen juomapaikan. Närä muisti nähtävästi sen Mersu-jutun, sillä mies luikki taas mahdollisimman etäältä ohitse. Olimme eilen nähneet kävelymatkan aikana monta pientä ravintolaa ja päätimme mennä niistä johonkin. Kovin kauas oli aivan turha lähteä, sillä tässä kaupungissa oli juomapaikoista tarjontaa ihan hotellin nurkillakin. Pysähdyimme sivukadun alkupäähän pitämään pientä neuvonpitoa siitä millaiseen paikkaan mennään, kun korviini otti outo puhe.

- Rönöö, renoo, renuu, renoolt, renauult, röönault, relluu…paska tästä mitään tuu…
- Hetkinen, minusta tuntuu, että Pasi Kuikka on tässä lähellä, kerroin muillekin havainnostani.
- Kuka? Andre hämmästeli.
- Sen lentokoneessa ollut pieni hintelä mies, istui Närän vieressä.
- Ai se, juostaanko?
- Ei, pitäähän Pasinkin saada elää ja vaikuttaa, puolustelin huoltoneuvojapelleä.

Kuuntelin hetken vielä Renaultin eri ääntämisversioita ja suunnistin sen jälkeen ääntä kohti. Äänenlähde oli seuraavan kulman takana. Siellä Pasi seisoi naama talon seinää kohti ja lausui sanoja paperilappu silmiensä edessä. Mies oli yksin ja kaikki jalankulkijat kiersivät hänet turvallisen välimatkan päästä.

- Pasi, mitä sinä täällä hoet? kysyin häneltä.
- Hei, ystäväni Rutinoffin kuski, oletko seuraani vailla?
- Köh, tuota, en nyt voisi väittää ihan niinkään.
- Kiva tavata, osaatko ranskaa?
- En osaa.
- Ai harmi, olisin tarvinnut huomiseksi tulkin, kun en ymmärrä yhtään mitään mitä siellä huoltoneuvojakoulutuksessa puhutaan.
- Häh, eivätkö ne pidä sen yleensä englanniksi ulkomaalaisille?
- Niin kun tuota…minä en kuulemma mahtunut enää englanninkieliselle kurssille.
- Annas kun arvaan, ne sinun suomalaiset kaverit ovat kaikki sillä englanninkielisellä kurssilla.
- Joo, mistä arvasit?
- Etkä palaa niiden kanssa samalla lennolla Suomeen?
- En, sinä olet tosi hyvä arvaamaan. Haluaisitko tulla meille tapaamaan äitiä, se pitää hyvistä arvaajista?
- Ei kiitos, olen allerginen aikamiespoikien äideille.

Pasi oli tulossa aivan yllättäen meidän kanssa samalla lennolla takaisin Suomeen. Hänen ystävänsä jäivät tänne Pariisiin vielä viikonlopuksi ja tulivat Suomeen vasta maanantai-iltana, pitäen maanantain palkallisena vapaapäivänä. Pasin mielestä homma oli täysin ok, sillä olihan hänellä mahdollista nyt tehdä maanantaina ylitöitä, mikäli vain äiti suostuu siihen ja tulee mukaan työpaikalle. Pasin äiti oli perustanut juuri ajokortittomien Marttojen suojatienmaalauskerhon ja se oli miehen muistin mukaan joko maanantaina tai tiistaina. Minulla oli totaalisen kova työ pitää naamani peruslukemilla, että ihan suojatienmaalauskerho, voi yhden ja jos toisenkin kerran, hekottelin mielessäni. Siinä jutellessamme tulivat ystäväni paikalle ja tervehtivät Pasia.

- Se ravintolajuttu, eli minne mennään? Werneri kysyi.
- Minullapa oli kerran yksi tyttöystävä, Irkku nimeltään, Pasi alkoi selittää.
- Mitä se horisee, tyttöystävä? Werneri hämmästeli.
- Niin se Irkku oli minun kanssa viikon, mutta äiti käski pistää poikki, kun sillä oli niin rumat kengät.
- Jaa, no millä helvetin tavalla tuo liittyy minun janooni ja juomapaikan hakemiseen?
- Käyn Irkun muistoksi aina Irkkupubissa, eli tuossa, Pasi viittoili vieressämme olevaa ovea.

Toden totta, olimme aivan Irkkupubin oven vieressä. En muista itse, että olisinko koskaan käynyt moisessa paikassa? Ehkä joskus nuoruudessa, mutta niitä reissuja en muistanut kaikkia kovinkaan hyvin. Porukkaa ei tarvinnut paljon houkutella, vaan kohta olimme koko kööri baaritiskillä juomalistaa selaamassa.

- Juon aina Irish Coffeen, Pasi kailotti jakkaralla keikkuen.
- Varmaan sen kenkävikaisen muistoksi, Werneri tuhahti.
- Yleensä tarjoan myös kavereilleni sellaisen.
- No se muuttaakin suhtautumista asiaan, Wernerin suupielet nousivat ylöspäin.

Jopa Pasi onnistui tilaamaan meille kaikille nuo kuumat juomat. Kahvi oli päässyt loppumaan, joten jouduimme odottelemaan jonkin aikaa uuden valmistumista. Se harmitti Werneriä sen verran, että hän otti välissä vodkapaukun. Me muut odotimme kiltisti ja lätisimme niitä näitä. Keskustelu oli ajoittain melko heikkoa, sillä läheisen pöydän jalkapallointoilijat karjuivat siihen malliin, että melkein kuulo meni. Viimein juomat olivat nenämme edessä ja pääsimme ryystämään Pasin lempijuomaa. Hyväähän se oli, todella pitkästä aikaa.

- No Pasi, oletko nyt huomisen jälkeen valmis huoltoneuvoja? kysyin mieheltä.
- Äiti sen päättää, en minä, höööörrrps.
- Mikä on oma mielipiteesi asiasta?
- Haluatteko kuulla, kun shokeeraan teidät tiedoillani? Pasi innostui.
- No, anna palaa vaan, kehotin.
- Rouge auto!
- Mitä se sanoi? Werneri kurtisteli kulmiaan.
- Punainen auto, Andre hymyili.
- Mitäs tästä sanotte, chien noir, Pasi heläytti ilmoille.
- Hmm, musta koira, miten tuo liittyy autoiluun? Andre hämmästeli.
- Öh tuota, minulle opetettiin tuon olevan tervehdys kun menen ensimmäistä kertaa oppitunnille, Pasi meni aivan punaiseksi.
- Ei kait vaan se opettaja ollut jollain tapaa tummahipiäinen, Werneri hörähti.
- Hi-hieman kyllä…tai oikeastaan aika paljonkin.
- Ja opiskelut ovat hieman tökkineet tuon jälkeen, vai? heitin oman arvaukseni.
- Niinkin voisi sanoa, Pasi myönteli.

Hänen suomalaiset kurssikaverit olivat opettaneet tuon Pasille ja vannottaneet hänen käyttävän sitä vain tunnin alussa ja mahdollisimman kuuluvalla äänellä. Kaikki, varsinkin opettaja, olisi tuosta kovin otettuja. Pasi kertoi lopuksi olleen ainoa valkoihoinen tuolla kurssillaan. Ilmapiiri oli ollut siellä lievästi ilmaistuna jäätävä. Muut olivat saaneet talon puolesta kannettavat tietokoneet, mutta Pasi vain ruutupaperivihkon ja lyijykynän, jota ei ollut edes teroitettu. Tässä kohtaa tunsin jopa hienoista säälitä tuota ikuista äidinpoikaa kohtaan, mutta vain vähän ja pienen hetken. Pasin omat heikkouden korvasi vahva äitihahmo ja sillä poika oli päässyt maailmalla hyvin eteenpäin, siis ilman mitään osaamista millään osa-alueella.

- Minä pistän seuraavan kierroksen, sopiiko kaikille Guinness tumma olut? Andre kysyi.
- Antaa mennä, kerranhan täällä vaan eletään, Werneri myöntyi.
- Siis, sehän oli sitä japanilaista olutta, eikö ollutkin? Närä katseli matkanjohtajaamme silmät harittaen.
- Juuri sitä, mutta täällä se naamioidaan irlantilaiseksi olueksi, koska se menee näin paremmin kaupaksi irlantilaisessa pubissa, Andre selitti rauhalliseen tyyliinsä.
- Sitten kelpaa, muuten ei olisi kelvannut.

Patonkimies tilasi meille oluet ja ne saimme heti eteemme. Olin itse alkanut tutustua tummiin oluihin muutama vuosi takaperin ja pidin tätä yhtenä hyvänä vaihtoehtona. Nuorempana join vain vaaleita oluita, mutta nyt vanhempana on alkanut tummat maistua paremmalta.

- Oletko nyt Pasi aivan varma, että sinulla on vielä työpaikka Suomessa? kysyin herra huoltoneuvojalta.
- On toki. Tekstasin äidille ja äiti sanoi pitävänsä huolen siitä, että minulla on töitä.
- Äitisi on varmaan vanha ihminen jo. Miten sitten kun hänestä aika jättää?
- Ei huolta, äitillä on monta siskoa ja äiti sanoi, että kyllä siskot pesee Pasin kalsarit ja joku joutaa aina työpaikalle mukaan perään katsomaan.
- Mitä ammatillisia kykyjä tämä kurssi Pariisissa parantaa? Werneri uteli.
- Osaan kertoa, että punainen on rouge ja musta on noir ja chien on koira.
- Aika mielenkiintoista, mihin huoltoneuvoja tarvitsee tuollaista tietoa? Werneri jatkoi utelemistaan.
- Vaikka jos Suomeen tulee ranskalainen turisti ja se soittaa huoltoneuvontaan ja kysyy mikä chien on suomeksi.
- Ai niin, tuo ei tullutkaan mieleen, tuplavee hörähti.
- Niin ja asiakas voi olla epätietoinen minkä värinen hänen rouge autonsa on, Pasi jatkoi.
- Eikö se selviä sitä autoa katsomalla? kummastelin.
- Ai niin, siitähän se selviääkin paremmin mitä minulle soittamalla.

Juotuamme oluet, päätimme lähteä kohti hotelliamme. Kello oli jo kaksikymmentä yli kymmenen. Hyvästelimme Pasin ja toivottelimme hyvää huomista opiskelupäivää. Andre antoi hänelle vielä pikaopastuksen ja kirjoitti luntin paperilapulle, mitä hän voisi sanoa aamulla luokkaan astuessaan.

- Mitä neuvoit sille? kysyin häneltä ulkona.
- Neuvoin sanomaan, että olen suomalainen känniääliö, ja äiti pesee minun kalsarit.
- Eikö tuo ollut aika rumasti tehty?
- Ei suinkaan, vaan tuosta ne muut huomaavat miehen puhuvan ihan mitä sattuu, ja jättävät poikaparan rauhaan.
- Eli eivät lynkkaa sitä.
- Näin juuri.

Palailimme hotellille samaa reittiä mitä eilen, eli menimme pieneen kauppaan täydentämään iltanaukkuvarastoja. Pakkohan sitä oli jotain ostaa, sillä kuka sitä vastapäisen talon tiiliseinää viitsi selvin päin katsella. Närä oli oikeastaan ainut, joka otti vain yhden oluen. Hän kerkesi kaupasta ensimmäisenä ulos kadulle, meidän muiden miettiessä mitä ostaa ja kuinka paljon.

- Hei, tänne kaikki, kaikki nyt ulos, voi tätä ilon päivää! alkoi ulkoa kuulua papparaisen kailotus.
- Mitä nyt? ryntäsin ostokset kädessä ovelle.
- Kattokaa mikä näky, aivan jumalaisen ihana näky, Närä osoitteli kadun toiselle puolen parkkeerattua Toyota Yarista.
- Mene tutkimaan sitä lähempää, minun pitää maksaa nämä ostokset, sanoin hänelle ja astelin kassan ääreen.

Saatuani ostokset pussiin ja maksettua, poistuin liikkeestä Närän ja Yariksen vierelle. Vauhtivaari oli siellä polvillaan maassa ja kuvaili autoa. Nopeasti laskien hän otti autosta noin kolmekymmentä kuvaa vähän eri kulmasta. Viimein Närä vinkui minua lainaamaan kynää, jollainen oli onneksi kesäpusakan taskussa. Paperia papparaisella oli itselläänkin housujen taskussa. Äherrettyään tovin jotain paperille, hän antoi kynäni takaisin ja laittoi lapun Yariksen tuulilasinpyyhkimen alle.


Jatkuu...

Rutinoffin kuski










© Rauno Vääräniemi