Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

15.2.2008

Tuulimyllytapaaminen


Heräsin uuteen päivään ennen puhelimen herätyskellon soittoa. Nähtävästi tällainen ennen aikoja heräileminen johtui vieraasta nukkumapaikasta. Nousin ylös ja tein itselle tujakan konjakkipaukun, sillä jollain tapaahan se kone on saatava käyntiin vieraassa maassa. Kävin nopeasti suihkussa, josta pienoiseksi yllätykseksi tuli jopa lämmintä vettä. Tänään taisin olla ainakin hotellilla hyvä päivä, kun kerran antoi lämmintä vettä. Kumottuani suihkun jälkeen loput rypäletisleet nassuuni, soitin Andrelle hotellin lankapuhelimella.

- Andre Patonki, miten voin palvella? kuului luurista pirteällä äänensävyllä.
- Rutinoffin kuski täällä, huomenta.
- Huomenta vaan alamaiseni.
- Oi herra kurko, menemmekö kohta aamiaiselle vai näemmekö nälkää paikallisten Toyota-myyjien lailla?
- Aamiaiselle toki, sopiiko kolmen minuutin päästä ala-aulassa?
- Täh, niin nopeasti?
- Ystäväsi Närä nukkui huoneeni lattialla ja on ollut hereillä jo kolme tuntia. Werneri heräsi kuulemma myös aikaisin ranskalaisiin lemmenääniin, eikä malttanut sen jälkeen enää nukkua riettaiden unien pelossa.
- Tulen kahdessa minuutissa, lupasin puhelun lopuksi.

Olin itse nukkunut kuin tukki koko yön, kuulematta yhtään mitään erikoista. Ehkä seinänaapurini, joita huoneen sijainnin vuoksi oli vain yksi, oli reissussa yksin tai sitten osasi muuten olla ääneti. Koska olin luvannut olla nopea, en viivytellyt, vaan kiskoin kengät jalkaani ja kipaisin hissille. Hissejä oli vierekkäin kaksi, toinen varmaan viime vuosisadalta ja toinen viime vuosikymmeneltä. Otin sen uudemman, kuten olimme tehneet eilenkin.

- Plääh, aina noita vaippoja saa odotella, Närä puhisi ala-aulassa.
- Toisten elämään kuuluu myös nukkuminen, eli kaikki eivät murehdi öitään epäkuntoisten autojensa takia.
- Hmph, minua kyllä valvotti se riettaankirjava saksanpaska.
- Hermoissa vikaa, kannattaisi harkita jotain lääkitystä, kuittasin takaisin.
- Kauhea nälkä, syön varmaan kaiken mahdollisen, Närä kailotti naisen tullessa avaamaan ruokasalin ovia.
- Minä voisin ottaa yhdet näkäräiset, Werneri iski silmää.
- Eikös sinulla ole huoneessa enää juotavaa? kummastelin.
- On toki, mutta voisihan hotelli tarjota aamunäkäräiset, vaikka ihan vain sellaisen puolikkaan pullollisen.

Naisen saatua molemmat parioven puolikkaat auki, astelimme Andren johdolla pieneen ruokasaliin, jossa jokaiselle istumapaikalle oli katettu lautanen, servietit, ruokailuvälineet ja croissanteja. Valitsimme Andren pyynnöstä paikkamme, eli valtasimme yhden neljän hengen pöydän.

- Ranska on paska maa, Närä kailotti hetken päästä ruokasalin toisessa päässä.
- O’lalaa, se voi vaan tuntua siltä, mikäli ei ole poistunut tätä ennen kotoaan, Andre hymähti.
- Eihän täällä ole pekonia eikä nakkeja, plääh.
- Totta, tarjonta näyttää olevan sanalla sanoa hieman vaatimaton verrattuna suomalaiseen hotelliaamiaiseen, myöntelin tarjontaa katsellessa.

Meille oli katettu erilaisia juustoja, leikkeleitä, muroja, tuoremehua, jogurttia, kuivakakkua, marmeladia, kahvia, teetä ja maitoa. Tarjontaa katsellessani käväisi nälkä mielessä, tai oikeastaan sen jääminen. Kasasin lautasella appeet ja menin sen ja tuoremehulasin kanssa pöytään. Kävin vielä kupposen kahvia ja palan kuivakakkua aterian jatkoksi. Juomapuheistaan huolimatta aamiainen näytti maistuvan Wernerille vallan hyvin.

- Kuka näitä muka syö? Närä tökki veitselle croissanteja.
- Vaikka minä, ehätin lupautumaan.
- Ota, sulle kelpaakin kaikki jätteet, jopa se kuppanen Rutinoffi.

En viivytellyt, vaan tempaisin Närän lautaselta kaksi croissantia, jättäen hänen lautaselle vain yhden sämpylän, joka oli siinä croissanttien kaverina aamiaista tukevoittamassa. Nythän tämä aamiainen alkoi jo vaikuttaa siltä, että selviäisin juuri ja juuri hengissä seuraavaan ruokailuun, milloin se sitten onkaan tarjolla?

- Oskari, minulla on sinulle pieni lahja, Andre virnisteli.
- Onko, ihanko tosi, onko se paikallisen Toyota-liikkeen puhelinnumero vai paikallinen autolehti, jossa Corolla on päässyt etusivulle?
- Vähän sinne päin.
- Näytä, näytä jo.
- Ole hyvä, Andre kaivoi Närälle mukana kantamastaan muovikassista Citroen lippalakin.
- No häh? papparainen pyöritteli sitä kädessään.
- Hei, sinullahan on päällä Picasso-paita, huomasin nyt Andren t-paidan.
- Pitää paikkansa, ajattelin viettää yltiöisänmaallisen päivän ranskalaisten näkövinkkelistä katsottuna.
- Pyh, minullapa on Corolla-kalsarit ja Starlet-sukat, haluatteko nähdä?
- EI! totesimme kuorossa.
- Laita vaan päähäsi, ei se siitä enää rumene, Andre patisti papparaista.

Samassa ruokasalin ovet avannut rouva tuli selittämään jotain pöytämme viereen. Kieli oli ranskaa, joten en tajunnut siitä sanaakaan. Andre suomensi meille, että nainen haluaa nähdä missä huoneissa asumme, jotta saa merkattua ylös kuka on käynyt aamiaisella. Näytimme jokainen huoneen avaimessa olevan numeron ja aamiaisen nauttiminen saattoi jatkua.

- Ovatko kaikki valmiit? Andre tiedusteli pyyhittyään suunsa.
- Olen, vastasin ensimmäisenä.
- Kiristää, tää lippis, Närä puhisi.
- Siis Närä on valmis, Andre hymähti.
- Jep, kerkeääkö tässä käydä vielä ottamassa naukut huoneessa? Werneri kysyi.
- Hyvin kerkeää. Tapaammeko tässä ala-aulassa puolen tunnin päästä?

Aikataulu sopi hyvin meille kaikille ja ehkä kaikista parhaiten Närälle, sillä paikallisen Toyota-kerhon puheenjohtaja oli luvannut olla täsmälleen samaan aikaa hotellin edessä toivottamassa arvovaltaisen vieraansa tervetulleeksi kotikaupunkiinsa. Minua alkoi oikeastaan jo jännittää, että kuinka hienolla pelillä se herra puheenjohtaja kurvaa paikalle. Ties vaikka näkisin jonkun autoharvinaisuuden tai vaihtoehtoisesti saisin päivän naurut, joista riittää muisteltavaa vielä seuraavalle sukupolvelle.

Survouduimme kaikki samaan pieneen hissiin ja ajoimme kerroksiimme. Onneksi jäin pois ensimmäisenä, joten ahtautta ei tarvinnut kestää kovin pitkään. Huoneessa hoidin hampaidenpesun ja muut aamiaisen jälkeiset aamutoimet. Tein inventaarion juomapuoleen ja lähdin odottelemaan alakertaan toisia matkalaisia. Olin tällä kertaa ensimmäisenä ala-aulassa. Kurkkasin ovesta kadulle, mutta en nähnyt siellä mitään Toyota-kerhon punaista mattoa, enkä myös yhtään itäisen maan vähemmän viisasta autoakaan. Laskin nopeasti hotellin edessä olevan kymmenen autoa, joista suurin osa oli Renaultteja.

- No niin, minä olen valmis, missä torvisoittajat ovat? Närä säntäsi paikalle niin vauhdilla, että törmäsi selkäpuoleeni.
- Pöllö, seniili vanhus, katso vähän eteesi, kiivastuin vouhottajalle.
- Tämä, tämä on historiallinen tapahtuma, äkkiä pois edestä, vanhus vaahtosi.
- Missä sinun Citroen lippalakki on?
- Se hajosi. Oli yhtä heikkoa tekoa kuin rapeat ranskalaiset autot, ihan paska, kesti just huoneeseen asti.

Tuo ei ihan mahtunut kaaliini, että Andren mukaan täysin uusi ja käyttämätön lippalakki voi tuolla tavalla hajota totaalisesti kun sitä pidetään päässä puolisen tuntia. Minulla heräsi kova epäilys, että lippis oli joutunut merkkiterrorin uhriksi. Asiahan ei minulle kuulunut, joten seurasin naama ummessa Oskaria kadulle, jossa tämä alkoi heilutella käsiään tuulimyllyn lailla. Olin yhä hiljaa, sillä jos vanha ihminen haluaa voimistella, vaikkakin huomiota herättäen, on vanhan ihmisen saatava voimistella. Siinä vaiheessa kun papparainen siirtyi keskelle katua vispaamaan käsillään, astelin kuuloetäisyydelle.

- Närä hei, kannattaisikohan varoa vaikka autoja?
- Hääh? älä häiriköi, tämä on meidän kansainvälinen kokoontumismerkki, josta me tunnistamme toisemme, papparainen jatkoi käsien vispaamista tuulimyllyn lailla.
- Pst, kuului samassa takaani.
- Niin? käännähdin ympäri.
- Onko tuo Oskari Närä? lippispäinen nuori jannu uteli.
- On kyllä, vastasin hämmästyneenä.
- Kauko Pariisista, nuorukainen ojensi kätensä.
- Rutinoffin kuski Helsingistä.

Kaveri alkoi jutella, kertoen olevansa paikallisen Toyota-kerhon puheenjohtaja. Hän asui suomalaisten vanhempiensa kanssa Pariisin laitapuolella. Hän oli asunut täällä jo reilut kymmenen vuotta, käyden täällä jopa osan kouluistaan. Tämä tieto oli minulle jonkinlainen shokki, sillä odotin näkeväni jonkun baskeripäisen paikallisasukkaan.

- Vaikutat hämmästyneeltä? Kauko huomasi hölmistyneen ilmeeni.
- Joo, odotin lähinnä jotain Pierreä tulevaksi.
- Hahaa, luuletko tosiaan täällä kenenkään paikallisen ajavan vapaaehtoisesti Toyotalla?
- Ajathan sinäkin.
- Hei kamoon, sain sen Celica nimisen muinaisjätteen mummolta perinnöksi, eikä työttömällä ole varaa ostella autoja.
- Siis, olet tuottanut tänne jonkun vanhan Celican Suomesta asti? Aika sairasta.
- Niin mun paikalliset frenditkin sanoo ja arvaa harmittaako?
- Kenen kansa juttelet? jos se on joku paikallinen Citroen-homo, niin käske sen mennä himaansa, Närä huuteli keskeltä katua.
- On se Närä, Kauko nauroi ja alkoi myös vispata käsillään tuulimyllyn lailla.

Kesti tuollaiset minuutin verran, ennen kuin Närä tajusi vieressäni tuulimyllyilevän olevan hänen kauan odottama Toyota-kerhon puheenjohtaja. Vanhus suorastaan ampaisi kadulta luoksemme halailemaan Kaukoa. Nuorukainen oli hetken todella pulassa, niin onnellinen Närä oli autoveljensä kohtaamisesta. Tämä oli oikea tuulimyllytapaaminen.

- Kerro, siis nyt kerrot aivan kaikki mitä tänne Toyota-rintamalle kuuluu, hän patisti nuorukaista.
- Hiljaista, Kauko kuiskasi.
- Joo, on aamu eikä vielä paljon liikennettä, mutta mitä Toyota-rintamalle kuuluu?
- Hiljaista on sillä rintamalla, suorastaan kuollutta, Kauko toisteli.
- Täh? Mu-mu-mutta, pakkohan sen on olla markkinajohtaja täälläkin.
- Ei vaan oo.
- E-entä ne lähettämäsi kuvat siitä Toyota-paljoudesta?
- Olin faijan kanssa Tokiossa ja päätin vähän jekuttaa teitä seniilejä merkkifanaatikkoja, Kauko virnisteli lippalakin lipan alta.

Vasta tässä vaiheessa huomasin, että Andre ja Werneri seisoskelivat muutaman askeleen päässä. Heillä näytti olevan todella hauskaa keskusteluamme kuunnellessa. Närä otti Kaukon kertoman hyvin raskaasti, niin raskaasti, että hänen piti istahtaa jalkakäytävälle huohottamaan. Toisaalta minulla kävi sääliksi vanhusta, mutta tosiasiat satuttivat useammin kuin hyvin valmistellut valheet.

- Mi-miten minä nyt lähetän meidän Suomen kerhon puheenjohtajalle prosenttitiedon liikenteessä olevista Toyotista? Närä lähes parkui.
- Mitä tuosta, lähetä tekstari, jossa kerrot niitä olevan täällä vain yhden kappaleen.
- On niitä muutamia, Kauko korjasi.
- Kerro totuus, vai etkö uskalla?
- Minä menetän etuja, jos tältä matkalta ei ole mitään positiivista kerrottavaa.
- Hmmm, kerro sille puheenjohtajalle, että Ranskassa Toyota on niin luotettava auto, ettei yksikään ole jäänyt tielle.
- Yksi jäi, se minun Celica, Kauko oli kärppänä korjaamassa.
- Siis vain yksi on jättänyt tielle ja sekin museoikäinen auto ja mainitse, että siitä loppui bensa, neuvoin vanhusta.
- E-entä se kuvamateriaali?
- Nou hätä, photoshoppasin tätä tilannetta varten Pariisin katukuvaan ranskalaisautojen tilalle erilaisia Toyota-malleja. Ne kuvat ovat minulla tässä muistitikulla ja toiset puhelimessa, jos haluat lähettää jotain kotipuoleen nyt heti? Kauko selitti rauhallisesti.

Närä piristyi heti ja kohta hän vastaanotti Kaukon puhelimestaan lähettämät kuvat omaan luuriinsa. Hetken päästä ne olivat lähetetty eteenpäin ja parissa minuutissa kilahti vastaus Närän puhelimeen.

- Mitä siellä vastattiin? utelin kärsimättömänä.
- Kaikki on hyvin ja Ranska on nyt merkitty meidän kerhon karttaan Toyota-ylivoimaa-maaksi.
- Saitko mitään bonusta?
- Sain, saan ostaa jäsenetuhintaan uudet kattotelineet.
- Mitä helvettiä sinä kattotelineillä teet? raavin päätäni.
- En mitään, mutta ne ovat merkkitelineet ja saan ne kolme ja puoli prosenttia alle normaalihinnan.

Ihan tyhjin käsi ei Kauko ollut tullut paikalle, sillä hän kaivoi taskustaan pienen Eiffel-tornin, johon oli istutettu todella taitavasti Toyotan logo. Se oli kuin suoraan jostain kiinalaisesta matkamuistotehtaasta. Hän ojensi sen Närälle ja kehotti viemään sen kerhon puheenjohtajalle ihan henkilökohtaiseksi lahjaksi. Papparainen kiitti ja otti sen vastaan happamin ilmein. Ilme kirkastui välittömästi, kun Kauko kaivoi toisesta taskusta samanlaisen tornin, joka oli lahja Oskarille itselleen.

- Minähän sanoin, että on se vaan Ranska hyvä maa, Närä hehkutti.
- Kuuliko joku, sanoiko se niin? korotin ääntäni Andren ja Wernerin suuntaan.
- Ei, ei me mitään sellaista kuultu.
- Sanoinhan, ihan varppina sanoin sen eilen monta kertaa, Närä polki nahkasaapasta asfalttiin.
- Kauko, millä autolla muuten tulit? tiedustelin nuorukaiselta.
- Otin lainaksi kaverin Clion, sillä pääsee näppärästi täällä kaupungissa.
- Aygo, Aygo on oikea ratkaisu tuollaiseen ongelmaan! Närä kiekaisi korkealta ja kovaa.
- Hei, relaa nyt vanhus ja muista missä olet, Kauko rauhoitteli kiekujaa.

Närä olisi halunnut, että hän olisi päässyt Kaukon ja jonkun Toyotan kanssa samaan kuvaan, mutta se ei ollut edes vaikeasti järjestettävissä tällä hetkellä. Kauko lupasi hoitaa asian ja pyysi minua ottamaan hänestä ja Närästä yhteiskuvan omalla digikamerallaan. Kuvasin heidät talon seinustaa vasten, jonka tilalle nuorukainen kuulemma laittaa sopivan räyhäkkään Toyotan tai jopa useamman.

Kaukon aika alkoi olla kortilla, joten hyvästelimme hänet ja nuorukainen hurautti tiehensä melkoisen kolhitulla Cliolla. Auto näytti tosiaan olleen kaupunkiliikenteessä koko ikänsä. Minua tuollainen ei haitannut, mutta Närä ilmoitti vain sairaiden ihmisten pitävän autoa noin huonosti.

- Mikä fiilis? utelin papparaiselta Clion kadotessa risteyksestä vasemmalle.
- Hyvä, sillä yksikin Toyota tässä maassa nostaa autojen luotettavuuden ihan omalle tasolle.
- Sehän on rikki, huomautin.
- Ei sentään niin pahasti, mitä ranskalaiset autot ovat jo uutena, ettäs tiedät…vaippa! Närä nosti nokkaansa.


Jatkuu...

Rutinoffin kuski










© Rauno Vääräniemi