Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

29.2.2008

Land Cruiserin ratissa


Andre osoitteli rannekelloaan sen verran määrätietoisen näköisenä, että myös Närä tajusi meidän olevan lähdössä sinne näyttelyyn patonkeja ihailemaan. Saimme kuulla matkanjohtajaltamme matkasuunnitelman. Se sisälsi ensin noin vartin kävelyn eräälle metroasemalle, jotta heräisimme kuulemma kunnolla ja kuntomme kohoaisi.

- Pyh, minulla on teräskunto, Närä ilmoitti samassa.
- Kävelemäänkö tänne on tultu? sitä olisin voinut tehdä kotonakin jääkaapin ja sohvan välissä, Werneri hörötteli.
- Entä jos lupaan heti messuille saavuttuamme jokaiselle oluet? Andre kääntyi katsomaan meitä takana tulijoita.
- Eiköhän pojat pistetä juoksuksi? Werneri nauroi ja otti kaksi juoksuaskelta. – Ei jaksa, ja sitä paitsi olut on kovin laimeaa alkoholijuomaksi.

Kävellä läpsyttelimme hitaimman tahtia, eli tällä kertaa harvinaisesti Närän tahtia. Papparainen tiiraili joka paikkaan, yrittäen löytää edes yhtä Toyotaa. Ei, emme nähneet ainuttakaan kyseisen automerkin tuotetta. Papparaisen puhelin piipitti tasaiseen tahtiin ja hän näpytteli sitä kävellessä. Udellessani mitä viestittely koskee, sain käskyn tukkia turpani ja tutkia vaikka Renujen pakoputkia. En ymmärtänyt sitä, koska minulla ei ollut mitään himoja tutkia Renujen pakoputkia, kuten ei muidenkaan korvikeautojen.

- Tuonne alas joka iikka o’lalaa, Andre osoitteli metroaseman rappuja erään risteyksen keskiosassa.
- Pyh, tympeän kostea rotanloukku, varmaan homeinen ja haiseva, Närä marmatti.
- Ei ole pakko tulla. Voit ihan vapaasti jäädä tänne päivää paistattelemaan, Andre vastasi.

Kuten arvasin, oli Närä ensimmäisenä lippuluukulla odottamassa matkalippuaan. Andre osti meille jokaiselle tiketit, joilla sitten pääsimme porttien läpi metroaseman laiturialueelle. Matkanjohtajamme kehotti jokaista pitämään lipun tallessa niin pitkään, että olemme jälleen ulkona metroasemalta, siis vasta matkan loppupäässä. Tämä sen takia, että kuulemma joillain asemalla vaaditaan lippu, jotta asemalta pääsee pois.

Metromme tuli parissa minuutissa ja se oli aika täynnä ihmisiä. Meidän piti sanalla sanoen oikein survoutua sisälle. Oli siinä se hyvä puoli, ettei tarvinnut pitää mistään kiinni, kaatumisvaaraa ei ollut. Pasteurin pysäkillä kävi vain niin onnettomasti, että Närä meni poistuvien matkustajien mukana laiturille. Hän oli juuri näpyttelemässä tekstiviestiä, eikä tajunnut pitää varaansa. Huomattuaan sijaintinsa, papparainen sai rakettimoottorin perseeseensä ja suorastaan ampaisi takaisin metron sisätiloihin.

- Kävit sitten pihalla, nauroin hänelle.
- Hmph, ite olet pihalla jatkuvasti. Kävin vain katsomassa, että miten pöljiltä te näytätte tuolta ulkoapäin katseltuna, oi voi, voi.
- O’lalaa, onneksi pöljyys on suhteellinen käsite ja se riippuu hyvin paljon katsojasta ja sanojasta, Andre jutteli viisaita.
- Ei olisi muuten yhtään pöljempi idea ottaa yhtä näkäräistä, Werneri tuumi ja kaivoi taskumatin povaristaan.

Otettuaan siitä pienet siivut, hän yritti tarjota sitä kanssamatkustajillemme, mutta kukaan ei sitä tuntunut huolivan. Närä alkoi heti riekkua, että siinäs näette miten epäkohteliaita ihmisiä ranskalaiset ovat, ettei edes ilmainen viina kelpaa. Yksi hänen tuttunsa oli kertonut, että kaikki ranskalaiset ovat moukkia ja nyt hän on sen myös omin silmin todennut. En ymmärtänyt tuota kantaa, sillä mielestäni ihmiset täällä käyttäytyivät täysin normaalisti.

- Meidän pysäkki, Andre kuulutti viimein ja kehotti jokaista poistumaan kyydistä rivakasti.
- Varmaan saa taas kävellä kilometrejä, pyh, paska maa, Närä aloitti heti metroaseman laiturilla.
- Otas Oskari tuosta, Werneri ojensi taskumatin marmattajalle.
- Mitä tämä muka on? papparainen tiiraili taskumatin suuaukosta sisälle.
- En muista, mutta saa kyllä olon paranemaan.

Närä kulautti siitä huikan ja irvisteli perään tovin. Aine oli kaikesta päätellen ihan toimivaa ja täysin jotain muuta kuin hotellin raanavettä. Lähdimme astelemaan Andren perässä ja kohta olimme ulkona Pariisi Expon porteilla. Metroasema oli ihan sen vieressä, eli mitään kilometrien kävelymatkaa ei ollut edes tarjolla. Otimme siinä muutamia valokuvia, ennen kuin suunnistimme sisälle messualueelle ja oikean rakennuksen ovesta sisälle. Matka oikeaan messuhalliin oli aika pitkä. Menimme ensin ylös ja sitten jotain pitkää kävelyputkea pitkin lentoasemalta tutun liikkuvan maton kyydissä.

- Tämän kun veisi kotiin, niin voisi käydä lähikaupassa jalkoja nostelematta, pituutta ainakin piisaa, Werneri mietiskeli ääneen.
- Kyllä ne ranskalaiset osaavat ja ovat mukavuudenhaluisia, myöntelin.
- O’lalaa, toiset kiduttavat itseään mitä omituisimmilla tavoilla, mutta ranskalaiset nautiskelevat aina kuin vaan voivat, Andre hymyili.
- Hmph, tuossa oli kyllä joku piikki…en vaan keksi mikä, Närä raapi päätään ja yritti näyttää viisaalta.
- Olemme perillä, Andre ilmoitti saavuttuamme maton päähän ja siellä olevien ovien luokse. – Tässä teille liput, joilla saatte messupassit koko messujen ajaksi.

Otimme jokainen paperiliput häneltä ja totesimme hänen jopa täyttäneen ne meidän puolesta. Yllättäen siihen oli merkitty firmaksi Andren Patonkipuoti, mutta eipä se ainakaan minua haitannut. Närä jupisi jotain, että kyllä hän olisi halunnut mainostaa täällä Toyota-kerhoaan. Lippujenjaon jälkeen astelimme messuhallin puolelle metallinpaljastimen läpi, joka ei vaikuttanut maailman herkimmältä laitteelta. Kävelin itse sen läpi metallinen rannekello kädessä ja bootsit jalassa. Tuon turvattoman turvatarkastuksen jälkeen jonotimme tiskille, jossa nuoret näpsäkät naiset ottivat meidän liput ja lupasivat tulostaa meille kulkuläpykät kaulaan. Itse en tajunnut tuon taivaallista mitä ne ranskaksi molottivat, mutta Andre toimi tulkkina parhaansa mukaan.

- Nuuh, täällä haisee vastapaistettu leipä, Närä nuuhki ilmaa päästyämme messupassin tarkastuspisteen läpi.
- Mieluimmin minä tätä haistelen, kuin jotain homeista Korollaa, Werneri ilmoitti.
- Pyh, Warresi se vasta haiseekin, yäk, yöööök, mikä paskaratas se onkaan, Närä tekoyökkäili.
- Kuka muuten on edes väittänyt, että se olisi hajuton ja mauton auto? Werneri tivasi.
- Minä, minä en jaksa keskustella nyt autoista, mennään sinne oluelle, Närä tokaisi.
- Oho, siis sinä et jaksa keskustella autoista, hämmästelin. – Mistä nyt tuulee?
- Älä jankuta, vaippa!

Painelimme peräkanaa suoraan messuhallin ravintolan luo ja Andre osti meille jokaiselle oluet. Saimme oikein valita pöydän mihin istuudumme, mikä oli matkanjohtajamme mukaan todella harvinaista. Yleensä kaikki paikat ovat varattuna aamusta iltaan, sillä täällä käy messuilla porukkaa aivan eri malliin mitä Helsingin messukeskuksessa. Se oli helppo uskoa, sillä yksinään tämä halli oli jo Pasilan messukeskuksen hallin kokoinen ja näitä halleja oli täällä useita. Juomamme olut oli erittäin hyvää, oli se sitten mitä tahansa merkiltään.

- Ei ole näemmä miehen sanaan luottaminen, o’lalaa, Andre artikuloi Närää katsellen.
- Minä, minä se olen tämän maailman luotettavin ihminen, kuten muutkin Toyotoilla ajavat, papparainen vastasi.
- En näe hienoa Citroen lippalakkia päässäsi.
- Se, se meni rikki…ihan oikeasti se hajosi…
- Vai niin, lieneeköhän se ollut joku Japanissa tehty piraatti? Andre raapi baskeriaan.
- Niitä varmaan…ei kun tarkoitan, että se oli tehty varmaan jossain…ööö…tuota…banaanivaltiossa.
- Kumma juttu, sillä kestäväthän paperihatutkin pitempään, jopa ulkona sateessa, Andre jatkoi Närän kiusaamista.
- Pyh, Citroen-merkin alla nyt ei kestä ratakiskokaan varttia pitempään, ja se on faktaa, Närä julisti.
- Pistä tuohon kouraan se fakta, Andre ojensi kätensä papparaista kohti.
- Voin kyllä postittaa sen kerholehtemme numeron jossa noin sanottiin, mutta haluan sen takaisin.
- Teidän kerholehti, voi elämän kevät ja Korollan kardaani, parahdin sivusta.
- Hmph, ei tämän päivän Corollassa ole kardaania, Närä tuohtui.
- Siinäpä se, ei ole teidän kerholehdessäkään mitään järkeä, hahaa, nauroin takaisin.

Andre lupasi ostaa Närälle uuden lippalakin ja sitä oli nyt pidettävä siitä ostohetkestä asti viikko, eikä sitä aikaa saisi lyhyemmäksi edes kunnon Citroenin nuoleskelulla. Tosin tuohon hän lisäksi, että mikäli Oskari nuolee hänen koko Picasson alustaa myöten puhtaaksi, voidaan tuosta viikon ajasta keskustella ja sitä jopa lyhentää, mutta paino sanalla voidaan.

- Jäättekö litkimään olutta, vai lähdettekö minun mukana kiertämään tätä maailman leipänäyttelyä? Andre kysyi noustuaan pöydästä.
- Tulen mukaan, ilmoitin.
- Sama juttu, Werneri totesi.
- Pakko kai se on, pyh, Närä marmatti.

Andren mukaan mikään ei ollut pakko, ei edes tänne Ranskaan lähteminen, jonka jälkeen Närä vähensi marmattamista vartiksi. Reilun vartin päästä papparainen alkoi taas naukua, että mitä järkeä on kävellä messuhallia ristiin rastiin, kun täällä ei ollut mitään nähtävää. Minusta taas täällä oli hyvinkin paljon nähtävää, esimerkiksi köykäisesti vaatetettuja patonkien esittelijöitä. Suurin osa kyllä esitteli jotain laitteita ja koneita, jotka eivät sanoneet minulle yhtään mitään. Joukossa oli onneksi niitä leipienkin esittelijöitä, joten saimme useammassa paikassa maistella tuoretta leipää ja viiniä sen kanssa.

- Upea, vau! Närä pysähtyi sijoilleen ja alkoi huokailla.
- Löytyikö uusi patonkimaku, vai mitä nyt? utelin erään kojun viereltä, joka tarjosi maistiaisiksi mansikkapatonkia.
- Eih, paljon parempaa, todella paljon parempaa, ihan jotain uskomatonta.
- Puolialaston nainen patonki ja voipaketti kädessään kenties?
- Paljon, paljon, paljon, paljon enemmän.
- Se näki Toyotan, Werneri kuiskasi.
- Ihana Toyota, aivan ihana auto, tule sedän luo, Närä ojenteli käsiään.

Astuin kaksi askelta eteenpäin, jotta pääsin näkemään mitä papparainen näki. Olihan siellä tosiaan Toyota, nimittäin Land Cruiseri täydessä leipomomaalauksessa. Auto oli valkoinen ja siihen oli maalattu jonkun paikallisen leipomon nimi. Lisäksi se oli koristeltu maalatuin patonginkuvin konepellistä kattoon. Olipa etuoveen vielä maalattu oikein leipurin kuva. Minusta tuo oli todella tyylikäs, siis maalauksen osalta. Tuollainen kivitalon kokoinen korvikeauto ei muuten pahemmin puhutellut minua, koska ajoin rivakalla 1,1 litran Rutinoffilla.

- Toyota kultaseni, Närä huokaili lähtiessään astelemaan varovasti kohti maasturia.
- Minäkin tapasin kerran nuorena miehenä erään herra Toyotan ja hänen tyttärensä Suzukin, Werneri kertoi.
- Älä, missä sinä sellaiset tapasit? kiinnostuin kovasti.
- No, olimme taannoin, siis vuosikymmeniä takaperin poikien kanssa vähän maailmaa valloittamassa ja törmäsin heihin.
- Kerro lisää, pyysin.
- No, herran etunimi oli Toyota ja tyttären Suzuki.
- Kait sinä nyt jotain muutakin voit kertoa?
- En, sillä kuultuani heidän sukunimen olevan Hajurako, poistuin vihreänä paikalta, Werneri nauraa hekotteli.
- Ei jumalauta, kyllä niihin Toyotiin kannattaa joku hajurako pitääkin, hahahaa, nauroin vedet silmissä Wernerin jutuille.

Närä oli tällä välin ehtinyt jo Land Cruiserin vierelle ja näytti halailevan sen keulaa kuin läheisempikin tuttava. Odotin jännittyneenä, että antaako jompikumpi toisella ranskalaisen poskisuudelman. Näin ei kuitenkaan käynyt, sillä en usko Närän Land Cruiserin konepellille valuttaman kuolatipan käyvän poskisuudelmasta.

Papparainen sai olla hetken aivan rauhassa auton vierellä, mutta sitten siihen pelmahti kaksi valkohattuista selittämään jotain ranskaksi. Närä puisteli päätään ja yritti tuuppia miehiä kauemmaksi aarteensa luota. Onneksi Andre ennätti hätiin ja suomensi Oskarille, että valkolakkiset halusivat hänen nousevan autoon sisälle ja kokeilevan miltä tuntuu istua sen kuljettajan paikalla. Tajuttuaan tuon pienellä viiveellä, ei Närää enää pidellyt mikään, vaan hän suorastaan loikkasi toisen valkohattuisen avaamasta ovesta sisälle autoon.

- Minua ainakin nolottaisi, mikäli tuossa olisi oma poikani, Werneri sanoi papparaisen päristelyä katsellessa.
- Eihän sinulla ole poikaa, totesin.
- Ei niin ja jos olisi, niin se ei taatusti keikkuisi kieli suusta ulkona minkään Toyotan ratissa, hyi hitto!
- O’lalaa, olemme saaneet näemmä hieman yleisöä, Andre ilmoitti muutaman minuutin päästä.
- Oho! hämmästyin vilkaistuani ympärilleni.

Hieman yleisöä oli Andren tapaan aika lievä ilmaisu siitä ihmismäärästä, joka oli tullut seuraamaan Land Cruiserin ratin takana päristelevää eläkeläisukkoa. Väkeä oli niin paljon, että emme olisi päässeet paikalta minnekään ilman mellakkapoliisin apua. Kaiken tämän lisäksi saatoin nähdä paikalla ainakin kolme televisiokameraa. Mainitsin asiasta Andrelle ja hän kertoi yhden kameran välittävän kuvaa livenä maailmanlaajuiseen jakeluun, eli Närä olisi kohta tunnettu mies ympäri maapallon.

Närä oli juuri saanut jollain tapaa maasturin tuulilasinpyyhkijät päälle, kun väkijoukko alkoi laota kummallisesti. Tarkensin katsetta lakoutuvan väkijoukon suuntaan ja sieltä asteli pieni vinosilmäinen mies, arvatenkin jostain syvältä Toyotojen synnyinmaasta. Miehellä oli melkein itsensä mittainen tötteröhattu päässään ja hän käveli taatusti selkä suorana.

- Hajurako, Werneri parahti.
- Mitä, sinuunko pitää jättää hajurako? kummastelin ystäväni artikulointia.
- Ei, vaan tuo helvetin vinosilmäinen kääpä on se herra Toyota Hajurako, sama jolla oli Suzuki niminen tyttö.
- Ahaa, siis hauska tappa vanha tuttu, vai?
- En minä sitä tunne, eikä kiinnostakaan, jos nimi on Hajurako, hyh! Werneri puisteli päätään.
- Olet ehkä hieman ennakkoluuloinen, kommentoin tuota.
- Ai miten niin hieman? Sitä on kuule meikäläinen niin helvetin ennakkoluuloinen, että siihen ei pysty edes tuollainen Toyota-pöllö, Werneri viittoili Närää.

Vinosilmäinen pitkähattu asteli selkä jäykkänä Land Cruiserin kuljettajan ovelle ja koputti ovipeltiin napakasti. Närä teki mitä odotettiin, eli pamautti oven auki. Muuten kaikki olisi mennyt hyvin, mutta herra Hajurako oli hieman turhan heikosti kiinni messuhallin lattiassa. Oven takana oli sen verran paljon Närän kehumaan Toyota-ylivoimaa, että pieni hintelä japanilainen lennähti kuin lastu erään tuhdin mamman rintojen väliin, josta herra putosi tyylikkäästi kyseisen mamman jalkoihin. Mikäli näin aivan oikein, japsitötterön silmälasit jäivät mamman munkkien väliin, kuin voitonmerkiksi voitetusta lähitaistelusta.

- Millä oikeudella kolhit tätä Toyotaa? Närä kailotti taatusti kuuluvalla äänellä.
- Hiuhaujouvingkvongtsingtsungpingpoong! japsiäijä mekasti käsiä villistä pyörittäen.
- Kukaan ei varmaan osaa suomentaa? käännyin Andren puoleen.
- Toivottavasti ei, sillä tuossa saattaa kyteä ainekset seuraavaan maailmansotaan, hän vastasi.

Pikkumies ei kuitenkaan vaikuttanut loppujen lopuksi mitenkään vihaiselta. Saatuaan tissien väliin jääneet lasinsa takaisin, hän käveli Närän luo ja ojensi tälle kätensä. Kättely jatkui varmaan viisi minuuttia ja sitä säesti japanilaisen kauhea molotus. Lopuksi herra Hajurako istuutui maasturiin apukuskin paikalle ja auton molemmat etuovet suljettiin huolellisesti. Odotin tuttua tilannetta jostain kung fu leffasta, eli nyt olisi pitänyt alkaa mätkeen käydä autossa, mutta niin ei käynytkään. Herrat tuntuivat viihtyvän keskenään siellä kovin hyvin, nähtävästi tosin sen takia, etteivät ymmärtäneet sanaakaan toisen puheesta. Näin se kansainvälinen yhteistyö vaan paranee, kun kukaan ei ymmärrä mitä toinen sanoo, naureskelin mielessäni.


Jatkuu...

Rutinoffin kuski










© Rauno Vääräniemi