Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

28.3.2008

Ei riemua riemukaaressa


Ihmettelimme hetken porukassa rikki poljettua kameraa. Lopulta Andre otti laitteen ja vei sen lippuluukun luokse jollekin vartijalle. Vain hetki tuon jälkeen Närä alkoi murehtia, ettei ollut kerinnyt tutkia kameran muistikorttia, jos siinä olisi ollut vaikka jotain kivoja Toyota-kuvia.

- Paljonko maksat tästä muistikortista? Werneri näytti pientä muistikorttia.
- Mi-mitä, mi-mikä tuo muka on? Närä änkytti.
- Sen vinosilmäkameran muistikortti. Oli tuossa maassa, niin poiminpa parempaan talteen.
- Tänne se heti, siinä voi olla merkittäviä kuvia japanilaisista autoista, Närä vaati.
- No höpö, höpö, löytäjä saa pitää, Werneri ilmoitti ja laittoi muistikortin lompakkoonsa.
- Euron, saat tämän kokonaisen euron.
- Vaikka tarjoaisit Korollakyydin täältä kotiin, niin ei tipu korttia.
- Niin, mutta minulla on pakko nähdä sen sisältö, papparainen inusi.
- Minulla muuten pukkasi aivan yllättäen päälle sellaisen pakon, että minun on pakko olla näyttämättä tätä muistikorttia kenellekään muulle, voi harmi, Werneri surkutteli teennäisesti.

Kinaaminen loppui, kun Andre komensi porukan matkaan, jotta pääsisimme näkemään vielä erään toisen lähistöllä olevan nähtävyyden. Kävellessämme kohti samaa metroasemaa, jossa olimme jääneet pois, Andre otti puheeksi Citroen-lippalakin. Kuin tilauksesta, oli eräässä risteyksessä pieni vaatekoju, jossa oli myytävänä vaikka mitä vaatetta niin aikuisille kuin lapsillekin. Andren tiedustellessa kyseistä lippalakkia, myyjänä toimiva nuori nainen puisteli epäuskoisen näköisenä päätään. Olimme jo poistumassa paikalta, kun vanhempi myyjärouva pinkaisi ulos takaovesta musta nahkalippis kädessään. Siinä komeili Citroenin logo ja nimi punaisella.

- He, he, hei, tuota en laita päähäni, en sitten varmasti, Närä peräytyi kaksi askelta Andren tarjotessa sitä hänelle.
- O’lalaa, parempaakaan en voi tarjota sinulle, kun kerran se edellinen kangaslakki meni rikki niin nopeasti.
- Hei, tuohan on ihan homo lippis, näytän se päässä todelliselta Citroen-homolta, Närä raakkui.
- Voi kuule, eipähän tarvitse sitten naukua jälkeenpäin, ettei Pariisissa saanut seuraa, Werneri hekotteli ja taputti vauhtipappaa selkään.
- Pi-pitääkö minun tosissaan pitää tätä koko viikko?
- Kuule Oskari, olet niin pieni ja hintelä mies, että kyllä sinun nyt vaan pitää totella meitä isompia, Werneri jatkoi.
- Yyyh, minua ei sitten saa kuvata tämä päässä.
- Viikko lippis päässä, kuvattiin tai ei, Andre ilmoitti maksaessaan naiselle lippistä.

Närän ei auttanut muuta kuin kiskoa lippalakki päähänsä, sillä Werneri ja Andre eivät antaneet mitään armoa olla ilman tuota nahkaista päänsuojaa. Werneri tosin lohdutteli, että tuskin ne kauniit pojat nyt noin vanhasta miehestä ovat enää kiinnostuneita, vaikka lakki olisi kuinka siihen suuntaan viittaava. Katselin Närää ja kieltämättä mies, jolla on nahkainen lippalakki, pussihousut ja pitkät nahkasaappaat, on erikoinen näky jopa täällä Pariisissa.

Kävelimme metroasemalle ja nousimme samaan metroon, tosin jatkoimme nyt matkaa eteenpäin Ch. de Gaulle Etoile asemalle. Kävelimme pitkän matkan tunneleita pitkin, ennen maanpäälle pääsyä. Melkein heti sen jälkeen Andre opasti meidät uudestaan maan alle. Aloin tuntea itseni jo myyräksi maan alla olemisen vuoksi. Vihdoin ja viimein nousimme taas päivänvaloon riemukaaren juurella.

- Paska Volvo, paska Citroen, paska Mini, paska Ooppeli, paska Renu, paskoja kaikki, Närä puhisi itsekseen riemukaaren ympärillä ajavia autoja katsellen.
- Eikö näy yhtään Toyotaa? kummastelin ääneen.
- EI ja mitä se sinulle kuuluu, vaippa?
- Entä muita japanilaisia?
- Paska Nissaneita on mennyt varmaan viisi, paska, paska! Tässä riemukaaressa ei ole mitään riemua.

Onneksi läheiset lapset olivat jotain ulkomaaneläviä, eivätkä ymmärtäneet vanhuksen raivoamisesta yhtään mitään. Tiedä mitä traumoja pienet piltit olisivat saaneet O. Närän kielenkäytöstä. Kiinnostuin itsekin kovasti tuosta Närän rakkaan automerkin puuttumisesta, että aloin seurata ympyrän autoliikennettä. Ajaminen siinä vaikutti lähinnä lottoamiselta, sillä mitään kaistoja ei ollut merkitty ja autoja oli rinnakkain noin kuusi kappaletta ja autojen väleistä suhahtelivat vielä moottoripyörät.

- Paska Porsche, kuka tuollaisellakin ajaa, pyh! Närä tuhahteli 911 katsellessa.
- Ei noitakaan täällä kovin paljoa näe, kerroin havaintoni.
- Eikä olisi tarvinnut nähdä tuotakaan, mokoma saksanpaska.
- Äläs nyt, rauhoittelin papparaista.
- Tuossa kamera, otat nyt minusta kaksi kuvaa, Närä ojensi minulle kameransa.
- Saako kuvassa näkyä muita autoja kuin Toyotoja? utelin kamera kädessäni.
- SAA!

Tuo helpotti urakkaani huomattavasti, sillä kieltävän vastauksen vuoksi olisimme varmaan olleet täällä hamaan hautaan saakka. Kohdistin kameran lippispapparaiseen ja otin hänestä pyydetyt kaksi kuvaa. Tämän jälkeen kuvauksen kohde tutki kuvat tarkkaan ja poisti niistä toisen sen takia, että siinä näkyi Mersu suoraan takana. Jouduin ottamaan toisen kuvan uudelleen tarkemmilla ohjeilla. Kuvassa ei saanut missään tapauksessa näkyä juuri takana mitään muuta kuin japanilaista autoa. Käsi meinasi jo väsyä, mutta viimein joku ajoi Micralla ympyrään ja sain otettua kuvan juuri kun se oli Närän takana. Kuva tarkastettiin huolellisesti ja hyväksyttiin raskaiden huokailujen kera.

- No niin, eiköhän jatketa jälleen matkaa, tämä on varmaan jo nähty, Andre patisteli meitä muita.
- Ei yhtään Warrea, olen enemmän kuin pettynyt tämän riemukaaren liikenteeseen, Werneri sanoi muka vihainen ilme naamallaan.
- Eikä yhden yhtä Rutinoffia, todella heikko suoritus Pariisilta, yhdyin miehen mielipiteeseen.
- O’lalaa, monen monta Citroenia, jopa rakasta Xsara Picasso mallia suorastaan vilisee täällä liikenteessä, oli Andren vuoro purkaa tuntojaan.
- Hei, täällä on muuten aika vähän niitä C4 Picassoja liikenteessä, ihmettelin ääneen.
- Totta, mutta jos ranskalainen on joskus todennut jonkun mallin hyväksi, ei se helpolla vaihda sitä uuteen. Lisäksi vanha on halvempi ja suorastaan loistava auto hintaisekseen, o’lalaa.
- Pyh, pitää varoa, ettei siitä autostasi tipu pohja kotimatkalla, Närä mutristeli suutaan.

Otin vielä viimeiset kuvat liikennevirrasta ja lähdimme takaisin samaa reittiä. Ensin tunnelia pitkin liikenneympyrän alitse ja sitten pätkä maan päällä, kunnes laskeuduimme jälleen maan alle. Olin maan alla täysin vailla tietoa minne mennä, mutta onneksi matkanjohtajamme oli kartalla ja opasti meidät nyt toiselle metrolinjalle. Olihan se pienoinen kulttuurishokki, että maan alla menee useampi kuin yksi metrolinja ja linjalta toiselle voi vaihtaa kätevästi maan alla. Andre ilmoitti seuraavan pysäkin olevan Hotel de Ville.

Metromatka meni jälleen vallan joutuisasti eikä metrossa ollut ajankohdasta johtuen mitään tungosta. Ajoimme aika monen pysäkin ohitse, ennen kuin Andre kehotti porukkaa nousemaan pois kyydistä. Olin toki itsekin seurannut metron seinällä olevasta kartasta etenemistämme, joten tiesin kyllä missä kohtaa olimme menossa.

- Mikä, mikä tuo on? Närä osoitteli kadulle metroaseman ulkopuolella.
- Jaa, siellä näkyy olevan joku kauppa, ihmisiä, autoja ja skoottereita, vastasin hänelle.
- Ei kun tuo, tuo tuossa edessä.
- Poliisiauto, kerroin havainnostani.
- Ja Renu, voi perse mitä yltiöisänmaallista paskaa, hyh!

Kadulla oli sattunut näemmä joku pieni kolari skootterin ja pakettiauton välillä. Loukkaantuneita ei näyttänyt olevan, eikä kummassakaan kulkuvälineessä näyttänyt olevan kauempaa katsottuna ainakaan isompia vaurioita. Andre harppoi jo etempänä, joten kipitimme Närän kanssa hänet ja Wernerin kiinni. Hetken päästä kurvasimme isolle aukiolle Hotel de Villen pihalle. Siellä oli valtaisa televisioruutu ja ohjelmana näytti olevan jalkapalloa. Nurmikolla ruudun edessä istuskeli ja makoili ihmisiä.

- Kyllä tämä Ranska on sitten outo maa, Werneri sanoi.
- Kuinka niin, niiden Warrejen puuttumisen takiako? utelin lisää.
- Ei, vaan tuon tuossa takia, hän osoitteli ruutua ja ihmisiä.
- Niin?
- Hei haloo, ruudusta tulee urheilua eikä kenelläkään ole yhden yhtä mäyräkoiraa kaverina.
- Totta, Suomessa tuo nurmikko olisi kuorrutettu mäyräkoiranraadoilla ja pahvisilla viinilaatikoilla, huomasin itsekin puutteen.
- O’lalaa, toiset osaavat olla sivistyneemmin kuin me vasta puusta laskeutuneet skandinaavit, Andre virnisteli.
- No en varmaan ole vasta puusta laskeutunut, en varppina! Närä alkoi polkea nahkasaapasta kivetykseen.
- Se oli sanonta, eikä tarkoita mitään henkilökohtaista, Andre lohdutteli papparaista.
- Minä se vasta sivistynyt olenkin, ihan varmasti olen, vauhtipappa vakuutteli.

Matkamme määränpää ei ollut Hotel de Ville, joten kävelimme vain pihan poikki kohti Seineä. Sillalla jäimme katselemaan alapuolella olevaa vettä ja vähän sen yläpuolella olevaa tietä. Hitto, että olisi kyllä tyylikästä vetäistä tuota baanaa pitkin neljääkymppiä punaisella Rutinoffillani ja totta kai luu ulkona. Voisin jopa sen verran kunnioittaa ranskalaisia, että liikennevaloissa söisin patonkia. Vasta siltaa pitkin tallustellessa minulle selvisi, että tässä kohtaa Seinessä on kaksi isoa saarta ja kohteenamme oleva Notre Dame on saaressa. Olin kyllä nähnyt sen jo eilen illalla, mutta en tajunnut sen olevan saaressa.

- Katsokaa, katusoittajia, Andre viittoili tien toiselle puolen.

Vastakkaisella puolen oli kaksi mustaa miestä, joista toinen soitteli isoa jousisoitinta ja toinen puuhasteli jotain ihan muuta. Maassa olevassa laukussa näytti olevan joku puhallinsoitin, joten jätkä oli varmaan tosi torvi.

- Soittakaa humppaa, vaikka pohjoismainen Toyota-polkka! Närä kailotti kadun yli suomeksi.
- Mitä tuo nyt oli, humppaa ja polkkaa yhtä aikaa vai? hämmästelin hänen aivoituksiaan.
- Hmph, äläs napero puutu aikuisten musiikkimakuun, et ymmärrä sitä kuitenkaan.
- Minä ymmärrän, kerro minulle, Werneri ehdotteli.
- Pyh, ajat sillä paskarattaallasi, et voi ymmärtää mitään hienosta musiikista, tuli tyly tuomio myös hänen suuntaan.

Hetken sillalla imeteltyämme jatkoimme matkaa ja kohta olimme Notre Damen luona. Täytyy kyllä myöntää, että se oli hyvin vaikuttavan näköinen pienine yksityiskohtineen, jopa ulkopuolelta katsottuna. Kenelläkään ei ollut varsinaista hinkua lähteä tutkimaan sitä lähemmin, joten tutkailimme ja kuvailimme paikkaa ulkoa käsin monen muun turistin lailla.

- Eiköhän menne hetkeksi hotellille lepäämään ja lähdetään sen jälkeen tutkailemaan tätä Pariisin yöelämää? Andre ehdotti.
- Sopii, alkavat jalat olla jo ihan loppu, myönnyin ehdotukseen.

Ehdotus sopi myös muille, sillä päivä oli ollut aika raskas leipänäyttelyssä seisomisen vuoksi. Matkalla hotellille koetimme bongailla Närän mieliksi Toyotia. Kolmen enemmän tai vähemmän tahallisen väärän havainnon jälkeen näimme ihan ihka-aidon Toyotan, vieläpä taksikyltti katollaan.

- Ou jee, ou jee, mä sain kuvan, mä sain kuvan, jes, jes, jes, Närä ilakoi kuvattuaan keltaisen Toyota Corolla Verson.
- Very good, Andre totesi hymyillen.
- Häh, ei se mikään verikuriiri ollut, vaan taksi, pönttö, Närä ärähti.
- Paljonko tämä nyt tekee prosenteissa Toyotia Pariisin autokannassa, varmaan jotain tuhannesosa pilkun? Werneri virnisteli.
- Eikö se olekin niin, että noin pieni määrä Toyotia katoaa tilastoista pyöristettäessä lukuja? pistin oman lusikkani soppaan.
- Eikä, yhdestä autosta tulee ainakin yksi prosentti, Närä polki saapasta maahan.
- Hah, siis sata Toyotaa tekisi sen, että Pariisin autokansa on 100 % Toyotia? Werneri repesi.
- Niin, entä sitten? taitaa vaan harmittaa, kun ei niitä sinun paskarattaita ole näkynyt yhtään, hah.
- Ei harmita, olen ennemmin yksilöidyn autoilun kannattaja, kun massan mukana menevä.
- Sama täällä, ilmoittauduin Wernerin kanssa samoille linjoille.

Mokoma prosenttikeskustelu jatkui kiivaana hotellin portaille saakka, sillä Werneri vänkäsi ihan tahallaan vastaan Närälle. Sen verran vänkääminen vaikutti, että sadalla Toyotalla prosentti olisi vain 99 Närän jouston vuoksi. Papparainen kehui olevansa hyvin joustava, kun kerran Toyota on näin selvä markkinajohtaja myös täällä Ranskassa. En tajunnut mistä se markkinajohtajuus tuli, mutta eipä kait sitä Rutinoffilla ajavan tarvitsekaan tajuta korvikeautoilevaa merkkifanaatikkoa.

Päästyämme porukalla sisälle hotelliin, eräs vastaanottovirkailija juoksi tiskin takaa luoksemme ja alkoi selittää Andrelle jotain kiivaasti viittoillen. Välillä hän osoitteli pöllämystyneen näköistä Närää ja välillä televisiota. Vasta kun hän teki kädellään liikkeitä, jotka kuvasivat auton ratista kiinni pitämistä, tajusin missä mentiin. Nainen oli kaikesta päätellen nähnyt meidän papparaisen televisiossa ja kertoi nyt siitä.

- Varmaan tajusittekin mistä oli kysymys, Andre sanoi naisen poistuttua palvelemaan sisälle tulleita uusia asukkaita.
- Joo, Närän lärvi oli ollut televisiossa ja televisio meni sen vuoksi rikki, kerroin omat ajatukseni ääneen.
- Mitäs se vaippa horisee, tuliko pöksyyn jotain tukevampaa? Oskari kääntyi minua kohti.
- Uusinta siitä lähetyksestä tulee noin vartin päästä. Mennäänkö katsomaan sitä huoneeseeni?
Andre ehdotteli.

Tämä sopi meille, joten ahtauduimme hissiin ja hurautimme Andren kerrokseen ja siellä täsmälleen samanlaiseen huoneeseen mikä itsellänikin oli. Avasimme television ja istuuduimme odottelemaan ohjelman alkamista.

- Eikö se jo tule, paska maa kun mikään ei toimi? Närä alkoi marmattaa kahden minuutin istumisen jälkeen.
- Hetki vielä, Andre toppuutteli.
- Menes kuule piirtelemään hetkeksi vaikka niitä Korollan kuvia, mutta älä tapetteihin piirrä, Werneri kehotti.
- Hys, se ohjelma alkaa ihan kohta, Närä suhisi.
- Kahdeksan minuutin päästä, Andre tarkensi.

Viimein ohjelma alkoi ja se ei ollutkaan kaikkien yllätykseksi mikään leipänäyttelydokumentti, vaan osa sarjasta, missä esiteltiin maailman pöllöimmät autoilijat ja niiden tempaukset. Ruudun alapuolella pyöri numerot, joihin saattoi soittaa ja äänestää mielestään pöllöimpää autoilijaa. Ohjelmassa oli mm. simpanssi, joka laski mäkeä puuautolla sekä kahdeksankymppinen nainen, joka asunut autossaan neljäkymmentä vuotta. Näiden lisäksi näimme miten eräs mies yritti ajaa poliiseja karkuun ilman renkaita kiskoja pitkin sekä miehen, joka yritti kaupan ryöstön jälkeen piiloutua autoineen jokeen. Viimeisenä tuli Närä, joka oli kuvattuna leipänäyttelyn Land Cruiserissa vispaamassa käsiä ratissa tuulilasinpyyhkimet heiluen. Andren käännöksen mukaan jättionnettomuudelta vältyttiin vain sen takia, että kyseinen Toyotan ratissa ollut vauhkoontunut papparainen ei osannut ajaa japanilaisella autolla. Lisäksi kuuluttaja kertoi, että papparainen saatiin ulos autosta vasta, kun paikalle tuli auton omistaja, joka houkutteli vaarallisen vanhuksen ulos Pokemon-keräilykortin avulla.

- Paskaa, täyttä paskaa, tässä maassa ei ole mitään hyvää! Närä pillastui ja alkoi paiskoa Andren sängyssä olevia tyynyjä seinään.
- Hei rajoita vähän, minun pitäisi nukkua tässä vielä toinen yö, Andre puuttui riehumiseen.
- Tämä, tämä ei saa levitä ulkomaille tai maineeni on mennyttä, Närä vaikeroi.
- Kyseessä oli joku paikallistelevision juttu, tuskin tätä ainakaan Suomessa nähdään, Andre lohdutteli vauhkoa vauhtipappaa.


Jatkuu...

Rutinoffin kuski










© Rauno Vääräniemi