Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

14.3.2008

Närä ja Citroen C5


Närä ja vinosilmäinen pitkähattu heiluttelivat käsiään maastoautossa hyvän tovin. Heillä kului siellä niin paljon aikaa, että väkijoukko kyllästyi ja lopulta paikalle jäimme vain me kolme ja yksi televisiokamera. Kummastelin sitä, mutta asiaa tarkemmin katsottuani, totesin kuvaajan nukahtaneen kameran takana olevalle tuolille. Tuon huomattuani en voinut vastustaa kiusausta, vaan kävelin kameran luo ja käänsin sitä sen verran, että se kuvasi suoraan yhden patonkiesittelijän rintavarustusta. Mukavampihan sellaista on jälkeenpäin katsella mitä kahta ääliötä japanilaisessa korvikeautossa.

- Mitä mäntit, onko patonki hyvää? Närä kailotti laskeuduttuaan alas maasturista.
- O’lalaa, kyllä se aina japsiautossa istumisen voittaa, homeisenakin, Andre hymyili.
- Mitä se vinosilmä sinulla sanoi? utelin kärsimättömänä.
- En tiedä, Närä vastasi.
- Täh, tehän paapatitte siellä vaikka kuinka, kait nyt jotain sait siitä irti.
- No, se piti Toyotoista ja sillä oli itsellä joku Toyota ja se osasi meidän kerhon tervehdyksen omituisella korostuksella.
- Mitä korostusta voi olla käsien tuulimyllymäisellä vispaamisella? kummastelin.
- Paljonkin, mutta sitähän en sinulle paljasta, vaippa!
- Minne se pitkähattu hävisi?
- En tiedä, kait syömään niitä japanilaisia ryynimakkaroita.
- Ai mitä? Werneri hörähti.
- Ryynimakkaroita, entä sitten? Närä kurtisti kulmiaan.

Lähdimme jatkamaan matkaamme, mutta vasta sen jälkeen kun Närä oli ottanut Land Cruiserista sata kuvaa, sillä tämä oli kuulemma todella kova juttu jopa heidän kerhon mittapuun mukaan. Kovan tästä oli tehnyt se, että kukaan ei ollut koskaan aikaisemmin istunut japanilaisen kanssa japanilaisessa autossa. Tästä saattoi kuulemma napsahtaa jopa tuollainen kolmen kuukauden vapautus jäsenmaksuista, mikä oli papparaisen mukaan huomattava säästö varsinkin eläkeläiselle.

- Mitä se teidän kerho ottaa vuosimaksua? kiinnostuin rahanmenosta.
- Ei mitään, Närä ilmoitti.
- Täh, vastahan kerroit saavasi ehkä huomattavaa säästöä jäsenmaksun vapautuksella.
- Niin, kerhomme perii kuukausimaksua, ei jäsenmaksua.
- Paljonko?
- Kolme kymppiä kuukaudelta, eikö olekin halpaa?
- Oho! Werneri jäi tuijottamaan Närää suu auki.
- Sanos muuta, niin halpa ja miten paljon sillä saakaan, Närä myhäili tyytyväisenä.
- No helvetti, sitä halpuuttahan minä tässä ajoinkin takaa, Werneri virnisteli repeytymispisteessä.
- Kyllä minä tiedän teidän olevan kateellisia, mutta kestän sen kyllä.

Vaikka me muut pidimme hintaa todella korkeana, oli pääasia, että Oskari on tyytyväinen ja piti kerhonsa kuukausimaksua edullisena. Sillä sai kuulemma jopa paremman edun erään rengasliikkeen rengashotellissa. Heidän renkaat säilytettiin kuulemma eturivissä, josta ne oli helpompi käydä itse vaihtamassa alle. Yleensä he viihdyttivät itseään naureskelemalla Fiat-kerhon pässeille, joiden renkaat oli tungettu säilytykseen rengasliikkeen perimmäiseen varastoon, missä ei ollut edes toimivaa kattovaloa. Siellä ne taskulampun valossa tihrustelivat renkaitaan ja kuskasivat tämän tästäkin päivänvaloon aivan väärän rengassarjan.

- Miten ranskalaisten autojen kanssa? Andre uteli.
- Miten niin miten? Närä kummasteli.
- Siis missä niiden renkaita säilytetään siellä rengasliikkeessä?
- Ei missään, sillä eihän mikään ranskalainen auto kestä kesän yli. Mitä niillä talvirenkailla tekee?
- O’lalaa, olen kyllä ajanut koko autoiluikäni ranskalaisilla autoilla, kesät ja talvet.
- Tyhjää puhetta, en usko, pyh! Närä tuhahti.

Keskustelu loppui siihen, sillä papparainen ei halunnut kuulla enää yhtään valetta ranskalaisten autojen kestävyydestä. Kaikki oli kuulemma vain ropakantaa, jolla markkinoita yritetään muokata suotuisaksi epäluotettaville ruostepesille, joissa sähköviat näyttelevät toista pääosaa. Andre ei pahemmin ottanut nokkaansa moisista kommenteista, maisteli vain patonkeja kojuista ja kulautteli välillä viiniä nassuunsa vienosti hymyillen.

- Kuule Andre, mitä se Närälle ostamasi sake oikein oli eilen siellä ravintolassa? utelin matkanjohtajalta kun Närä ei ollut kuulemassa.
- Sitruunalimua tabaskolla maustettuna.
- Oho ja se meni täydestä.
- Näemmä, ei ollut papparaisella sitten mitään tietoa miltä oikea sake maistuu.
- Entä se japanilainen olut?
- Se oli kyllä oikeaa olutta, tosin paikallista alkoholitonta.
- Jos noista ei mene nuppi sekaisin, niin ei sitten mistään, hekottelin tyytyväisenä.

Suurin piirtein tunnin kiertämisen jälkeen Andre ilmoitti, että vapaaehtoiset voivat lähteä hänen kanssaan katselemaan Pariisin nähtävyyksiä. Aika yllättäen me kaikki olimme vapaaehtoisia. Edes vauhtipappa ei halunnut käydä enää katsomassa Land Cruiseria, vaikka Werneri sitä häneltä tiedusteli. Meillä oli kaikki tavarat ja vaatteet mukanamme, joten pääsimme lähtemään vessassa piipahtamisen jälkeen. Kuljimme jälleen siltaa ja liikkuvaa mattoa pitkin pois messuhallista. Menimme samalle metroasemalle ja lähdimme nyt takaisinpäin.

- Pyh, minä olisin autolla jo perillä, Närä aloitti metrossa ensimmäisen pysähdyksen jälkeen.
- Tuota voisi muuten kokeilla, mutta aikamme ei riitä jonkun seniilin papparaisen mielitekoihin, Andre ilmoitti kylmän rauhallisesti.

Metro oli nyt hyvin rauhallinen matkustusmuoto, sillä työmatkaliikenne oli jo ohi. Pasteurin asemalla Andre patisti meidät ulos, josta Närä sai päähänsä alkaa julistaa miten tuttu paikka tämä jo hänelle oli. Hän voisi jopa opastaa meitä ensikertalaisia. Andren pyytäessä hänen näyttää suuntaa, meni papparaisella pasmat sekaisin ja hän ilmoitti näkevänsä maan alla kovin huonosti. Vaihdoimme matkanjohtajamme johdolla toiseen metroon, jonka määränpäätä salaperäinen patonkimies ei suostunut meille kertomaan. Nousimme pois metrosta Bir-Hakeimin asemalla ja tallustelimme peräkanaa päivänvaloon.

- Eihän täällä ole mitään, Närä puuskahti päästyään ulos kadulle.
- Taloja, Werneri ehdotteli.
- O’lalaa, se saa bonusjuoman joka keksii mitä me tulimme tänne katsomaan.
- Paikallista Toyota-kauppaa! Närä rääkäisi kuin henkensä hädässä.
- Ei, Andre puisteli päätään ja lähti astelemaan jalkakäytävää pitkin.

Emme päässeet kovinkaan pitkälle, kun Werneri ilmoitti ottavansa juomansa kirkkaana ja mielellään Eiffel-tornin kuvalla koristellusta lasista. Andre ymmärsi yskän ja ilmoitti Wernerin olevan oikeassa nähtävyyden suhteen. Huomattuamme muutkin etuoikealla siintävän tornin, pysähdyimme kuvailemaan sitä oikein porukalla. Muiden räpsiessä vielä kuvia, huomasin vieressä matkamuistomyymälän ja ilmoitin meneväni sisälle ostamaan postikortteja ja matkamuistoja. Olin juuri tutkailemassa pieniä Eiffel-torneja, kun korvaani otti Närän mekastus.

- Los Toyotas, le Corolla Pierre undo pundo Eiffel, Närä raakkui tiskin takana olevalle nuorelle myyjälle.

Myyjä hymyili ja koetti arvailla englanniksi mitä papparainen haluaa. Eihän siitä mitään tullut, sillä ei Närä mitään kieliä puhunut kolmea sanaa enempää. Lopulta Werneri meni hätiin ja kuului kertovan englanniksi, että tuo vanha pieru on unohtanut ottaa aamulääkkeensä, mutta ei ole väkivaltainen. Werneri kehotti myyjää myymään sille jonkun kauniin kuvan Pariisista.

- Mikä tämä on? eihän tässä kuvassa ole yhtään Toyotaa, Närä tutkaili myyjän tiskille laittamaa isoa kuvaa.
- Se on kuva Pariisista, ei Korollan konehuoneesta, Werneri suomensi.
- Ai jaa, otan sen, mutta vain tämän kerran, Närä kaivoi rahat taskustaan.

Löysin itse pienen Eiffel-tornin, jonka päätin ostaa. Ostin lisäksi vielä kaksi postikorttia postimerkkeineen. Toisen ajattelin lähettää muistoksi itselleni ja toisen Mirkulle, kun en ollut kuullut naisesta mitään pitkään aikaan. Saisipahan tyttö tietää minun olevan vielä hengissä. Kaikki muutkin ostivat lopuksi postikortteja, jopa marmattava papparainen. Hän aikoi lähettää niitä kuusi kappaletta heidän kerholleen, sillä myös siitä sai jotain ihmeellistä bonusta. Olimme viimein korttiemme kanssa kadulla, kun Andre ehdotti ruokailua ja korttien kirjoittamista viereisessä ravintolassa. Näin saisimme kortit matkaan mahdollisimman nopeasti, sillä ravintolan seinässä oli myös postilaatikko.

- Johan tässä janottikin, Werneri hymyili ja astui ensimmäisenä sisälle ruokapaikkaan.
- Tilatkaa mitä tilaatte, mutta minä otan pizzan tällä kertaa, Andre kertoi.

Tarjoilija tuli ohjaamaan meidät pöytään ja kiikutti nopeasti meille ruokalistat. Tarjonta oli sellaista, että päädyimme jokainen pizzaan. Andre tilasi tosin tuoreen patongin, jonka saimmekin heti mutusteltavaksi. Kerkesimme kirjoitella kortit todella hyvin ennen ruoan saapumista, sillä se kesti yllättävän pitkään. Närä ei ollut tuosta moksiskaan, sillä hän piirteli jokaiseen korttiin Toyotan logon ja kirjoitteli ne täyteen haukkumalauseita ranskalaisista autoista. Viimein ruoka kuitenkin tuli ja pääsimme iskemään haarukat kuumaan ruokaan.

- Mmm, minä teen kyllä kotona parempaa pizzaa, mutta kyllä tätä syö, Närä mumisi suu täynnä.
- Hyvää on, kehuin omaa valintaa.
- Kuule Andre, onko se totta, että ranskalaisiin autoihin jätetään jo tehtaalla reikä öljypohjaan, ettei pohja ruostu ensimmäisenä yönä puhki? Närä tiedusteli.
- Minulla on asiasta jopa tarkempaa tietoa, mutta en tiedä, voinko sitä kertoa, Andre sipisi hiljaa ympärilleen pälyillen.
- Mitä? minuun voit kyllä luottaa, papparainen sipisi takaisin.
- Kaikkien ranskalaisten autojen pohjat sivellään nykyisin valaanrasvalla tehtaalta lähtiessä ja sen takia ne eivät enää ruostu.
- Täh? en usko, en usko tuota.
- Tosi se on.
- Puppua, sillä ei valaanrasvakaan voi estää rapeiden ranskalaisten pohjan katoamista, joten valehtelet, Närä julisti nyt isoon ääneen.

Muut jatkoivat ruoan tuulensuojaan mättämistä, joten vauhtipappa joutui tyytymään yksinpuheluun. Sitä ei onneksi kestänyt kovin pitkään, vaan nälkä taisi voittaa myös sillä sektorilla. Pizzat ja niiden kyytipoikana juodut oluet olivat hyvää, kuten kuulemma myös Wernerin nauttima tiukka vodkapaukku. Kukaan ei innostunut jälkiruuasta, joten päätimme jättää sen välistä. Andren maksaessa laskua, Närä kaiveli esille kameransa ja tutki kuvia.

- Ei, ei, ei, ei ja vielä kerran ei! hän alkoi vaahdota.
- Loppuiko akusta virta vai mikä tuli? Werneri tiedusteli.
- Paska, paska Citroen on minun kanssa samassa kuvassa.

Papparainen esitteli kuvaa meille kaikille ja totta tosiaan, Werneri oli kuvannut hänet ja Eiffel-tornin Citroen C5 kanssa. Kuvassa hymyilevä Närä näytti todella tyytyväiseltä Citroenin omistajalta, joka oli tullut katsomaan pilviä kohti kurkottavaa rautakasaa.

- Sa-sama auto, molemmissa kuvissa, Närä kiekui ja esitteli toisen kuvan.
- Otin varuilta kaksi, Werneri virnisteli.
- Kuule, Kauko varmaan photoshoppaa Citroenin tilalle vaikka Corollan, lohduttelin surkeana ulisevaa Toyota-pölvästiä.
- Niisk, niin, se Kauko on reilu tyyppi, toisin kuin sinä, Närä osoitti sanansa Wernerille.
- Nyt pomppasi, mitä minä olen muka tehnyt väärin?
- Olisit voinut ottaa minusta kuvan niin ettei se paskaratas Citroen olisi tullut samaan kuvaan.
- Kuka löi minulle kameran kouraan ja käski ottaa kuvat tarkasti määritellystä kohdasta?
- Niin kuka? Närä katseli meitä muita.
- Sinä! Werneri sanoi.
- Pyh, sen siitä saa kun antaa kameran amatöörille, mokomakin Warrekuski, pyh!

Lasku oli viimein selvä ja poistuimme ravintolasta. Kävimme tiputtamassa ensin kortit laatikkoon ja lähdimme sen jälkeen astelemaan kohti Eiffel-tornia. Matkamuistokaupan edessä näin Närän kuvissa olleen Citroenin ja pyysin Werneriä ottamaan itsestäni kuvat siinä samassa paikassa missä hän oli ottanut Närän kuvat. Lupasin toki ensin, etten nosta kuvista mitään mekkalaa tai oikeusjuttua. Halusin vain testata, että vaikuttaako kuvat omaan psyykkeeseen samalla tavalla mitä ne olivat vaikuttaneet Närään. Katselin Wernerin ottamia kuvia matkan jatkuessa, mutta en tuntenut mitään ihmeellistä. Matkalla tornia kohti pysähtelimme muutaman kerran ottamaan lisää kuvia.

- Eee, onkohan tuonne turvallista mennä? Närä alkoi änkyttää kun olimme astelemassa Eiffel-tornin alle.
- Pelko pois, se on ollut siinä jo vuodesta 1889 asti, Andre lohdutti.
- E-en minä sen romahtamista pelkää, hmph!
- No mitä sitten? kummastelin papparaisen aivoituksia.
- Siitä tippuva ruoste voi sokeuttaa minut, enkä näe enää sen jälkeen jumalaista Toyotaani.
- Anna minun kaikki kestää – tämäkin, Werneri parahti.
- Niin, kaikki eivät voi kestää sitä tosiasiaa, että maailman kaunein asia on oma Toyota ja jos se on vielä Corolla, niin sitä suuremmalla syyllä.
- Saisikohan täältä jostain kunnon tärpättiä, eihän tuollaista lätinää jostain vinkuintian niemimaalla kasatusta autosta kukaan jaksa kuunnella? Werneri puhisi.

Närä löysi aurinkolasit taskustaan ja uskaltautui niiden avustuksella tornin alle sitä altapäin tutkailemaan. Paikalla ei ollut mitenkään hirveästi porukkaa, ellei yhden jalan lipputoimistoon jonottavaa porukkaa laskettu mukaan. Jonoa oli vain yhden jalan kohdalla, joten epäilin sen menevän ylös asti. Osa lipputoimistoista saattoi tosin olla kiinnikin. En jaksanut lähteä katselemaan niitä lähemmin, sillä Andren mukaan meidän aikataulu ei anna myöten jäädä jonottelemaan torniin pääsyä.

- Jos tuosta näkee Pariisin yli, niin sittenhän se on lähes minun oman asunnon veroinen paikka, Werneri mietiskeli ääneen.
- Totta, sieltähän näkee Helsingin yli, vastasin hänelle.
- Lähes tulee taas siitä, että kotona voi käydä vaikka nukkumaan kun siltä tuntuu, mutta tuolla ylhäällä se tuskin onnistuu.

Närä käveli meidän takana käsillä päälakeaan suojaten. Tuollainen käyttäytyminen sai aikaan sen, että iso joukko japanilaisia turisteja joutui paniikkiin ja alkoi suojata itseään sateensuojilla ja Nikonien laukuilla. Närän huomatessa tuon ja alkaessa viuhtoa japseille, paniikki vain paheni ja kohta tuosta turistiryhmästä oli tornin alla jäljellä vain maahan tipahtanut ja rikki tallottu kamera.

- Japanilaista tekniikkaa, pyh, ei edes kestä pienen ja hintelän miehen siroa tennaria, Werneri katseli jalkojensa juuressa olevaa kameranraatoa.
- Ne, ne, ne säikky sinua, olet niin…ruma, Närä syytteli Werneriä.
- Just joo, kukahan se saa paniikkiin vaikka ratakiskot jos näyttää naamaansa rautatieasemalla? Werneri hörötteli.
- Minä, minä yritin vain kertoa niille, ettei ole muuta vaaraa kuin silmiin tippuva ruoste, Oskari mumisi poimiessaan kameranraadon käteensä.


Jatkuu...

Rutinoffin kuski










© Rauno Vääräniemi