Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

11.4.2008

Datsun-bändi


- Minäkö, minäkö en muka osaa ajaa japanilaisella autolla? Närä nosti päätään Andren tyynystä.
- Valitettavasti, sillä televisiohan ei valehtele, vai mitä muut sanovat? surkuttelin hänen kohtaloaan.
- Totta, vaikka Yle perseestä onkin, Werneri virnisteli.
- Se on vale! Ihan varppina osaan ajaa parhaiten Toyotaa koko tästä porukasta ja koko Suomesta. Odotinhan jo ensimmäistä Suomeen tulevaa Corollaa satamassa, Närä vauhkoontui julistamaan.
- Aivan, mutta väärässä satamassa, hehehee, nauroin makeasti perään.
- Entä sitten, et itsekään ole täydellinen, pyh!

Närä oli tosiaan aikoinaan ollut odottamassa satamassa ensimmäistä Suomeen tulevaa Corollaa, mutta mies oli ollut silloin yhtä innokas, joten kukaan ei uskaltanut kertoa hänelle oikeaa satamaa. Mielestäni oli sairasta innostua jostain mitä ei ollut koskaan edes nähnyt, kuten jotain japanilaista korvikeautoa, joka on kasattu riisipellon reunalla muiden maataloustöiden ohessa.

- No niin natiaiset, Andre setä ottaa pienet torkut ennen illanvieton alkua, joten hopi hopi nyt omiin leikkikehiin, Andre komensi porukkaa.
- En minä täällä olisi halunnut ollakaan enää, Närä tuhahti ja lähti ovea kohti.
- Kröhöm, se minun tyyny, Andre rykäisi.
- Pyh, pikkusieluinen Pikassopaska, Närä murahti ja heitti kainalossa kuskaamansa tyynyn takaisin sängylle.

Poistuimme Wernerin kanssa Närän jälkeen ja päätimme mennä viettämään tämän vapaan hetken Wernerin huoneeseen. Werneri jäi matkalla omaan kerrokseen ja minä ajoin omaan hakemaan juomiani. En ollut hänen lailla kirkkaiden ystävä, joten kävin omat värilliset juomat huoneestani. Noin viiden minuutin päästä olin tuplaveen oven takana juomineni.

- Outo ilma täällä Pariisissa, Werneri selitti ovea avatessaan.
- Kenties liikaa pakokaasuja, arvuuttelin.
- Ei, vaan viina haihtuu puteleista nopeammin mitä kotona.
- Niin, kyllähän se taitaa vähän niin olla, vilkaisin omaa konjakkiputelia.

Istuimme alas ja laitoimme television päälle taustamekkalaksi. Werneri vaati minua ottamaan yhden kirkkaan näkäräisen tervetulomaljaksi, sillä vieraalle piti tarjota aina parasta ja tuo oli juuri sitä. En viitsinyt pahoittaa ystäväni mieltä, joten nappasin naukun kerralla nassuun.

- Kuule, onko sinulla koskaan tullut mieleen alkaa kulkea salaatinlahti huulessa bussilla? Werneri kysyi.
- Ei helvetti, ei ikinä, miten niin?
- Entä oletko suunnitellut Toyotan ostamista, kun silloin aikoinaan mietit korvikeauton hankkimista Rutinoffin rinnalle?
- Hyi, sillä yhdellä farmarilla ajaminen on muistissa vieläkin ja yhä puistattaa, huh, puistelin päätäni.
- Kylläpäs helpotti, Werneri pyyhki otsaansa.
- Mitä tämä nyt oli? kummastelin mokomaa kyselyvarttia.
- Halusin vain testata, että onko vanha ystävä vielä vanha ystävä vai joku tuulipukuinen takinkääntäjä?

Tämän jälkeen Werneri tunnusti, että hän oli kerran ottanut jo Toyota-liikkeen ovenkahvasta kiinni ja katui sitä päivää vielä tänäänkin, vaikka kyseisestä tapahtumasta oli aikaa jo 28 vuotta. Toinen katumuksen aihe oli ollut kuulemma Saabin omistaminen, josta kaikki sen aikaiset tutut jaksavat vieläkin vinoilla. Tämä oli yksi syy miksi Werneri ei pahemmin kotiseudullaan vieraile.

- Kuule, minä se olen ajatellut tehdä yhden merkittävän päätöksen omaa autoilua ajatellen, Werneri tokaisi pienen hiljaisuuden jälkeen.
- Mitä, et kai vaan käy palauttamassa ajokorttia? huolestuin moisesta ilmoituksesta.
- Enhän toki.
- Sinä alat kulkea bussilla, mutta ilman sitä salaatinlehteä?
- Ei, vaan lopetan vaihteiden vaihtamisen.
- Oho, meinaatko ihan tosissaan pistää vanhan Warren eläkkeelle ja ostaa itselle uuden auton?
- Kuka on ostamassa uutta autoa? ystäväni katseli ympärilleen.
- Sinä, aioit lopettaa vaihteiden vaihtamisen ja sehän tarkoittaa automaattia. Hei, sinä alat autoilla vain Madamen autolla, eikö niin?
- Ei.
- No hitto, kerro jo?
- Ajan tästä lähtien vain ykkösvaihteella. Eipähän tule ajettua väärällä vaihteella tai vaihdettua liian hitaasti, hehehee.

Werneri kertoi, että hänen vanhemmalla iällään ei enää vauhti tuo mitään lisäarvoa, vaan ennemmin rauhallinen ja turvallinen eteneminen. Warrella ykkösellä ei kehtaa paljon kahtakymmentä lujempaa ajaa, joten siinä kerkeää hyvin katsella maisemia ja jutella vaikka rinnalla ajavien pyöräilijöiden kanssa. Kuuntelin huolestuneena miehen jutustelua ja mietin koska itse joutuisin tiputtamaan neljänkymmenen nopeuden alemmaksi? Kyllähän se joku päivä tulee eteen, mutta toivottavasti ei vielä heti. Pidin itseäni vielä sen verran nuorekkaana, että neljäkymmentä on täysin sopiva vauhti, vaikka siinä vauhdissa ei enää tukka taivukaan taaksepäin.

Kellon viisareiden siirtyessä näyttämään sovittua tapaamisaikaa alakerrassa, poistuimme Wernerin huoneesta hissille. Tiputin matkalla omat juomanloput huoneeseeni ja ajoin seuraavalla hissillä alakertaan, jossa kaikki muut olivat jo paikalla. Andre kertoi suunnitelmasta sen verran, että kävisimme ensin paikallisessa levydivarissa muutamaa vanhaa äänitettä etsimässä ja sen jälkeen parissa paikassa virvokkeita nauttimassa. Tuo sopi koko porukalle todella hyvin.

- Muistattako muuten sen Verson, olihan ykkösupea peli, eikö ollutkin? Närä intoili ensimmäisissä valoissa seistessämme.
- Kakkosjuttu se oli, eli täysin paska kokemus, Werneri ilmoitti.
- Minä muuten sain siitä Verso-bonuksen.
- Jaa minkä? käännyin vanhusta päin.
- Nimen kerholehden ulkomaan Verso-bonussivulle ja kolmen prosentin alennuksen uuden Verson ostoon.
- Häh, ethän sinä käsittääkseni ole mitään Versoa ostamassa?
- En olekaan, mutta bonus on bonus, nuija!

Vaikka minua nimiteltiin nuijaksi, en kyllä tuntenut itseäni siksi. En tosin ymmärtänyt Närän merkkikerhon sitä syvintä olemusta, joten syy oli ehkä siinä. Omakohtaisesti en antanut kovin suurta arvoa johonkin itse piirrettyyn vihkoseen kirjoitetusta nimestä, oli se sitten vaikka jollain bonussivulla. Myöskään alennus jostain tuotteesta, jota en koskaan ostaisi, oli vähän kyseenalainen bonus.

- Tässä on yksi levykauppa, tuletteko mukaan? Andre kysyi levypuodin edustalla.
- Joo, ihan mielenkiinnosta, vastasin.

Astuimme sisälle liikkeeseen, jossa oli aivan jumalaton määrä kaikenlaista musiikkia ja kirjallisuutta. Se oli tosiaan kunnollinen divari. Vähemmän yllättäen suomenkielinen musiikki puuttui kokonaan. Tarjolla oli todella harvinaisia vinyylejä, ymmärsin sen Andren jutustelusta.

- Paska Datsuni! kuului yhden hyllyn takaa Närän karjaisu.
- Mikä siellä mättää, ajoiko joku sata ampeerisella varpaille? huusin takaisin.
- Ei, kun ne homot ovat tehneet Datsunista cd:n, Närä kiekui.
- Mitä häh? kummastelin mokomaa kommenttia.

Kiersin hyllyn ja astelin cd-levy kädessä heiluvan papparaisen vierelle. Nappasin levyn hänen tärisevästä räpylästä ja tavasin mitä sen kanteen oli kirjoitettu. The Datsuns siinä näytti lukevan ja jotain pienempää pränttiä, joka ei jaksanut kiinnostaa enempää.

- Siinä, siinä, ne ovat pistäneet kaikki Datsunit levylle. Missä Toyotat levy on, kysyn minä? papparainen kailotti.
- Tuota, tämä on joku bändi, kuten Eppu Normaali.
- Mikä normaali, en tunne?
- Tuota, vaikka kuten Harmony Sisters, kokeilin uudestaan.
- Joo, nyt tiedän, siis yhtye kuten humppaveikot ja tanssitaunot.
- Kyllä, juuri niin, eikä käsittääkseni ole olemassa Toyotas nimistä bändiä.
- Haa, täällä esitellään Datsun Cherry, tässä näin, ei tämä mitään musiikkia ole, Närä riemastui ja tökki sormella levyn takapuolta.
- Cherry Lane, vaikuttaa biisin nimeltä. Tuskin siinä on mitään autoon liittyvää.
- Paska Datsunit, ne ovat vain huonoja kopioita Toyotoista, pyh! Muka Datsun bändi, plääh!

Meuhkaamisen jälkeen Närä kaivoi hyllystä kaikki saman artistin levyt ja kuskasi ne liikkeen pimeimpään nurkkaan, jossa potki ne vaivihkaa hyllyn alle piiloon. Minulla oli naurussa pitelemistä, mutta en viitsinyt alkaa sillä paljastamaan papparaisen puuhastelua. Kyllä ne levyt sieltä ajastaan löytyvät, ennemmin tai myöhemmin.

- O’lalaa, olen saanut kaiken tarvitsemani, Andre tuli luokseni kahden levyn kanssa.
- Kenelle noita kuskailet?
- Pyysin nämä itseltäni tuliaisiksi ja koska olen hyvin mukava itseäni kohtaan, päätin ostaa nämä ja viedä itse itselleni tuliaisiksi.
- Selvä, tämä tuli ymmärretyksi, hehee.

Andre maksoi ostokset kassalle ja poistuimme liikkeestä. Siinä kävellessämme Werneri alkoi jutustella, että olimmeko muut huomanneet miten paljon liikkeessä oli vielä c-kasetteja myynnissä? Toki olin pistänyt sen merkille ja miettinyt, että olivatkohan ne tulleet täällä Ranskassa jo uudelleen muotiin?

- Hähähää, tyypit ajavat jollain happamilla sitruunoilla ja kuuntelevat kasettimankoilla loilotusta, josta ei saa mitään tolkkua, hähähää, Närä antoi palaa sydämensä kyllyydestä.
- O’lalaa, elämä ilman kiirettä ja uusimpia kotkotuksia voi olla hyvinkin nautinnollista, Andre hymyili takaisin.
- Pyh, keikkuva ranskanpulla ja venyttävä kasettimankka, nautinnollista, hähähää.
- Käytännöllistähän se on, kun voi käyttää yhtä tuotetta vuosikymmeniä ja saa siitä lopuksi myydessään moninkertaisen hinnan uutena maksettuun nähden, Andre selitti.

Närä jäi katsomaan Andrea hölmistynyt ilme naamallaan. Hän ei todellakaan näyttänyt tajuavan mitä matkanjohtajamme ajoi tuolla lausahduksellaan takaa. Viimein Andre heltyi selittämään, että ihmiset maksoivat vanhoista ranskalaista autoista huimia summia, kun ne olivat hyväkuntoisia ja harvinaisia. Myös vanhojen ranskalaisten juomien hinnat olivat pilvissä, tosin niitä ei voinut käyttää itse, mikäli halusi saada myydessä jotain.

- Toyotapa säilyttää hinnan autoista parhaiten, Närä innostui.
- Niin uusissa, niin uusissa, mutta oletko tavannut aikuisten oikeasti ketään joka haluaa ostaa vanhan Toyotan? Andre heitti kysymyksen papparaiselle.
- Minä ainakin.
- Sanotaanko tuollaiset kymmenentuhatta euroa vuoden 1967 Corollasta?
- Köh, eihän minulla sellaisia rahoja ole.
- Taitaa nyt Pariisin tuuli heilutella Toyota-miehen huulia, joten eiköhän puhuta välillä vaikka naisista, Andre myhäili.
- Puhutaan vaan, sillä Tiksistä saa Corollalla makeimmat mimmit, Närä otti taas kierroksia nassu virneessä.

Jutellessa matka oli jatkunut Seinen yli toiselle puolen, jossa pysähdyimme ihailemaan telineessä olevia kaupunkipyöriä. Tiedustelin niistä Andrelta, mutta mies ei osannut sanoa mitään mokomien hikimankeleiden käyttämisestä. Hän ei kuulemma tulisi olemaan koskaan niin köyhä, että kulkisi paikasta toiseen polkemalla. Sen hän kyllä myönsi, että fillari on täällä suurkaupungissa monta kertaa nopein kulkuväline ja sille löytää aina parkkipaikan helposti. Nämä Pariisin kaupunkipyörät olivat aika ufon näköisiä ja vielä kun niissä loisti vihreä valo telineessä ollessa, niin tuli jotenkin sellainen ulkoavaruusmainen fiilis.

Tovin kaksipyöräisiä pällisteltyämme, päätimme jatkaa matkaa johonkin sopivaan nautintoaineiden nauttimispaikkaan. Päätimme mennä summamutikassa johonkin sellaiseen paikkaan jossa Andrekaan ei olisi koskaan käynyt. Hetken tallustelun jälkeen oli kadun toisella puolen yksi juomapaikka, joka mainosti belgialaisia oluita. Tämän kuultuaan Närä innostui kovasti, sillä Belgia on niin paska maa, ettei sillä ole edes omaa automerkkiä. Jäin itse miettimään tuota asiaa hetkeksi, enkä keksinyt itsekään mitään automerkkiä joka olisi Belgialainen. Siellä tehdään kyllä paljon autoja, mutta maan oma automerkki on ainakin minulle täysi kysymysmerkki.

- Mitä otetaan? Andre tiedusteli porukan istuessa pöydässä.
- Tiukka vodkapaukku, Werneri ilmoitti.
- Minä otan japsioluen, Närä nosti sormeaan.
- Kysyn tarjoilijalta jotain, kerroin oman näkemykseni.

Jouduimme vartomaan tarjoilijaa melkoisen pitkään, sillä paikka oli aika täynnä porukkaa. Viimein paikalle tuli nuorehko mieshenkilö utelemaan mitä joisimme. Olimme tutkailleet juomalistoja jo tovin. Werneri sai tiukan paukun, Andre otti jotain minulle ihan outoa ja Närälle tarjoilija lupasi tuoda jotain tosi japanilaista. Kyselin itse jotain hyvää tummaa olutta ja tarjoilija suositteli Kasteel Brune olutta. Hyväksyin sen, eli pistin moisesta tilauksen vetämään.

- Minä tiesin, japanilaista olutta saa joka paikasta kun vähän korottaa ääntä, Närä säteili tyytyväisenä.
- Annas kun arvaan, se on varmaan maailman myydyin olut? Werneri tuumasi.
- Niin onkin, mistä arvasit? papparainen innostui.
- Ihan puhdas arvaus.
- Arvaa vielä kerran.
- No minäpä arvaan, että mikäli joudun vielä kerran arvaamaan jotain, niin voin aika arvaamattomasti tiputtaa yhden tyypin hampaat lattialle.
- Kenen? Närä pälyili arasti Werneriä.
- Arvaapa, ihan vaikka vain huviksesi?

Arvailumme loppui, kun tarjoilija toi jokaiselle juotavaa. Närä kehuskeli jälleen miten hyvää japanilainen olut voikaan olla. Sitä hän vaan ihmetteli, että miksi muut saivat oluen pullossa, mutta hänelle se tuotiin lasissa. Andre keksi nopeasti, että sillä tarjoilija halusi säästää vain vauhtipapan vaivoja ja palvella tätä mahdollisimman hyvin, kuten japanilaisten oluiden juojia tulee kohdella. Lätinä meni läpi kuin väärä raha sokealle. Oma valinta osoittautui 11 prosenttiseksi erittäin hyvänmakuiseksi tummaksi belgialaisolueksi. Tätä ei tarvitsekaan vetää korillista saadakseen hilpeän olotilan, vaan ihan muutama riittää.

- Hörps, onko tässä maassa yhtään omaa autolehteä, vai käännetäänkö tänne Teeämmä ja Tuulilasi? Närä uteli Andrelta.
- Onhan toki, esimerkiksi L'Auto-Journal ja Auto Plus, pari mainitakseni.
- Hitsi, pääsenköhän minä niiden kanteen siinä Land Cruiserin ratissa, voih? Närä huokaili.
- Tuota noin, roskalehdet ovat kyllä tässäkin maassa erikseen.
- Ai jaa, siis tarkoitat niitä lehtiä missä puhutaan vain ranskalaisista jätepaskarattaista, kuten sitruuna sitkoista ja rellu ruputtimista ja pökkelö pököteistä.
- Ei, vaan niistä joihin hullu turisti pääsee, kun istuu autossa ja vääntelee rattia kuin kolmevuotias tenava.
- Pyh, aika huumorintajutonta porukkaa kaikki ranskalaiset.
- Miten se ilmenee? Andre uteli.
- Sillä, etteivät ne laita minua hyvätuulenlähettilästä lehden kanteen, pöljät!
- Anna minun tämäkin vielä kestää, waiter, one more please, Werneri huikkasi tarjoilijalle.


Jatkuu...

Rutinoffin kuski










© Rauno Vääräniemi