Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

1.2.2008

Riettaankirjava Klonkswagen


Istuskelimme varmaan tunnin pintaan nauttimassa virvokkeita. Me muut juttelimme niitä näitä, mutta Närä istui suu mutrussa vihko ja kynä kädessään. Hän oli sen näköinen kun olisi tehnyt merkintöjä mutta ei silti tehnyt mitään.

- Ulkoilutat sitten kouluaikaista kynää ja vihkoa, vai? utelin papparaiselta.
- Hmph, teen tärkeää tutkimusta.
- Ai että ruskettuuko vihkosi Pariisin syksyssä samaan tahtiin mitä tuo pureskeltu lyijykynä?
- Pyh, teen niin tarkkaa tutkimusta, ettei sitä tuollainen vaippa edes kykene ymmärtämään.

En saanut enää sanaakaan miehen suusta, vaikka kokeilin heittää jotain kevyttä naljailua ilmoille. Werneri kertoi myös tekevänsä tutkimusta, tosin siitä, että meneekö vodka päähän yhtä hyvin kuin Suomessa. Juotuaan neljä, hän totesi, että ei se aine täällä ainakaan huonompaa ollut mitä kylmässä pohjolassa.

- Aika rientää, pitäisi lähteä liikkeelle, Andre nousi ylös pöydästä.
- Entä maksu? osoitin tarjoilijan tuomaa laskua.
- Hoidan sen.

Andren kipaistessa sisälle hoitamaan laskua, me poistuimme juomapaikan terassilta kadulle. Näkymä oli mitä mukavin, kapeine mukulakivikatuine ja iltavalaistuksine. Suuri määrä parkissa olevia kaksipyöräisiä kertoi hieman erilaisesta liikkumiskulttuurista mitä Suomessa on. Närä rapisteli vihkoaan ja tuhahteli itsekseen jotain mistä en ymmärtänyt yhtään mitään.

- Mesupaska, pthyi, hän räki vieressä seisovan vanhan 124-koppaisen valkoisen Mersun takaluukulle.
- Hei, tuo nyt ei ollut mitenkään järkevästi tehty, toruin miestä.
- Älä puutu tähän kun et kuitenkaan ymmärrä!
- Mitä en ymmärrä?
- Minun tunteita. Minä, minä, minä en ole nähnyt täällä yhtään Toyotaa, en, en, en!
- Oho, siitäkö se nahkakenkä nyt hiertää?
- Se, se paikallinen kerhon puheenjohtaja sanoi Toyotan olevan täällä markkinajohtaja. Saimme siltä oikein valokuvan, jossa liikenteessä oli suurin osa Toyotoja. Niistä oli kyllä hänen mukaansa tietoturvasyistä poistettu rekisteritunnukset.
- Hmmm, olisiko teitä kirjaimellisesti viilattu linssiin? Mitä etua se puheenjohtaja saa?
- Kuvan ja kunniamaininnan meidän maailmanlaajuisen kerholehtemme kanteen.
- Häh, eikös se teidän kerho ollut joku paikallinen nyrkkipaja Helsingissä?
- Vanhaa tietoa, olemme nopeasti leviävä organisaatio.
- Aivan, kuten myös autonne, hähähää, Werneri räkätti.
- Minun ei tarvitse kommentoida tuota mitenkään, Närä tuhahti ja räkäisi toistamiseen valkoisen Mersun takaluukun päälle.

Onneksi Andre tuli paikalle ja kertoi, että Mersu on yhden äskeisen ravintolan tarjoilijan ja kyseinen tyyppi kaivelee nyt keittiön laatikosta isointa veistä. Olisi kuulemma kohtalaisen terve ajatus poistua paikalta nopeasti. Hyvä, että hän kerkesi tiedottaa asiasta, kun Närä oli jo korttelin päässä erään nurkan takana kurkkimassa.

- Tykkäät näemmä eri kulttuureista, sanoin hänelle saavuttuamme itse paikalle.
- Miten niin?
- Halailet juuri Irkkupubia.
- Hyh, pyh, mitä kamalaa paskaa, eihän sieltä saa edes sakea.
- Jatketaas matkaa, sillä huomenna on aikainen herätys, Andre patisteli porukkaa.

Teimme kuten matkanjohtajamme ja maksumiehemme ehdotti. Kävelimme katua eteenpäin muutamia korttelinvälejä, jonka jälkeen käännyimme oikealle ja suunnistimme Seinen rannalla menevälle kadulle. Tallailimme sitä maisemia ihastellen äskeisen juottolan vierellä olevalle aukiolle.

- Suuta kuivaa tällainen ravaaminen, Werneri ilmoitti.
- Mennään kaupan kautta hotellille, Andre viittoili jatkamaan matkaa.

Kävelimme uudelleen äskeisen juottolan ohitse. Mersu oli vielä samassa paikassa, mutta ne takaluukun räät oli siivottu huolellisesti pois. Jostain syystä Närä hipsi paikan ohitse niin kaukaa kuin se vain tuossa kohtaa oli mahdollista. Jatkoimme nyt matkaa erästä pientä sivukatua pitkin, jossa Andren puheiden mukaan on yksi pieni kauppa, josta saa virvokkeita ja purtavaa.

- Hehehee, tuossa sitä nyt on, ranskalaista taidetta ranskalaisen auton päällä, voi yhden kerran hähähähähähähähääää, Närä repesi aivan tolkuttomaan räkätykseen.
- Hyvin vaikea tajuta, että mitä tuo tuulihattu nyt horisee, Werneri kummasteli päätään pyöritellen.
- Minä en kyllä näe muuta kuin yhden Klonkswaagenin, totesin riemunkirjavaa Golfia katsellen.
- Hähähää, voi mitä ääliöitä nämä paikalliset ovat, hähähää, papparainen räkätti.

Kaivoin kameran esille ja nappasin pari kuvaa Golfista, jonka alkuperäistä väriä ei voinut määritellä millään tavalla ainakaan ulkokuoresta. Sitä oli maalattu äkkiä laskien ainakin kuudella eri värisävyllä ja lisäksi siihen oli piirrelty raitoja ja epämääräisiä viivoja ja suttuja kaikkialle. Nähtävästi jonkun vapaan pariisilaistaiteilijan luomus.

- O´lalaa, tuon rinnalla taiteellinen Citroen Picassoni näyttää kovin harmaavarpuselta ja mitäänsanomattomalta, Andre naureskeli.
- Tuollaisenko ajaisi aamuyöllä neljän aikaan Helsingin keskustassa rautatieaseman taksitolpalle, niin hyvin moni tekisi raittiuslupauksen, Werneri naureskeli.
- Sanoiko joku, että Golffi? Närä tuijotti meitä kuin ketjunsa hukannut fillaristi.
- Jep, kansanautohan se siinä uusissa vaatteissaan, nyökyttelin päätäni.
- Hmph, olette hyvin teräviä ja läpäisitte tämän testin.
- Mikä se testi oikein olikaan? tivasin.
- Että tunnetteko autoja?

En alkanut väitellä asiasta sen enempää, vaan kipaisin verkkaisesti kävelemään lähteneen Andren perään. Kauppa josta hän oli maininnut, sijaitsi vain noin sadan metrin päässä äskeisestä riemunkirjavasta saksalaisvalmisteesta. Astelimme kauppaan koko revohka joka oli nähtävästi kassakoneen luona seisovan vanhemman miehen mieleen. Hänen suunsa levisi leveään hymyyn tajuttuaan meidän jokaisen ostavan jotain. Keräilin itse hyllyltä Pelforth-olutta ja yhden pullon konjakkia sekä suolatikkuja naposteltavaksi. Maksoin ostokseni ja poistuin kadulle odottelemaan muuta ryhmää. Andre ilmoitti tulevansa viimeisenä, että kaikki saavat varmasti hoidettua ostoksensa.

- Vodkoo, Werneri ilmestyi kadulle kahden ison viinaputelin kanssa.
- Vähän oli kyllä kallista, totesin.
- Ei haittaa, menee hyvään tarkoitukseen.
- Totta, repesin nauramaan ystäväni kanssa.
- Ovatko kaikki nyt varmasti tehneet ostoksensa, sillä poistumme nyt hotellille? Andre tiedusteli porukalta.

Saatuaan kaikkien myöntävän vastauksen, hän lähti opastamaan meitä majapaikkaamme kohti. Kävelimme pitkin pieniä katuja kunnes tulimme isommalle väylälle. Se vaikutti siltä jota pitkin olimme jo kävelleet tänne tullessamme. Kysyin asiasta ja se oli todella sama katu.

- Missä kaikki autoliikkeet ovat, täällähän on vain pelkkiä levykauppoja? Närä paapatti levydivareiden ohi kävellessämme.
- O´lalaa, ne ovat vähän sivummalla, Andre nauroi.
- Pariisi on paska maa, papparainen tuhahti.
- Tämä on kyllä osa Ranskaa, eli Pariisi ei ole oma maa. Siitä paskasta jokainen saa olla mitä mieltä haluaa, minä ainakin viihdyn täällä Citroenin syntysijoilla vallan mainiosti.
- Sinä, sinä oletkin tuollainen…
- Niin millainen, Andre kääntyi Närää kohti.
- Jaa, tuota…, vanhus raapi päätään.
- Niin?
- Sopiva pariisilaiseksi, Närä kakaisi viimein ulos suustaan.
- Ja suurien nautintojen ylin ystävä.
- Kuten minäkin, Werneri osoitteli muovikassissaan olevia vodkapulloja.

Andren ja Wernerin astellessa edellä, minä utelin Närältä, että mitä hänen oikein piti sanoa meidän loistavasta matkanjohtajasta. Vanhus meni aivan vaikeannäköiseksi ja sipisi lopulta, ettei hän oikein halunnutkaan sanoa Andresta yhtään mitään pahaa. Tivasin lisää ja sain kuulla, että tuollainen pönäkkä paksukainen, joka ajeli maailman epäluotettavimmalla sähkövikojen ja ruosteen raiskaamalla automerkillä, ei voi olla päästään kovinkaan terve.

- Oho, pääsi suustani tahattoman kovaa.
- Ssss, en minä halua, että se suuttuu minulle täällä…kaukana kotoa.
- Mitä väliä, onhan sinulla se kansainvälinen kerhosi ja kerhon paikallinen puheenjohtaja.
- Siltä tuli tekstari ja se lähti katsomaan jonkun kaverinsa uutta C6:sta, pyh.
- Ei voi olla totta, ehhehhee.
- Hys, ei niin kovaa. Tämä on hyvin vakava asia.
- O-oon toki, mutta ei minulle, ehhehheee, jatkoin nauramista.
- Haluaisitko sinä, että Suomen maantiet jumiutuisivat ihmisten ostaessa epäluotettavia ranskalaisia autoja?
- Millähän tapaa ne jumiuttavat meidän maantiet?
- Särkyvät, menevät rikki, ruostuvat puhki ja hajoavat keskelle tietä.
- O´lalaa, herkät korvani kuulivat jotain rapeista ranskalaisista, Andre pysähtyi aivan hotellimme nurkalla.
- En minä mitään, tuo se oli, Närä osoitti minua viattoman näköisenä.
- Niin? Andre patisti minua.
- Arvaa vaan, että kuka se oli? hymyilin takaisin.

Andre pyöritteli päätään ja avasi hotellimme oven. Astuimme sisälle peräkkäin kuin köyhän talon porsaat. Koska jokaisella oli huoneen avain mukana, astelimme hissille ja survouduimme kaikki neljä pienen pieneen koppiin. Jäin itse pois kolmosessa ja toivottelin muille hyvää yötä. Astelin käytävän päässä olevaan huoneeseen ja kävin heti vessasta toisen juomalaseista. Tein itselleni reilunkokoisen konjakkipaukun ja avasin yhden pelikaanioluen. Avasin myös pikkuruisen television ja aloin katsella ranskalaista ohjelmaa, joka oli jonkinlainen talkshow. Kyllästyin siihen aika nopeasti ja etsin televisiosta MTV-musiikkikanavan, jolle jätin aparaatin. Olin juuri saanut hyvän asennon sängyllä kahden tyynyn avulla, kun huoneen puhelin pirahti. Olin aivan varma, että se oli väärä numero, joten en viitsinyt nousta vastaamaan. Puhelin ei kuitenkaan luovuttanut, vaan jatkoi itsepintaisesti soimistaan. Lopulta minun ei auttanut muu kuin könytä ylös ja nostaa luuri.

- Meillä, muttei kotona, vastasin puhelimeen.
- Minä…Närä…täällä.
- Mikä hätänä, loppuivatko jo juomat?
- Eih…vaan minua pelottaa. Sa-saanko tulla sinne hetkeksi?
- Tule vaan, eihän tässä kukaan ole vielä nukkumaankaan menossa.

Oskari ei selitellyt puhelimessa sen enempää mitään pelostaan, enkä alkanut sitä siinä utelemaankaan. On parempi, että asiat selvitellään ja niille nauretaan kasvotusten. Aikaa meni tuskin kolmea minuuttia, kun Närä koputteli huoneeni oveen. Päästin miehen sisälle ja tämä rojahti heti paikalleni sängylle. Kävin hakemassa kylppäristä toisen juomalasin ja kaadoin siihen tuhdin siivun rypäletislettä.

- Tässä, ota pahimpaan pelkoosi, ojensin lasin papparaiselle.
- Se, se jäi vaivaamaan minua ja melkein tuli jo uniini.
- Mikähän tämä se oikein on? utelin.
- Se Gloffi, se riemunkirjava nelirenkainen jäte.
- Ai se, sehän oli ihan hauskan näköinen kinneri. Olkoonkin ettei sillä näe peruuttaa takalasista kun se oli maalattu umpeen.
- Miksi, miksi kaikkia saksanpaskat vainoavat minua, miksi? Närä parahti.
- Hei, etköhän nyt ota tätä juttua turhan vakavasti. Ajattelepa esimerkiksi minua.
- Mitä, sinuako? Ethän sinä ymmärrä autoista yhtään mitään.
- Kiitosta vaan.
- Kuka huolii Rutinoffia muut kuin sinä, ei kukaan.
- Totta.
- Miljoonat ihmiset sen sijaan pitävät Toyotaa maailman parhaana autona ja meitä tulee joka päivä lisää.
- Niin, ja miljoonat kärpäset pörräävät joka hetki paskakikkareiden ympärillä, pitäen sitä maailman parhaana asiana, virnistelin takaisin.
- Emme me pörrää minkään ympärillä, me ajamme niillä, nih!
- Jep, jep, varmaan ne kärpäsetkin ajaisivat paskoillaan, mikäli niissä olisi ratti ja polkimet.

Olisimme muuten jatkaneet keskustelua tästä herkästä aiheesta, mutta Närän kännykkä alkoi piipittää tekstarin merkiksi. Tosin jostain syystä puhelin ei meinannut lopettaa koko piipitystä ollenkaan. Ihan kuin ääni olisi jäänyt johonkin looppiin.

- Ohhoh, sain seitsemäntoista tekstaria!
- Saatko koko kerholehden aina tekstiviesteinä? kummastelin asiaa.
- E-en, tämä on siltä paikalliselta Toyota-kerhon puheenjohtajalta.
- Mitä se kirjoittaa, kirjaako?
- Ei, se on tulossa tänne huomenna oikein saattueen kanssa, kuulitko, oikein saattueen kanssa?
- Eikö tuota voinut kertoa yhdessä viestissä?
- No…tuota.
- Kerro vaan, ihan omin sanoin, patistelin ystävääni.
- Sama viesti tuli seitsemäntoista kertaa.
- Mitä väliä, pääasia, että sait tiedon perille.

Närä deletoi kaikki ylimääräiset viestit ja sen yhden hän jatkolähetti heidän Suomen osaston puheenjohtajalle, jotta hän näkee täällä asioiden olevan oikein hyvällä mallilla. Närä jupisi jotain liikenteessä olevien Toyotien prosenttimäärästä ja sen lähettämisestä joku toinen päivä. En ihmetellyt sitä ollenkaan, sillä mielestäni en ollut nähnyt koko illan aikana yhtään kyseisenmerkkistä riisinpaahdinta.

- Eih, seeproja! Närä kiekaisi, kun joku tumma nainen hetkutteli itseään musiikkivideossa savannilla.
- Mitä noista, elukoita joissain kaukaisessa maassa.
- Niin, mutta minulle tuli taas mieleen se riettaankirjava Klonkswagen, niisk. En varppina saa unta koko yönä, kun se saksanpaska vaivaa minua ja kiristää hermoa, niisk.
- Hei, hei, eikös tuo nyt mene vähän överiksi?
- Ei yhtään, me Toyota-miehet olemme herkempiä kaikelle paskalla mitä te, te hyvistä autoista mitään tietämättömät.
- Olen hyvin tyytyväinen omaan olotilaani ja Rutinoffiini. Onhan siinä toki puutteita, mutta silti nekin ovat vain pelkkää plussaa verrattuna teidän muiden korvikeautoihin. Minua ei ahdista ollenkaan, ilmoitin ja kohotin konjakkilasin huulilleni.

Kehotin lopuksi Närää poistumaan ja menemään vaikka respaan jos uni ei tule, zzz…


Jatkuu...

Rutinoffin kuski










© Rauno Vääräniemi